Voiko ihmisistä välittää liikaa?

Kysymys heräsi mieleeni tänä aamuna. Eräs minulle täysin ventovieras mies pisti facebookissa viestiä. Melko suoraan hän kertoi minulle, että hänelle oli tehty pahoja asioita. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli alusta alkaen fiilis, että mies valehtelee. Ajattelin kuitenkin, että viestin hänen kanssaan hetken siltä varalta, että fiilikseni on väärässä. Ajatus siitä, että miehen kokemukset olisivatkin olleet aitoja ja minä olisin ikään kuin kääntänyt hänelle selkäni, kun hän haki tukea.

Selvisi, että miehen kokemukset olivat hyvin tuoreita, eikä hän ollut kääntynyt niistä poliisin puoleen. Kehoitin tekemään niin, mutta mies ilmoitti, että hän haluaa ensin puhua kanssani puhelimessa. Sanoin, etten puhu vieraiden kanssa puhelimessa, mutta tämä ei hänelle kelvannut. Kehoitin häntä soittamaan kriisipuhelimeen, mutta ne eivät siellä kuulemma auta. Toistin, etten puhu tuntemattomien kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa mies ilmoitti tuntevansa ystäväni. Hän kertoi, että ystäväni oli sanonut, että antaisin miehelle varmasti numeroni. Samaan hengenvetoon hän väitti, että oli “melkein päätynyt sänkyyn” tämän ystäväni kanssa.

Jo väite siitä, että ystävä olisi luvannut minun antavan numeroni, kertoi paljon, mutta viimeinen väite sinetöi asian. Juttu ei voinut pitää paikkansa. Kaiken kruunasi se, että miehen mukaan tämä sänkyyn päätyminen oli tapahtunut näiden parin päivän aikana, jotka olivat kuluneet kamalista tapahtumista. Tarkistin vielä ystävältä – hän ei ollut kuullut kyseisestä miehestä koskaan mitään.

Ärsyynnyin. Olen kipeänä kahden kipeänä olevan lapsen kanssa kotona. Vaikka ylensä kuuntelen ihmisten murheita mielelläni, aamulla tuntui siltä, etten millään jaksaisi käsitellä ventovieraan ihmisen tämän kokoisia murheita. Silti tein sen, koska tiedän, että joskus tarvitsee vain puhua jonkun kanssa ja aina ei ole sitä ystävää,, jonka kanssa puhua. Ja jostain asioista voi olla helpompi puhua vieraalle. Lopputulos oli siis se, että mies oli sepittänyt koko jutun vain saadakseen puhelinnumeroni. Sairasta. En vain kykene ymmärtämään, että on ihmisiä, jotka kuvittelevat aloittavansa jonkinlaisen ihmissuhteen, oli sitten kyse kaveruudesta tai enemmästä, tällaisella.

Tätä kiukutellessa päätin kirjoittaa tänne toisestakin asiasta. Loppuvuodesta tyttäreltäni varastettiin avaimet koulussa. Kaksi poikaa oli penkonut takkeja ja reppuja, jotka oli jätetty köksäntunnin ajaksi lukitsemattomaan tilaan. Mukaan oli lähtenyt rahaa, jonkun bussilippu ja jostain kumman syystä tyttäreni avaimet. Pojat olivat vain suunnitelleet homman sillä tavalla huonosti, että ko. paikassa oli kameravalvonta ja heidät tunnistettiin heti.

Vaihdoimme lukot tapauksen jälkeen. Avaimia ei koskaan saatu takaisin. En sinällään haluaisi sen enempää pojille kuin heidän perheilleenkään sen isompia ongelmia. Siksi olemme yrittäneet välittää heille viestiä, että homma on meidän puolelta ok, jos perheet maksavat 250e:n laskun, joka lukkojen vaihdosta tuli. Toisesta perheestä tuli soitto. Poika myöntää näpistäneensä rahaa, mutta avaimien ottamista hän ei myönnä. Asiaa yritettiin saada sovitteluun. Toisen pojan vanhempia ei tavoitettu, toinen oli sanonut hoitavansa asian suoraan kanssamme. Mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut.

En suostu ottamaan tuota 250e:n laskua tappioksemme siksi, että joku sai päähänsä napata avaimet tytön taskusta. Siksi meille jää jäljelle enää se, että haemme rahat vakuutusyhtiöltämme. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että sen jälkeen perheiden lasku on paljon isompi kuin 250e. Vakuutusyhtiölle rahaa ei voida maksaa suoraan vaan asia menee käräjäoikeuden kautta ja tällöin perheille lankeaa myös oikeudenkäyntikuluja ja korkoja. Harmittaa. Asia olisi ollut hoidettavissa yksinkertaisesti heidän kannaltaan, mutta näin ei tehty. No eipä tuo vakuutusyhtiön rahojen periminen meidän ongelmamme ole tai meitä rasita.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *