Rakkaus on…
kirjoitti: minttis
Mietin jo eilen, että kirjoittaisin rakkaudesta, mutta en löydä sanoille muotoa. Tänään istuessani koneelle, huomasin erään ystäväni kirjoittaneen oman kantansa avioliittolakiin. Sanoi, että hänen lapsensa ovat nähneet miesten suutelevan, eivätkä näe siinä mitään erikoista. Nuo sanat muistuttivat minua taas siitä miten lapset ottavat asiat sellaisina kuin ne ovat. Kuinka paljon meillä aikuisilla olisikaan siitä opittavaa? Jos lapselle ei kotona opeteta, että homous on väärin tai mustalaiset varkaita, lapset ovat ennakkoluuloista vapaita. Ei ole väliä minkä värinen leikkikaveri on. Ei ole väliä kuuluuko perheeseen yksi, kaksi vai kolme aikuista. Eikä sillä onko jollain kaksi äitiä tai isää.
Ella ja Aleksi lauloivat vuosia sitten miten kaikki tärkeä kotoa alkaa. Tuo ajatus kummittelee päässäni jatkuvasti. Se muistuttaa siitä miten tärkeä koti on. Me annamma lapsille niin paljon enemmän kuin ruuan, vaatteet ja lämpimän asuinpaikan. Me annamme heille mallin siitä miten kuuluu elää. Me opetamme heille mikä on meille tärkeää. Me annamme heille ennakkoasenteet, jotka voivat seurata heitä loppuelämänsä.
Omasta lapsuudenkodistani voin sanoa, että kapinoin montaa äitini mielipidettä ja tapaa vastaan. Päätin nuorena etten koskisi ikinä alkoholiin. Harasin vastaan, kun äitini lateli asenteitaan tummaihoisista ja romaneista. “En minä ole rasisti, mutta…” muistan äidin sanoneen monesti. Mitenhän minusta tuntuu, että tuo sama lause kuuluu aika monen muunkin rasistin suusta. Lauseen rakenne paljastaa jo jotain. Mieheni sanoi minulle joku aika sitten, että jos haluan painottaa jotain, se ei saa jatkua mutta-lauseella. Mutta mitätöi sen mitä oli ensin.
Vaikka olisin mitä mieltä tahansa, en pääse omia geenejäni ja lapsuuttani pakoon. Tänä päivänä, kun katson peiliin, näen yhä enemmän ja enemmän äitiäni. Ajoittain haaveilen omasta yrityksestä, ehkäpä jopa siitä lelukaupasta, jonka takahuoneessa kasvoin. En halua tehdä samanlaista, mutta ajatus on siellä jossain. Se on niissä masiivisissa, valkoisissa ja tonttuisissa joulunäyteikkunoissa, joita rakensin vuosi toisensa jälkeen. Kun tulee riitaa, haluan vain lähteä pois. Niin äitikin aina teki. Yritän parhaani etten lähde. Tiedän, että se on muille kurjaa ja en haluaisi siirtää tätä tapaa jo kolmanteen sukupolveen, mutta… No yritän lohduttautua sillä, että voisin siirtää eteenpäin paljon pahempiakin tapoja.
Rakkaus. Se on yksi niitä tärkeimpiä asioita, joita voimme lapsille antaa. Eikä vain rakkaus lapsiamme kohtaan vaan myös kumppaniamme ja – itseämme. Viimeisessä on huono. Useimmiten en pidä itsestäni. Useimmiten koen, ettei minusta ole mihinkään. Tunnen itseni rumaksi, vastenmieliseksi ja osaamattomaksi. Tunnen olevani muita huonompi. Silti ymmärrän, että itsensä rakastamisessa on pohja kaikelle sille muulle rakkaudelle, jota tunnemme. Jos unohdamme itsemme, emme ole enää kokonaisia. Toinen ei voi koskaan tehdä meistä 100%:n onnellisia, eikä kukaan voi tehdä meistä kokonaisia, jos emme ihan itse sitä tee. Se on rankkaa, mutta niin se vain on.
Minusta tuntuu, että olen koko elämäni ajatellut niitä, jotka ovat olleet lähelläni. Olen yrittänyt kaikkeni, jotta heillä olisi hyvä. Joskus se on ollut pakko. Joskus on tuntunut, etteivät toiset yksinkertaisesti selviä, jos minä en… Useimmiten taas tuntuu siltä, että se nyt vain on kaikkein tärkeintä. Ei se mitään, että minä haluaisin nyt tätä. Tai se, että pitäisi tehdä näin. Tai puhumattakaan siitä, että tiedän mitä tarvitsisi tehdä, jotta voisin paremmin. Se muiden tarve tai halu tulee ensin. Moni äiti varmasti tunnistaa tilanteesta itsensä.
Joku on sanonut, että lapsen koti on vanhempien parisuhteessa. Sekin on varmasti totta. Vanhempien rakkaus luo turvallisuudentunteen lapsille. Vanhempien rakkaus opettaa lapsille mitä rakkaus on. Miten meidän tulisi kohdella niitä, jotka ovat meille tärkeitä. Mikä on sallittua ja mikä ei. Ne jäljet näkyvät sitten aikuisina omissa suhteissa.
En tiedä mikä minussa on ollut aina rikki, mutta niin pitkään kuin muistan olen kaivannut hyväksyntää, ehdotonta rakkautta ja tukea. Haluan, että rakkaus ei ole mikään on-off-juttu, jossa rakkautta ja välittämistä riittää niin pitkään, kun aurinko paistaa. En halua suhdetta, jossa sormukset lentävät ja kasseja pakataan heti, kun parisuhteeseen tulee kupru. Itse rakastan, rakastan niin kipeästi, vaikka asiat olisivat vähän vaikeampia. Joskus tuntuu, että minun rakkauteni on liiankin ehdotonta. En osaa irrottaa, vaikka sattuu. Yritän viimeiseen asti, vaikka minusta tuntuisi, että toinen ei yritä. Taistelen ja taistelen, vaikka paha olo ottaakin vallan.
Teini-iästä asti muistan ajatelleeni, että uskollisuus on parisuhteen tärkeimpiä kulmakiviä. Vielä kolme vuotta sitten tähän aikaan vannoin olevani loppuelämäni yhden miehen nainen. Niin se elämä heittää ja asiat muuttuvat. Yksi ystäväni on aina sanonut, ettei yksi ihminen voi mitenkään olla kaikki. Hän tarkoittaa sillä ehkäpä enemmän sitä, että ystäviltämme voimme saada sen mitä kumppaniltamme emme saa. Minulle vain kävi vähän toisin. Kohdalle osui ihminen, johon rakastuin. Joka täytti juurikin ne kohdat, jotka minun ja aviomieheni suhteessa olivat vajavaisia. Ja siinä hetkessä, kun molemmat miehet pohtivat voisiko tämä elämä jatkua kolmistaan, loksahti paikalleen palaset – tätä tarvitsee kokeilla.
Niinpä. Tänä päivänä minulla on aviomieheni. Rakas, jonka kanssa olemme kulkeneet 14 yhteistä vuotta. Ystäväni, jonka kanssa käymme toinen toistaan huimempia keskusteluja ja joka yllättää minut kerta toisensa jälkeen sillä miten erikoisia asioita hän tietää. Tukijani, jonka halausten, kannustavien sanojen ja jopa eteenpäin potkimisen merkitystä ei koskaan voi mitata. Lasteni isä. Se, jonka sydämeen mahtui myös se toisen lapsi. Herra Jalkapallo, jolle ostin aikanaan kultaisen jalkapallon kaulaan, jonka pelejä kiersin katsomassa vuosia ja jonka pallo-innon huomaan joskus tarttuneen aivan yllättäen. Viime yönä totesin, että oli aivan pakko katsoa Brassi-Chile-matsin pilkut, vaikka toisessa huoneessa pyöri Indiana Jones. Ihminen, joka opetti minulle, että kaikki on mahdollista.
Tänä päivänä minulla on avomieheni, kihlattuni. Sen lapsen, jonka ei pitänyt olla mahdollinen, isä. Ihminen, joka opetti minut nauramaan uudelleen. Rakas, jonka rakkaudella on kaikki valta saada minut hehkumaan ja täyteen roihuun. Muru, joka sai minut näkemään itseni uudelleen. Joka muistutti minua siitä kuinka upea voin olla. Ja mitä on haluta. Ihminen, joka avasi työhöni oven, joka täydentää maailmaani. Pala, joka sai minut uskomaan taruun olennoista, jotka erotettiin kahdeksi ihmiseksi. Hukka, jonka taikatassuissa on korjaava voima.
Sitä rakkaus on minulle.
by minttis with no comments yetLoma
Muutama tunti vielä töitä ja sitten se alkaa, nimittäin loma. Kyllä sitä ollaankin odotettu. Mielestäni olen myös lomani ansainnut. Olen pitänyt hyvää huolta hoitolapsista, keksinyt heille kädentaitoja kehittäviä askarteluja, liikuntatuokioita, laulanut ääneni välillä käheäksi ja antanut runsaasti huomiota ja haleja. Tänään siirrän täyden huomioni omaan perheeseeni, ihanaa.
Tämän viikon lempituunaukseni on Race Marine-tennareiden tuunaus.
Tänään ei edes eilen alkanut flunssani haittaa, tänään nautitaan perheen kanssa yhteisestä ajasta.
*LOMA*
by Outi with 2 commentsOnpahan ollut viikko…
… onko niitä tällaisiakin?
Kirjoitti: minttis
Viikko, johon on liittynyt paljon vähän nukuttuja öitä, väsymystä, vähän nuutunutta ja suorastaan huonoakin oloa, harmistusta, kun ei saa mitään tehtyä ja mitähän muuta?
Pääosin Onnellisuutta.
On ollut vauhdikas ja menemisen täytteinen viikko.
Maanantaina kävimme Heinähatun kanssa kuulotutkimuksissa Helsingissä. Samalla piipahdimme siskoni luona – osin ihan muuten vaan, mutta saimmepahan samalla kakkuakin. Siskolla nimittäin sattui juuri olemaan synttärit. Oli ihana nähdä siskoa ja tämän perhettä.
Tiistaina oli viimein paljon odotetut Heinähatun kaverisynttärit. Pakkasin aamulla autoon omat tytöt ja neljä kaveria. Suuntasimme Vantaalle Jumboon, jossa kävimme uimassa Flamingon vesipuistossa, syömässä vesipuiston Hesessä ja lopulta leffassa katsomassa Pahatar. Ihana päivä, ihanat tytöt. Kyllä tuollaisien kanssa kelpaa. Pahatar oli mielestäni todella hyvä. Minä tykkäsin. Olen näkemisestä lähtien palanut halusta selittää miehille sen juonta ja tapahtumia, mutta puren kieleeni ja pidän suuni kiinni. Tuo elokuva hankitaan omaksi, kunhan ilmestyy DVD:lle.
Keskiviikkona reissasimme pitkästä aikaa Somerolle, jossa tytöt menivät vanhoille luokkakavereille ja minä, Kimi ja pojat ystävälle. Ystävän koira yllätti ovella. Missähän ihmeen välissä siitä on kasvanut NOIN iso? Samalla reissulla palautin vihdoin ja viimein Keannelle Kummituskirjan orginaalit.
Torstai. Synttäripäivä. Mukavan olemisen päivä, jolloin pelasimme Pojan toiveesta Dominionia. Sain ihanaa mansikka-valkosuklaa-kakkua ja ihanan lahjankin. Kolme muumimukia, joita olen pidemmän aikaa toivonut (uudet Mamma ja Pappa sekä Hattivatit) ja paljon suklaata ihanassa rakkauslaatikossa.
Perjantaina olikin Heinähatun oikea synttäripäivä. Pitkällinen odotus päättyi ja tyttö sai toivomansa Samsungin puhelimen heppaleirillä rikkoutuneen Lumian tilalle. Täytyy sanoa, että oikea valinta. Peittoaa Lumian mennen tullen. Eilen pelasimme synttärisankarin toiveesta Aliasta ja täytyy sanoa, että hitsi… en muista milloin olisin viimeksi nauranut niin kovin. Illalla katsottiin Indiana Jones ja tuomion temppeli. Lisäksi tällä viikolla on katsottu Twilighteja.
Tämä päivä onkin sitten mennyt lähinnä ollessa. Olen kärsinyt kummallisesta huonosta olosta enkä ole juuri tehnyt mitään. Pitäisi mennä Vilttitossun kanssa ompelemaan. Monster Highin uuden mekon ja liivin kankaat on jo leikattu ja hyvinhän tuo Vilttitossu ompelee jo itsekin, mutta nuo kankaat ovat vähän hankalammat.
Ai niin. Ystävä Somerolla sai luettavakseen Jaaronin. Täytyy sanoa, että ihan himpun verran hymyilytti, kun “arvostelu” saapui puhelimeen:
“Viisi tähteä viidestä. Kiitos. Kiitos. Kiitos. Kiitos loistavasta elämyksestä, kiitos kylmistä väreistä ja tiheästä hengityksestä jännityksen takia. Kiitos naurahduksista ja melkein kyyneleistä. Jatko-osaa odotellessa…”
Mitähän minulla vielä? Kaninpoikaset kasvavat ja niistä on hirmuisesti iloa joka ainoa päivä. Minusta tuntuu, että olen poikueen myötä löytänyt jotain itsestäni. Jotain, jota oli joskus, mutta jonka kadotin arjen kiireisiin.
by minttis with no comments yet
Juhannus
Muistan elävästi lapsuuteni juhannukset. Vietimme juhannuksesta lähtien kesän aina mökillä Puhoksessa. Juhannusiltana kokoonnuimme mummin rantaan, johon olimme päivän aikana keränneet puita, risuja ja muuta poltettavaa kokkoa varten. Mummin rannassa oli kivipolku, joka jatkui vähän matkaa veteen ja tämän polun päähän kokko aseteltiin. Rantaan oltiin rakennettu hirsistä penkit, joiden päällä istuskeltiin ja ihailtiin kokkoa.
Äidin isoveli soitti haitaria ja kaikki laulettiin yhdessä. Minä ja siskoni saimme valvoa myöhään. Usein juoksimme vielä aamuyöstä kasteisella nurmella keräämässä kukkia tyynyn alle. Muistan miten aamuisin aina harmitti kun en nähnyt unessa omaa sulhastani. Juhannukseen kuului myös pitkän kaavan mukainen saunominen, välillä piti käydä vilvoittelemassa järvessä. Silloin ei vielä haitannut, että vesi oli kylmää. Veteen mentiin vaikka mikä oli, koska se kuului traditioihin.
Viimeisen juhannuksen vietin mökillä kun odotin esikoistani. Mökkijuhannukset menettivät tarkoituksensa mummin kuoleman jälkeen. Joitakin tapoja siitä on kuitenkin jäänyt myös meidän perheeseen. Edelleen kerätään 7 erilaista kukkaa, tällä kertaa vaasiin, koska tuon sulhaseni löysin melkein 23 vuotta sitten. Juhannussauna lämmitetään meilläkin joka vuosi ja siellä istutaan normaalia pidempään. Vilvoittelemaan pääsee tuonne takapihalle. Lapsille kerron omista lapsuuden juhannuksista ja aina muistan jotain uutta niistä joka vuosi.
Tämän lapsuuteni muiston myötä haluankin toivottaa teille kaikille
AIVAN IHANAA JA RAKKAUDENTÄYTEISTÄ JUHANNUSTA <3
“Kyllä me pärjätään”
Kirjoitti: minttis
Jotenkin sellainen olo, että tätä on oikeastaan aika vaikea myöntääkään. Hei, tänään tuntuu hyvältä.
Viime ajat ovat olleet monella tapaa raskaita. On ollut paljon huolia ja vähän sellaista henkilökohtaista kriisintynkääkin. Olen kyseenalaistanut monia elämässäni tärkeitä asioita ja käynyt tietyissä jutuissa tosi reunalla. Vielä pari päivää sitten kirjoitin parille läheisimmälle viestin: Mä en nyt vaan enää jaksa. Eilen ahdistuin ajellessani lomaviikolta kotiin. Matka toi mieleen raskaita asioita. Valitettavasti pelkään, että tuo tunne on jossain pohjalla yhäkin, mutta… Tänään paistaa aurinko.
Syitä ja seurauksia
Mistä tämä hyvä mieli lähti? Nautimme viikon maaseudun rauhasta isän luona Miehikkälässä, joka on aina ollut minulle toinen koti. Seisoin taas pellon reunassa ja mietin – kumpa jonkakin päivänä olisi mahdollista muuttaa tänne. Heinähattu oli viikon heppaleirillä. Sekin teki iloiseksi. Ne hevoset nyt vain ovat Heinähatun juttu. Vähän niin kuin minulle kirjoittaminen.
Kaninpoikaset. Ne ovat viimeiset kaksi viikkoa olleet elämäni iloinen asia. Viikko erossa oli vähän kova pala. Katsoin Arin joka päivä lähettämiä kuvia ja kauhistelin miten ne kasvavat. Viikossa pienistä virtahevoista kasvoi minikaneja. Nyt niitä onkin tänään ja eilen lällätty ja pussattu koko viikon edestä. Yksi Vilttitossun kaverikin kävi niitä jo eilen katsomassa.
Niin. Eilinen kotiinpaluu. Mainittakoon nyt vaikka ensimmäisenä, että mä istun kirjoitamassa tätä upouuden kirjoituspöydän ääressä. Ari oli askarrellut sellaisen meidän ollessa poissa. Mä olen onnellinen. Tämä on niin paljon parempi kuin edellinen. Joskin järjestettävää on vielä. Nyt pöytä hukkuu sekalaiseen paperiröykkiöön, kun yksi pointti isommassa pöydässä oli juurikin se, että siinä mahtuisi PIIRTÄMÄÄN.
Muistan kuinka näin uuden työhuoneen ensimmäistä kertaa. Minulle meinasi tulla itku. Huone tuntui kaikkea muulta kuin minun työhuoneeltani. Nyt minulla on täällä oma paikka. Tästä on hyvä jatkaa.
Ja jatkamiseen liittyy toinenkin iloinen asia, joka oli vastassa eilen tullessamme kotiin. Kirjekuori, jonka sisällön tulen kiinnittämään pöytäni vierelle seinälle. Se on minun uusin lupani olla se mikä haluan. Kirjailija.
Tänään olen onnellinen siitä, että minulla on aivan ihana Sisko, joka kuuntelee. Siitä, että Murun kasvoista loistaa minun onnellisuuteni peili ja sanoissa rakkaus. Siitä, että minulla on ihana perhe.
Kaiken epätoivon jälkeen huomaan sanovani miehelle, kun hän mainitsee ääneen mieltään painavan asian: “Kyllä me pärjätään”.
by minttis with no comments yet2 viikkoa jäljellä
Töitä nimittäin, yhtään en siis odota jo lomaa…oikeesti niin olen lomani ansainnut, että.
Tyhy-päivällä alkoi tämä päivä ja loppuu viikonlopun viettoon lapsuuden ystävän luonna. Tätä viikonloppua ollaankin odotettu, lapsetkin. Meillä on tapana vierailla ystäväni luonna muutaman kuukauden välein, mutta nyt kuukausia on mennyt jo kolme ja kaikki ollaan niin ikävissään, että tapaaminen oli ehdottomasti jo aika järjestää.
Tänään olen onnellinen:
* perheestäni
* tyttäremme opiskelupaikasta
* viikonlopun reissusta
* maksetuista laskuista
Tällä viikolla olen tehnyt uuden neulatyynyn itselleni sekä pampuloita pikkuneideille.
Toivotan nyt kaikille iloista viikonloppua <3
by Outi with no comments yetOutouksien viikko
Tämä viikko on ollut jossain määrin omituinen. Monta asiaa on tapahtunut. Osa enemmän osa vähemmän hyviä.
Viikko alkoi huonoilla uutisilla ja alkuviikko menikin selvitellessä asioita. Maanantaina saimme tiedon isoäitini kuolemasta. Sen jälkeen menikin pari päivää vähän jännästi kun koitettiin saada ilmoitettua kaikille joille kuuluu ilmoittaa ja samalla toisaalta selvittää mihin ja millon haudataan ja muita käytännönasioita. Alkuviikosta tulikin puhuttua paljon serkun kanssa asiasta. Sen aiheuttamista tunteista ja omista ajatuksista. Oli toisaalta hassua huomata miten samanlaiset mietteet meillä asiasta oli. Hautajaiset ovatkin asia jota toisaalta odotan ja toisaalta en. Odotan, koska tiedän siellä näkeväni sukulaisia joiden kanssa ei olla pitkään aikaan nähty. Toisaalta taas odotan kauhulla sitä hetkeä kun hautajaiset ovat ja on aika jättää viimeiset jäähyväiset. Lepää rauhassa mummu.
Tässä viikon varrella on katseltu lasten kanssa maailmaa ja leikitty monenmoista. Onpa samalla tullut ihmeteltyä esikoisen punertavia valkuaisia. Ovat kovin jännät. Vaikuttavat kovin ärtyneelle. Eilen alkoi omat silmät tuntumaan sille kuin olisi hirveä väsy koko ajan. Olenkin tässä jo pari päivää miettinyt onko meillä kylässä joku todella outo ja herkästi tarttuva silmätulehdus vai onko vain nyt harvinaisen rajua allergiaoireilua koko porukalla. Omat silmät ainakin tuntuvat nimenomaan ärtyneille tms eikä tulehtuneille. Esikoisenkaan silmät eivät käyttäydy kuten normaalisti tulehtuessa käyttäytyvät.
Tänään on ollut mielenkiintoinen ilta. Kävin kurkistamassa kuntosalille jolla en ollut ikinä ennen ollut ja vastassa oli paljon uusia laitteita. Oli hassua treenata kun sai käydä koko ajan kurkkimassa yhdeltä ruudulta mitä tekisi seuraavaksi ja kun meni koneelle niin kone kertoi. Laita x kiloa painoa ja toista y sarjaa u määrällä toistoja. Sarjan suoritettua kone ilmoitti lepää niin ja niin kauan aikaa ja näytti jatkuvasti lepoaikaa jäljellä niin ja niin paljon ja laski koko ajan jäljellä olevaa aikaa. Sarjat suoritettua laite kertoi sarjat suoritetun onnistuneesti ja seuraavaksi vuorossa on laite se ja se. Kun oli suorittanut treenin loppuun oli hassua katsoa yhdestä ruudusta miten paljon oli kuluttanut kaloreita ja miten oli suoriutunut treenistä. Näytettiin vierekkäin tavoite treenille ja treenin suoritus. Sen jälkeen saikin kuitata treenin suoritus kerrallaan ja sinne se jäi koneelle ja kulkukortille muistiin odottamaan seuraavaa treenikertaa jolloin sinne saa uuden suorituksen johon voi verrata viime kertaista suoritusta =)
Kaikenkaikkiaan tämä on ollut hyvä viikko vaikka onkin ollut erittäin haikea. Monta hyvää asiaa se on tuonut tullessaan ja ainakin yksi sisarusparvi on selvästi taas muistanut toistensa olemassaolon. Nyt voi vain koittaa parhaansa olla tukena ja apuna omalle äidilleen ja koittaa omalta osaltaan helpottaa hänen kuormaansa. Nyt on kuitenkin se hetki jolloin on aika ajatella itseään ja hipsiä nukkumaan. Kohta ei enää saa silmiä auki räpytysten jälkeen 
Lauantaipostaus sunnuntaina
Kirjoitti: minttis
Lauantai taas vaan meni. Vaikka eihän täällä kesämaassa pitäisi olla kiire mihinkään. Kun muistin bloggauksen, ei ollut aikaa ja kun olisi ehkä ollut aikaa, en muistanut koko asiaa.
Sunnuntai. Se tarkoittaa, että ensimmäinen kesälomaviikko on ihan just takana. Miten kamalan äkkiä tämä aika meneekään?
Ekalla lomaviikolla me…
… kävimme Arnoldsilla donitsilla hyvien todistusten kunniaksi.
… heppailimme paljon. Heinähatulla oli kolme ratsastustuntia ja lauantaina kävimme katsomassa orivarsojen laitumelle laskua.
… ihastelimme kasvavia kanin poikasia.
… leivottiin. Sämpylöitä ja kakkutikkareita.
… katsottiin ainakin Simpson Movie.
… vierailtiin Päivikillä.
… reissattiin Kesämaahan, pystytettiin lasten kesäkoti (=teltta), uitiin (multakin lähti talviturkki), lapset kehittivät omia lautapelejään ja tytöt kirjoittivat tarinoita, tavattiin sisko ja kaksi tytöistä, grillattiin…
Ihkua kesäelämää ❤️.
by minttis with no comments yetRusketusraidat
Nää on niitä ilmoja, jolloin rakastan mun työtä ihan superpaljon. Lasten kanssa saa peuhata ulkona, iho saa samalla väriä ja jätski maistuu ihan taivaalliselta.
Vähän aina aamuisin harmittaa, kun muu perhe on jo lomalla, mutta itse pitää könytä töihin. Näillä ilmoilla sen kuitenkin jaksaa hyvin. Minä taidan olla jopa ruskeampi kuin nuo lomalaiset. I LOVE MY JOB.
Tällä viikolla ollaan töissäkin päästy rennompaan menoon kiinni, kaikki hommat ennen lomaa on hoidettu. Ei ole enää montaa viikkoa aikaa, kun minäkin pääsen kirmaamaan kesälaitumille ( heh, kävi naurattamaan tämä kirmaaminen tällä ruholla :D).
Muutaman viikon on facebookissa pyörinyt positiivisuushaaste, jossa pitää mainita 3 positiivista asiaa päivästäsi, viiden päivän ajan. Tänään ne asiat ovat minulla:
1. Oma perhe ja kaikki se rakkaus, mitä perheeltäni saan
2. Meillä on ihan huippuporukka töissä, hauskaa on joka päivä
3. Aurinko ja sen antama voima
Iloa ja aurinko teidänkin viikonloppuun <3
Väsyttää
kirjoitti: minttis
Bloggaan päivän myöhässä. Tiedän. Päätin vaan vakaasti, että tällä viikolla bloggaan, mutta nuo lauantaipäivät tuntuvat olevan totaalisen katastrofaalisia ajan puolesta. Enkä haluaisi kirjoittaa valmiiksi. Haluaisin summata viikkoa.
Tänään väsyttää. Tämä on ollut raskas viikko. Tänään olen taas puuhannut aamusta alkaen lyhyillä yöunilla sata lasissa. Kurkataanpa pikkuisen viikon tapahtumiin…
Maanantai
Viikonlopun vaivanneet rintakivut saivat minut hakeutumaan lääkäriin. Sen verran sissi olin, että varasin kiltisti terveyskeskuksesta ajan. Ei tässä mitään päivystystä tarvita… eihän?
Lääkäri kuunteli sydäntä pitkään. Totesi, että jotain vikaa tässä nyt on ja lähetti sairaalapäivystykseen seurantaan. Riihimäen sairaalalla seurattiin jonkun aikaa, otettiin verikokeita, todettiin veritulppaa osoittavan arvon olevan koholla, pistettiin happiletkuihin ja lopulta pakattiin ambulanssiin matkalle Hämeenlinnaan.
Ambulanssissa nauratti. Raskaat asiat vaativat raskaan huumorin. Nauroin, että paljon kivempi tämä näin on kuin aikaisemmat ambulanssireissut. Ne kaikkii olen tehnyt lasten kanssa, lapsi potilaana. En ikinä unohda sitä huolta.
Hämeenlinnassa otettiin lisää verikokeita, keuhkoröntgen ja lopulta varjoainekuvaus. Aloin pikkuhiljaa muistuttaa jotain neulatyynyä, kun verikokeita oli otettu neljään tai viiteen kertaan ja kanyylikin laitettu kahteen eri paikkaan. Varjoainekuvauksessa jokin tukos lähti liikkeelle ja tajusin – hei – tätä se siis on, kun saa henkeä.
Pääsin vielä iltamyöhällä kotiin. Emme ehtineet Arin kanssa pitkälle ennen kuin bongasimme tiellä makaavan miehen. Pysähdyimme hälyttämään apua ja selvittelemään tilannetta. Noh, miehen tilanne oli tämä tyypillinen suomalainen tilanne, jossa tarvittiin enemmän poliisia kuin ambulanssia. Hyvä mieli jäi kuitenkin. Mies oli ihan symppis, tajusi selvästi itsekin tilanteen (sanoi, että tätä tää alkoholismi nyt sitten on…), eikä häiriköinyt mitenkään. Ei vain pysynyt enää pystyssä. Odottelimme miehen kanssa, kunnes poliisi tuli.
Tiistai
Tiistaina oli Vilttitossun ja Pojan kevätjuhla. Minä jätin ne terveystilanteen vuoksi väliin, koska kummallakaan ei ollut esitystä. Itseasiassa Vilttitossuakaan ei kiinnostanut lähteä paikalle.
Keskiviikko
Piti levätä, mutta enhän minä osaa käsieni päällä istua. Niinpä maalasin tällaista. Keskenhän se vielä on ja pahasti, mutta kangas alkaa täyttyä.
Torstai
Hassu pyhäpäivä juuri ennen koulujen loppumista. Meni aika perusmerkeissä.
Perjantai
Pojan viimeinen eskaripäivä. Hirvittävän haikein mielin sanoimme hei hei eskariopeille, joiden kanssa olimme tehneet yhteistyötä melkein kaksi vuotta. Kiitos. Nyt meillä on kouluvalmis lapsi, jolla on laaja kaveripiiri. Olen onnellinen, että kynsin ja hampain taistelin eskarin tuplaamisen puolesta. Poika räppäsi kevätjuhlassa. Jälkikäteen videota katsoessa tuli itku, kun mietin, että MIKSI SÄ ÄITI ET OLE TÄÄLLÄ KATSOMASSA TÄTÄ? Äiti olisi niin kovin tykännyt.
Lauantai
Heinähatun ja Vilttitossun todistusten jako. Molemmat saivat niin hienot todistukset, etten tiedä voinko parempaa vaatia? Lukihäiriöinen Heinähattu sai melkein kasin niin kaikkien aineiden kuin teoria-aineidenkin keskiarvoksi ja Vilttitossu repäisi kaikista aineista 8,6 ja teoria-aineista 9,0. En mä osaa valittaa mistään. Muistan vaan kuinka oma äitini aina huomautti siitä liikan seiskasta, joka oli todistuksen ainoa seiska. Mä en jaksa nipottaa, etenkin, kun ne huonommatkin numerot olivat noususuuntaisia.
Illalla katsottiin Avatar ja minä aloitin Heinähatulle uuden keppihevosen teon.
Ai niin… Perjantain ja lauantain välisenä yönä meille oli ilmestynyt tällaisia:
Sunnuntai
Heräsin aamulla 8.30, kun Poika mönki viereen. Ei nukuttanut enää. Otin Mörön ja lähdin aamulenkille. Mörön jälkeen huolehdin muut koirat ulos. Ulkoilun jälkeen jatkoin keppihevosen tekoa ja sainkin sen puoleen päivään tehtyä. Yhtään kehumatta, siitä tuli hieno.
Kepparin teon jälkeen laitoin ruokaa grillaten. Nami kuinka olikaan hyvää.
Ruuan jälkeen minä, kolme vanhinta lasta ja Ari pelasimme Dominionia. Poika rökitti meidät kaikki. Sillä on jotenkin peliälyä tohon hommaan.
Dominionin jälkeen kiersin metsälenkin kolmen vanhimman lapsen ja keppareiden kanssa. Hauskaa oli.
Nyt kuitenkin väsyttää…
Sellainen se oli… Se meidän viikko.
by minttis with no comments yet