Dec 23rdMeidän tarinamme osa 2: “Joanna”

Inkeri

Rv 35

Ensimmäinen vuosi seurustelua meni kuin siivillä. He rakastuivat toisiinsa ja muuttivat melko pian yhteiseen asuntoon. Kissat nahistelivat, mutta pikkuhiljaa kolmesta katistakin tuli jokseenkin toimeentuleva porukka. Inkeri aloitti vaatetusompelija-opinnot ammattikoulussa, piti siitä ja elämä oli mallillaan.

Ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä Inkeri huomasi kuukautisten olevan myöhässä. Hormonaalista ehkäisyä ei ollut käytössä, ja välillä kondomikin jäi välistä hetkeksi. Tästä tietenkin alkoi paniikki. “Olenko raskaana? Voinko olla raskaana? Apua, tuleeko meille lapsi?” Inkeri ei sillä hetkellä tiennyt, halusiko hän lapsia koskaan, saati sitten kesken opintojen, juuri kun tuntui että elämä oli saanut jonkinlaisen rytmin ja rakenteen.

Sekä Inkeri että Valtteri olivat kärsineet suhteen alussa sitoutumiskammosta, ja heillä oli mennyt pitkä aika ennen kuin edes myönsivät itselleen seurustelevansa. Naimisiin menosta puhuttiin vitsillä, koska se ei ollut kummankaan asialistalla, ja Inkeri lähinnä kammosi ajatusta äidiksi tulemisesta.

Nyt kuitenkin todellisuus tuli vastaan. Kondomien kanssa (tai lähinnä ilman) sählääminen oli johtanut johonkin! Apua! Inkeri valvoi öitä tehden listaa plussista ja miinuksista, mitkä seikat vahvistivat uskoa raskaudesta ja mitkä vähensivät. Lopulta hän uskaltautui tekemään raskaustestin koulun terveydenhoitajan luona ja tuella. Oikeastaan hän ei edes halunnut tietää vastausta, ajatus itsessään oli niin vaikea.

Inkeri tuijotti testiä, odottaen, että siihen tulisi vielä viiva. Varmana siitä, että siihen tulisi viiva. Viivaa ei tullut. Testi oli negatiivinen. Inkeri ei ollut raskaana. Hiljalleen kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä ja hän nyyhkäisi. Oliko pelko ja pakkomielteinen raskauden ajatteleminen sittenkin toiveajattelua raskaudesta? Ristiriita oli suuri Inkerin sisällä. Hän ei tiennyt mitä itse halusi, mitä hänen vartalonsa halusi, ja mitä universumi suunnitteli hänen elämälleen.

Inkeri ja Valtteri keskustelivat aiheesta. Inkeri pohti asiaa itsekseen, ja käsitteli asiaa myös terapiassa. Pariskunta sopi, että kondomit saavat nyt jäädä, ja avataan ovi, jotta vauva voisi tulla heidän elämäänsä. Kyse ei siis ollut aktiivisesta vauvakuumeesta tai yrittämisestä, ovulaation tarkkailemisesta tai päivien laskemisesta, vaan siitä että lapsi saa tulla, kun aika on oikea.

Aikaa kuitenkin kului. Meni kuukausia, meni melkein vuosi. Takana oli monta hetkeä, kun Inkerin oli pakko käydä tekemässä jälleen negatiivinen testi terveydenhoitajalla, ja taas oli yksi niistä kerroista. Jälleen kerran testi oli negatiivinen. Ja jälleen terveydenhoitaja sanoi “Jos kuukautiset eivät ala viikon aikana, tule tekemään uusi testi.”

Kuukautiset eivät alkaneet. Uusi testi oli samanlainen kuin kaikki muutkin siihen asti. Inkeri alkoi jo epäillä testien toimivuutta. Hetken testiä tuijotettuaan, Inkerin silmät kuitenkin levisivät. “Onko tuo haamuviiva?” Hän kysyi haukkoen henkeään. Terveydenhoitaja nyökkäsi, mutta hetken päästä, kun viiva vahvistui, kommentoi. “Ei tuo ole mikään haamu, se on kyllä ihan positiivinen! Nyt sitten loppui tupakointi ja pitää alkaa varailla aikaa neuvolaan.”

Inkeri oli taivaissa. Hän oli jo ehtinyt vähätellä itseään naisena, pitää itseään mahona. Ulkona oli pakko tosin polttaa vielä yksi tupakka, oli uutinen sen verran järkyttävä. Valtteri odotti autossa koulun ulkopuolella, ja hänkin innostui uutisesta. Hän ei ensin tajunnut mitä testi tarkoitti, mutta osasi kyllä Inkerin ilmeestä päätellä, mikä se oli.

Inkeri alkoi kuumeisesti tutkia netistä kaikenlaista tietoa raskaudesta, alkion kehitysvaiheista ja kaikesta oleellisesta. Mitä saa, ja ei saa syödä raskaana, saako hän syödä lääkkeitään raskaana, milloin on ultraäänitutkimukset… Aikalailla kaikille läheisille kerrottiin raskaudesta heti. Uutinen oli niin suuri, ettei sitä pystynyt pitää sisällään. Inkeri kutsui alkiota “Joannaksi”, koska hänen mielessään pyöri usein Sweeney Todd-musikaalin laulu “I feel you, Joanna”.

Inkerillä oli lievää alkuraskauden pahoinvointia ja vatsa sekaisin. Muuten hän oli lähes oireeton. Erään yön vatsavaivojen jälkeen hän jäi kotiin, ja aamulla vessassa käydessä huomasi vähän verta paperissa. Tietenkin hän säikähti suunnattomasti, ja soitti heti päivystykseen. Päivystyksen lääkäri ei voinut tehdä asialle tietenkään mitään, ja lähetti hänet lähimmälle sairaalalle, jossa on äitiyspoliklinikka. Alustavana diagnoosina oli alkava keskenmeno.

Äitiyspolilla oli kiirettä. Ultraan sai odotella pitkän aikaa, ja kokoajan pelko vauvan puolesta vain kasvoi. Odotushuoneessa kulki edestakaisin naisia vatsat pystyssä, eräs teiniäiti valitti kun ei päässyt röökille, kun lääkäri oli myöhässä. Vihdoin, parin tunnin odottelun jälkeen, lääkäri otti Inkerin vastaan. Ultrassa näkyi pienenpieni alkio, viikkojaan jäljessä, ja hento sydämen syke. Lääkäri sanoi sitä edelleen uhkaavaksi keskenmenoksi. Inkerin oli tultava viikon päästä takaisin, jolloin katsotaan onko syke häipynyt vai voimistunut. Suurempi todennäköisyys oli sillä, että raskaus menisi kesken. Pieni toivonhiven kuitenkin jäi…

-Jatkuu ensi viikolla-