Tanskandoggin kokoinen ikävä

Aloitan aamun pakkaamalla Mörön vaatteita kirppikselle menevään laatikkoon. Vaatteita käsitellessä tulee mieleen, että ilmeisesti tämä on nyt sellainen suru, ettei siitä selviä muuten kuin työntämällä syrjään. 

Mörkö, tai oikeastaan sen puuttuminen, on jollakin tasolla koko ajan läsnä. On vaikea olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että iso rohjake puuttuu makaamasta koirien pediltä, pyörimästä mukana aivan liian kapeissa paikoissa, makaamasta ahtaassa tilassa työhuoneessa, pyyhkimästä kuolansa vaatteisiin,varastamasta ruokaa keittiön tasoilta ja istumasta olohuoneen sohvalla jalat lattialla kuin ihminen konsanaan. 

Torstaina, Mörön lopetuksen jälkeen, huomasin reagoivani ensimmäistä kertaa eläimen poismenoon niin kuin reagoin. Oli pakottava tarve siivota Mörön tavarat pois. Vaatteet ja hihnat eteisestä, valjaat ja muut vaatehuoneesta, kupit ja puruluut. Kaikki. Mörön yleisimmin käytössä ollutta pantaa ja hihnaa pidin pitkään käsissäni. Mietin mitä näille teen. Niistä en osannut luopua, mutta en juuri halua nähdäkään. Haava, joka jäi, kun mun suuri rakkauteni lähti, on ihan liian kipeä vielä. 

Mörön kuoleman jälkeen olen käynyt läpi monenlaisia tunteita. Muistan kuinka ihmiset sanoivat, että niin… Nehän ovat sitten tosi lyhytikäisiä koiria. Minä kuvittelin käyneeni tämän ajatuksen läpi. Kuvittelin hyväksyneeni sen, että lyhyt elämä voi olla hinta, jos haluaa tanskandoggin. Että harvoihin vuosiin mahtuu jotain niin ainutlaatuista, että se on sen arvoista. Kyllä niihin mahtuikin. Mutta silti. Silti juuri nyt tunnen itseni jotenkin petetyksi. 

Me löysimme tanskandoggin, jolla oli terveitä pitkäikäisiä sukulaisia. Kaikki näytti hyvältä. Mörkö oli omanlaisensa koheltaja. Sen kanssa sattui ja tapahtui. Ajoin mm. elämäni kovimman rallin erään uimarantareissun jälkeen pelätessäni, että elämäni suuri rakkaus vuotaa auton takakontissa tyhjiin pahan tassuvamman vuoksi. Toisen vamman vuoksi toisesta etutassusta lähti varvas. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen lyhyemmästä koiranelämästä. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että omistin tapaturma-alttiin koiran. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että tanskandoggit ovat taipuvaisia vatsalaukun kiertymille ja se voi iskeä minkä ikäisille koirille vaan. 

Mutta se mitä tapahtui, oli jotain, johon kukaan ei meitä valmistanut. Se, että alle viisi vuotias koira romahtaa yks kaks niin, että jalat eivät kanna. Se, että eläinlääkärille päästessä koiran silmät ovat verenpunaiset ja nenästä valuu verta. Se, että edellisenä päivänä normaalin lenkin heittänyt koira ulostaa eläinlääkärin lattialle mustaa verensekaista liejua. Se, että yhtäkkiä koiralla on shokkitila, jolle ei vain voida mitään. Se, ettei jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa koira vajaa kaksi viikkoa ennen 5-vuotissyntymäpäiväänsä.  
Jäljelle jäi vain Mörön kokoinen ikävä. 

  

  

  

  

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *