Outi: Syksy-talvi mietteitä meistä
Mut on vallannu jonkin sortin syysmasis, se iskee aina samaan aikaan, joka vuosi, johtuen ehkä juurikin siitä että on mun mielestä ankein aika Suomessa. Syynä on tää kamala pimeys, on pimeetä kun menee töihin ja pimeetä kun lähtee töistä kotiin. Onneksi on kämppä täynnä valoja, niin edes kotona voi nauttia elämästä. Joskus oon miettinyt, että kuinka kauan menis ennen kuin alkaisin kaipaamaan syksyä ja talvea? Tuosta en nyt toistaiseksi haluakkaan ottaa selvää, koska oon niin Suomi-fani, että oksat pois. Mulle arjen eksotiikkaa tuo oma mies. On se vaan niin ihana ukkeli. Meillä tulee tuossa joulukuussa yhdessäoloa 22 vuotta kasaan ja olen tässä mietiskellyt, että mitä kivaa sitä voitaisiin tehdä. Yleensä ollaan vaan vuokrattu joku leffa ja ostettu herkkuja, mutta nyt tuntuu, että oltais ansaittu ehkä jotain muutakin…
Silloin vuonna 1991 joulukuussa kun tavattiin ja mieheni pyysi minua treffeille, en suoraan sanoen heti uskonut, että joku päivä oltaisiin tässä. Tosin kun treffit silloin 27.12.1991 olivat ohi ja mieheni saattoi minut bussille, olin jo tosi ihastunut. Muistan miten kysyin, että “nähdäänkö me huomenna?” Ja hän vastasi “tietenkin nähdään”. Ajattelin olevani niin onnellinen tyttö. Olin tuolloin 16 vuotias ja mieheni 20 vuotias. Aluksi kommunikointi oli englannin kielen varassa, jota meistä kumpikaan ei puhunut mitenkään erikoisen hyvin. Mieheni äidinkieli on arabia. Ajattelin etten varmaan koska opi sitä kieltä ymmärtämään, mutta toisin kävi. Edelleenkin pärjään vain alkeellisella arabialla Marokossa, mutta ymmärrän kieltä suhteellisen hyvin, voin esim. osallistua keskusteluihin vastaamalla englanniksi. Ja takaisin meihin…seuraavana vuonna meidän ensimmäisistä treffeistä mieheni muutti meidän perheen kotiin. Asuimme minun huoneessani ja välillä mieheni ilahdutti perhettäni kokkaamalla herkullisia marokkolaisia ruokia. Vuonna 1994 muutimme yhteiseen ensimmäiseen kotiimme, pieneen kaksikymmentäneljä neliöiseen yksiöön. Aluksi kaikki oli todella jännittävää ja välillä oli tosi tiukkaakin pärjätä omillaan, onneksi isi ja äiti aina tulivat auttamaan, ettei ihan nälkää tarvinnut nähdä.
Vuonna 1996 menimme naimisiin. Meidän hääpäivänä satoi hiljalleen lunta ja oli oikeasti todella kaunis talvipäivä. Hääpäivä satttui Ramadanin (=paastokuukausi)aikoihin, joten juhlittiin vähän myöhäisemmällä aikataululla, että sulhanenkin pääsi syömään meidän muiden kanssa samaan aikaan.
Meidän ensimmäinen lapsemme syntyi tammikuussa 1998. Ihana ruskea silmäinen ja pörrötukkainen ruususuu prinsessa. Marokon mummi antoi hänelle nimen, joka oli ollut myös hänen siskonsa nimi. Tämän neidin syntymä sysäisi meidät myös isompaan kotiin, koska edes vauvan amme ei mahtunut yksiön vessaan.
2003 helmikuussa syntyi toinen lapsemme. Punertavanruskeat hiukset ja nappisilmät omaava pikkumies, ihan marokon ukin kopio, joten koska ukki oli jo nukkunut pois, sai poika marokon ukin nimenkin. Paras musliminimi mitä vaan voi olla 
Kolmatta lasta olemme yrittäneet jo 4 vuotta, mutta meidän lapsemme nyt vaan taitavat olla tässä, ja näinkin on tosi hyvä olla. Toisaalta sitä haluaisi vielä sen kolmannen, mutta sitten taas…elämä on aika helppoa nyt kun lapset ovat jo näinkin isoja. Eikös sitä sanota aina, että ihminen haluaa sitä mitä ei voi saada??? Tätä nyt kun kirjoittelen, tajuan miten paljon olen jo saanut ja mistä kaikesta sitä on syytä olla kiitollinen. I LOVE MY FAMILY <3
Miehen kotimaasta viime kesänä napsaistu kuva
On sulla ollu avarakatseiset vanhemmat. Ovat antaneet alaikäisen tyttärensä seurustella aikuisen miehen kanssa, joka on vielä hyvin erilaisesta kulttuurista, eikä heilläkään varmaan sen paremmin ollut yhteistä kieltä kuin teillä kahdellakaan. Ja vuoden kuluttua ottivat vielä kattonsakin alle. Jopas!
Mix: Meillä oli aina kotona avoimet välit vanhempien kanssa, meillä ei koskaan tuomittu ihmistä erilaisuuden takia. Mitään rikollistahan meidän suhteessa ei ollut, ihan suomen lakien mukaankin voitiin seurustella :D. Siinä vaiheessa kun mieheni muutti meille, osattiin jo paremmin englantia ja hän osasi jo myös suomea, hänen veljensä asuu myös Suomessa. Ensin mieheni asuikin hänen kanssaan, mutta aika pian meidän suhteen alettua, huomattiin, että tämä ei ole mikään ohi menevä ihastus-juttu, joten oli vaan loogista muuttaa yhteen. Meillä oli kotona tilaa hyvin ja pitkien keskustelujen ja tutustumisten jälkeen, sovittiin yhteisistä pelisäännöistä ja näin pääsi mieheni muuttamaan meille. Neljän vuoden ikäero ei kyllä ole mikään suuri nykypäivänä, eikä kyllä silloinkaan. Mielestäni mieheni aikuistui vasta avioliiton solmimisen jälkeen ja yhteisen lapsen syntymän myötä, joten en nyt sen aikuisempana häntäkään pitänyt.
Malla: Kiitos ihanasta kommentistasi. Kyllä näihin vuosiin on mahtunut niitä vastoinkäymisiäkin, ei tässä missään ruusuilla olla tanssittu, mutta hyvään kannattaa panostaa <3
T:Outi
Ihanaa lukea onnellisesta parisuhteesta ja kestävästä yhteiselämästä. Kaunista.
Ihmettelen todella paljon tuota yhteen muuttoa… Ystävättäreni on muslimi, eikä heidän uskonnossaan tule kysymykseenkään asua saman katon alla, ellei pari ole naimisissa. Entä sopimus? Kai teillä sellainen oli ennen avioliittoa?
Mä olen siinä käsityksessä, että muslimeillakin on loppujen lopuksi aika yksilöllistä se miten sitä uskontoaan toteuttaa. Mutta Outi osannee vastata tähän paremmin.
Tuolloin minä en vielä ollut muslimi,joten tuo mieheni tietenkin toimi väärin asuessaan kanssani ja toisaalta jo siinä, että treffaili “vääräuskoista”. Toisaalta minä olin tuolloin 16 vuotias, joten avioliitto ei olisi tullut vielä kysymykseenkään. Mieheni ei onneksi tarvinnut minua oleskeluluvan saamiseen, vaan opiskeli ja työskenteli jo Suomessa. Mitä tarkoitat tuolla sopimuksella? Me olimme keskustelleet avioliitosta moskeijassa ja imaamin mukaan riitti meille, että meillä on kaksi todistajaa kun menimme naimisiin maistraatissa, näin myös liittomme on hyväksytty. Itse olen palannut islamin-uskoon vasta vuonna 2003, joten olemme varmaan tehneet ja tulemme tekemäänkin monia virheitä, mutta ihminen oppii virheistää ja toinen ihminen ei toista tuomitse niistä virheistä…niinhän sen kuuluukin olla?
Minttis kävi luutimassa kiivainta keskustelua pois. Asiallinen kommentointi on ok, mutta ylemmääräinen piikittely jätetään jonnekin muualle ihan blogin hyvän hengen säilyttämiseksi.
Kiitos
Hah hah, vai sellasta sitten, noh, eipä ole yllätys, että valikoit itse mitä tänne voi kirjoittaa ja mitkä sitten moderoit “hyvän hengen nimissä”.
Minä pyysin Minttua poistamaan asiattomat kommentit. Ja tiedätkö mitä…myös minä voin nyt poistaa näitä kommentteja
Kappas, kun mulla on oikeus päättää mitä sivuillani kirjoitetaan. Enkä suinkaan ole mitenkään poikkeustapaus bloggaajasta, joka poistaa mielestään turhia kommentteja.
Tunsit sivupersoona-Outin jääneen tappiolle asian tietämyksen kanssa? Ymmärrän…
Ei, en tunne, että 10 vuotta muslimina ollut ihminen on jäänyt tappiolle kahden sellaisen asian tietämyksen kanssa, joista toisen muslimi oppii heti ensimmäiseksi käännyttyään (tai on voinut osata jo ennen sitä), ja toisen oppii todennäköisesti myös pian sen jälkeen. Ja vaikkei olisi oppinut, osaisi sen tiedon hyvin helposti selvittää.
Kuten olen jo aiemmin sanonut, niin en ymmärrä miksi ihmisen, joka omalla nimellään ja kasvoillaan täällä bloggaa, olisi tarvetta todistella kommentoijille mitään.
Ei suinkaan, kun ei tuo miehen sukulainen (sukulaissuhde mm. täällä kommenteissa jonkun ulkopuolisen toimesta keksitty) oikein minun sivupersoonastani käy.
Niinpä niin, ensin ilmoitat, että kaikki kommentit julkaistaan, unohdit vain mainita, että ainoastaan teille mieluisat kommentit jäävät näkyviin.
Eikös kokoajan ollut selvää, että ASIALLISET kommentit julkaistaan? Jänkkääminen yhden kirjoittajan uskonnollisuuden oikeaoppisuudesta ei ainakaan minusta ole asiallista. Poistetuissa kommenteissa vaan hoettiin samaa asiaa ja alettiin käydä henkilökohtaisuuksiin kommentoijan puolelta. Vaikka sinähän sen tiedät, kun varmaankin olet se sama pälli joka täällä jänkkää päivä toisensa perään.
Ja kyllä, minä, Inkeri, näen myös muiden postauksiin tulleet kommentit ja saan kommentoida niihin. Lälläslää!