Paska opiskelija yrittää palata ruotuun

Talvi meni. Ja kevät. Ja kesä. Tässä kohtaa joudun katsomaan peiliin ja toteamaan, että olen ollut aivan paska opiskelija. 35:stä opintopisteestä, jotka 2013-2014 kaudella piti tulla, on kasassa 15. Neljä muuta kurssia ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Olen lykännyt asioita. Hokenut itselleni, että en ehdi. En jaksa. Ja en minä varmasti todellisuudessa olisi jaksanutkaan. On ollut aivan liian paljon kaikkea. Liikaa henkilökohtaista stressiä. Liikaa lasten asioita. Liikaa.

Eilen kuitenkin istuin alas. En voinut enää lykätä vääjäämätöntä. Pakko tehdä päätös jatkanko syksyn opintoihin ja yritän pikimmiten suorittaa rästit pois, vai heitänkö pyyhkeen kehään ja totean, ei musta nyt vaan ollut tähän.

Jossain kohtaa huomasin tutun tunteen. Mä olen muuten elänyt tämän joskus ennenkin. Muistan 17-vuotiaan Mintun, joka kahlasi jotenkuten läpi lukion kakkosluokan ekan jakson. Oli vaikea syksy. Suhde elämäni ensirakkauteen oli kariutunut. Kotona ongelmat kärjistyivät. Vietin kaksi iltaa päivystyksessä melkein elottoman äitini kanssa. Koululla tiedettiin. Terkkari kirjoitti lupalappuja poissaoloon kerta toisensa jälkeen. En tiedä oliko se parempi kuin, että olisi vain käsketty käydä koulua.

Jakson lopussa tajusin sen. Etten tulisi pääsemään läpi edes kuviksen kurssista. Ahdistuin ja tein päätökseni puhumatta kenellekään. Menin rehtorin luo ja ilmoitin: “Minä lopetan”. Rehtori, joka oli juuri opettanut meille uskontoa, oli ihmeissään. Sanoi, että onkin odotellut kuka on tämän syksyn ensimmäinen lopettaja, mutta ei ikinä olisi uskonut sitä minusta. Niin. Se ussan kurssi olikin ainoa, jonka siinä jaksossa sain vedettyä kunnialla läpi.

Sen koulupäivän päätteeksi kävelin kotiin. Heitin repun eteisen lattialle ja ilmoitin äidille: “Minä lopetin”. Juurikaan sen enempää asiasta ei puhuttu.

Jälkikäteen olen miettinyt, että kuinka toisella tavalla elämä olisi voinut mennä, jos joku olisi tuolloin ottanut kiinni, sanonut, että hei, mietitään hetki. Kysynyt edes, että mikä on. Potkinut eteenpäin. Sanonut, että etkä lopeta ja työntänyt kouluun. Tuskinpa minusta olisi kuitenkaan 17 -vuotiaana ollut tässä asiassa väittelemään.

Tänään miehet toimivat niin kuin jonkun olisi ollut hyvä toimia silloin. Ne tuuppaavat. Sanovat, että kyllä sinä saat ne tehtyä. Hoida niitä nyt, ota aikaa illasta, me hoidamme kotia. Ja niinpä minä istuin eilen alas. Ilmoitin itseni kirjoittamisen tutkimuksen peruskurssille ja tekemään pro seminaari -työtä. Hoidin samaan syssyyn kirjoittamisen opettamisen tehtävät pois alta ja nyt on jäljellä kolmen kurssin rästit.

On adaptaation kurssi. Myönnän rehellisesti, että haukkasin taas aika ison palan kakkua ja yritän tehdä asian täydellisesti. Teen siis analyysin Hohdon muuntumisesta kahdeksi elokuvaksi. Voisin päästää itseni vähemmällä, mutta teen sen silti.

On tekstikokoelmakurssi. Tehtävä on melkein valmis, mutta se ei ole ensimmäisenä tehtävien listalla. Palataan. Tuossa tehtävässä syntyy Jaaronin isän muistikirja. Minua kutkuttaa päästä sen kimppuun.

On runokurssi. Tämä onkin se kaikkein vaikein. Paitsi, ettei runous ole koskaan ollut se minun juttuni, minun on suoritettava etänä koko kurssi. Lähipäivät jäivät väliin henkilökohtaisten asioiden vuoksi.

Paljon on tehtävää, mutta sanon itselleni, että pystyn siihen. Nyt runoja.

Taksikuski Vettenterä, palveluksessanne

Herään aamulla ja totean, että siellä sataa. Manaan mielessäni, koska jätin ihan tarkoituksella illalla pyykit ulos. Eihän siellä vielä pitänyt sataa. Pihalle on ripustettu kuivamaan suurin piirtein koko huushollin pyyhearsenaali. Ensin toistakymmentä pestyä pyyhettä, jotka olivat käytössä viime viikolla Kotaniemessä, muutama muu ja eiliset seitsemän uintipyyhettä.

Sade vaikuttaa heti muuhunkin kuin pyykkien kuivamiseen. Esikoinen ei mene kouluun pyörällä – tänäänkään. Ekana päivänä sentään pääsi bestiksen kanssa fillaroimaan, mutta tänään ja eilen ei. Muistutan itseäni taas, että pitää hankkia tytölle bussikortti. Viime vuonna mentiin varmaan syys-lokakuun vaihteelle ennen kuin se hankittiin. Nyt on elokuun 14. Mikä ihmeen syyskuu tänne iski? Kimi lähtee kouluun ja minä kiikutan ensin Ossen ja Mellin ala-asteelle, Nessan yläasteelle ja Arin viimeiseksi töihin.

Alan hiljalleen muistaa millaista ajamista tämä arjen pyörittäminen olikaan. Samalla alitajunta muistuttaa miten kätevää se onkaan ollut, kun nuorimmaista ei ole tarvinnut raahata mukana joka paikkaan. Kyllähän se näillä keleillä menee, mutta sitten, kun on pakkasta ja joutuu pukemaan x kerrosta vaatetta, jotta uskaltaa näyttää nenäänsä oven ulkopuolella. Eipä sinällään. Tänään vähän ennen yhdeksää meidän lämpömittari näytti 12,9c. Enää ei pärjännyt nuorimmainen pelkällä vaipalla, kuten valokuvista päätellen meni melkein koko viime viikon.

Tänä syksynä sommittelemme taksitoiminnan ja suhailun myös aivan uuden mallin mukaisesti. Meillä on 25.8. alkaen talossa aikuinen, joka kulkee päivittäin Malminkartanossa asti töissä. Talossa on yhä edelleenkin se kaksi autoa ja tulee varmasti päiviä, jolloin saamme sommitella ketkä ottavat auton ja kenen on vaan pärjättävä ilman.

Näen pienimuotoisia maanantaipainajaisia miettiessäni tämän huushollin harrastustoimintaa. Jos Melli pääsee toivomilleen kitaratunneille on maanantaisin harrastusten alkamisliukuma klo 16-17.15. (16.00, 16.30, 17.15) ja hakuruljanssi jaksottuu 17.30-18.40 (17.30, 18.00, 18.40). Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa hakea, niin se on MAANANTAI. Sen jälkeen loppuviikko näyttää helpolta.

Nyt minä lähden nuorimmaisen kanssa suhaamaan kohti Riihimäen sairaalaa. Ajatus oli, että olisimme hyvinkin voineet pyöräillä sinne ja kauppaan, mutta ottaen huomioon syyskelien päälle iskeneen syysflunssan, taidan jättää väliin. Teen elämäni ekoteot sitten myöhemmin.

Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.

Minulla on lupa

Katson paperia työpöydällä ja lupaan itselleni, että hankin sille kehykset pikimmiten. Samanlaiset kehykset myös sen neljälle sisarukselle. Ripustan ne seinälle, jotta en enää unohtaisi. Siinä se on, minun lupani tehdä tätä työtä. Palaamme tuohon lupaan ensi kuussa.

Olo on outo. Toisaalta olen todella iloinen ja onnellinen. Tämän päivän eteen on tehty töitä. Odotettukin. Ja Lupa. Sitä minä tarvitsin, kaipasinkin. Tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa. Ja minä haluan jatkaa.

Ajoittain olen kyseenalaistanut kirjoittamiseni. Osaamiseni. Kirjoittamisen järkevyyden. Nyt minä seison tässä, jaloillani, ja näen taas tulevaisuuteen.

Eräitä, viime aikoina elämää kovin varjostaneita huolia tämä uutinen ei poista. Nyt on vain vakaasti uskottava, että miehet hoitavat, järjestävät ja minun ei tarvitse huolia. Minun tarvitsee vain kirjoittaa. Tehdä todeksi kaikki se mistä on puhuttu.

Toisaalta minuun iskee tyhjyys. Näen edessäni valtavan määrän asioita, jotka pitäisi tehdä. Asioita, joista on jo sovittu jotain. Kirjoituksia, joilla on deadline. Haluan. Tahdon. Mutta pystynkö?

Istun työhuoneessani ja tuijotan sanoja, jotka eräs ystävä vuosien takaa sanoi. “Muistan tytön, joka unelmoi kirjailiijan urasta…” Ja päätän pystyä. Ihan mihin vain.

Miksi jotain pitää sattua ennen kuin…

Perjantaina se iski. Rintakipu, joka ei hellittänyt levossakaan. Vakuuttelin itselleni, että kyse on lihaskivusta, huonosti nukutuista öistä, helteestä… Mutta kipu ei hellittänyt. Liikkuessa hengästytti.

Maanantai aamuna jouduin antamaan periksi. Varasin itselleni lääkäriajan. Lääkäri oli klo13 ja siitä tulikin pidempi lääkärikäynti kuin kuvittelin.

Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja pitkään. Totesi, että sydän lyö tiheästi ja sanoi, ettei oikein voi muuta kuin lähettää sairaalaan sydänseurantaan.

Sairaalassa ottivat verikokeet, sydänfilmin ja seurasivat hengitysliikeitä. Varsin pian tuli ilmoitus: Siirretään aluesairaalaan, epäillään keuhkoveritulppaa.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua jo vähän huolestuttavalta tämä meno. Pistivät minulle happiviikset ja pakkasivat ambulanssiin. Yhtään en saanut kävellä itse. Ambulanssissa pistivät tippakanyylin kämmenselkään.

Hämeenlinnassa sairaalassa kiikuttivat pyörätuolilla röntgeniin, jossa kuvattiin keuhkot. Sain särkylääkettä päänsärkyyn. Nuokuin. Väsytti. Happiviikset auttoivat.

Lääkäri otti laskimoverinätteen. Hapetusarvot olivat pielessä ja minut lähetettiin varjoainekuvaukseen. Ensin yrittivät suihkuttaa varjoaineen kämmenselän kanyylistä, mutta se tuotti niin suurta kipua ettei siitä tullut mitään. Pistivät isomman kanyylin kyynärtaipeeseen.

Varjoaine sai ilmeisesti jonkin pienen tukoksen liikkeelle. Tajusin vasta miten kovin olikaan ahdistanut, kun henki kulki taas. Pääsin yöllä kotiin.

Nämä pari päivää olen ottanut hyvin rauhallisesti. Tänään olen tosin tehnyt ehkä vähän liikaakin. On väsyttänyt. Olen miettinyt, että tämä oli kai elimistön tapa sanoa, että hei, hidasta. Tiedän, että yritän liikaa. Stressaan liikaa. Juon energiajuomia liikaa. Huolehdin itsestäni liian vähän.

Vaan mistä löytyisi se aika ja energia huolehtia?

Mitä ihmettä mä tekisin?

Istun tietokoneella ja tuijotan näyttöä. En tiedä mitä tekisin. En mistä alkaisin.

Tekemistä olisi kyllä vaikka kuinka paljon. Pitäisi käydä Kone-kirjan teksti läpi. Ehkäpä kirjoittaa kokonaan uudelleen. Se on nykyisellään liian pitkä. Se on harmillista, koska tällaisenaan se sisälsi kaikkien lasten suunnittelemat koneet. Nyt niitä on pakko karsia. Tämän kirjan kanssa tosin ajattelin kokeilla hivenen toisenlaista lähestymistapaa. Nyt kun siitä kerran tulee olemaan kaksi kirjoitettua versiota, aion lähettää yhdelle kustantamolle tämän nyt kirjoittamani, muita lähestytään sitten tuon uuden version kanssa.

Toisaalta kauhutarinat seisovat tällä hetkellä. Useampaan päivään ei ole tullut kirjoitettua. Niitä pitäisi tehdä, koska aikataulu on tiukka.

Niin. Syksyn kirjan kirjoittaminen pitäisi aloittaa. Sitä varten vain pitäisi tehdä jonkin verran pohjatyötä.

Läksyjäkin olisi. Kesäkuussa on vielä yksi kurssikin.

Ja se uusi gerbiilikirja. Se olisi hyvä saada pikimmiten valmiiksi.

Tekemistä siis riittäisi. Mistähän sitä aloittaisi?

732 kauhutarinaa

En muista milloin olisi viimeksi väsyttänyt näin paljon kuin tänään. Lisäksi niska ja hartiat ovat jumissa – luultavimmin kiitos sen, että olen viime päivinä kirjoittanut aika paljon ja työpisteen ergonomia ei yhäkään ole kovinkaan kummoinen. Tarttis tehdä jotain.

Tänään ajattelin pikkuisen avata tuota kauhutarina-projektia, josta olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran facebook-sivullani ja tuolla 1001 päivää – blogissa. Tulikin tässä mieleen, että pitänee lisätä tuonna yläpalkkiin suora linkki myös tämän 732 kauhutarinaa projektin julkaistuihin kirjoituksiin. Kirjoituksia julkaistaan tässä vaiheessa vain aivan muutamia, koska kirjoitukset on tarkoitus julkaista aikanaan kahdessa eri formaatissa puolet ja puolet ajatuksella. Julkaisuajankohta on kuitenkin vasta marraskuu 2015-joulukuu 2016. Korostetaan nyt vielä, että tällä projektilla ei ole mitään tekemistä ensi syksynä ilmestyvän kauhukirjan kanssa.

Olen taas päässyt toteamaan, että teen jotain aivan uutta. Se tuntuu olevan jossain määrin tämän vuoden teema. Mitä olen tänä vuonna tehnyt:
– Olen kirjoittanut ensimmäisen 8-12-vuotiaille suunnatun kässärini.
– Olen kirjoittanut loppuun ja julkaissut ensimmäisen fantasiakirjani.
– Olen työstänyt tekstin, joka pohjautuu eskari-ikäisten suunnittelemiin ja piirtämiin koneisiin.
– Ja nyt työstän 732 pienen kauhutarinan kokoelmaa, jonka toteutustapa on vähintäänkin erikoinen.

Miksi 732 tarinaa?
Hullulla täytyy olla hulluja tavoitteita. Osittain Mellin kauhukirjan Pelkäätkö kuolemaa? innoittamana. Jossain vaiheessa Arin kanssa puheisiin nousi ajatus kirjasta, joka sisältäisi lyhyitä kauhutarinoita. Juuri sellaisia, joita ainakin meidän lapset ovat rakastaneet lukea. Sitten Ari heitti ilmoille ajatuksen: Mitä jos kirjoittaisi tarinan joka päivälle? 365 pientä tarinaa.

Pian tästä kehittyi jatkoajatus. Entä jos tarinoita olisikin 366? Karkausvuosi. Lähtökohtaisesti jo erilainen. 366 kauhutarinaa yksissä kansissa kuulosti vähän liiottelulta ja niin syntyi ajatus neljän kirjan sarjasta: Karkausvuosi: Talvi, Karkausvuosi: Kevät, Karkausvuosi: Kesä ja Karkausvuosi: Syksy.

Tähän kun sitten ympätään minun mielenlaatuni niin pitihän tuo määrä kertoa kahdella, jotta koko julkaisuvuosi voidaan julkaista tarina per päivä myös netissä.

Työprosessi
Olen kirjoittanut tarinoita nyt joitakin päiviä. Ensimmäisenä kirjoitin muutamia sekalaisia tarinoita ylös, mutta sitten keksin hauskan ajatuksen. Avasin wikipediasta sivun 2.1. (1.1. kirjoitin tarinoita uudenvuodenlupauksista). Etsin tuona päivänä tapahtuneita, minua tavalla tai toisella kiinnostavia, asioita ja kirjoitin kaksi tarinaa per päivä. Tarinat siis liittyvät jollakin, ajoittain hyvin löyhällä, tavalla päivän tapahtumiin. Tähän mennessä olen käyttänyt inspiraationa mm. ihmissyönnistä tuomitun Alfred Packerin ehdonalaiseen pääsypäivää, Elvis Presleyn syntymäpäivää ja päivää, jolloin Pisan torni suljettiin yleisöltä turvallisuussyiden vuoksi. Olen oppinut samalla historiasta ja ihmisistä monta mielenkiintoista juttua.


Alkuun ajatus 732 tarinasta tuntui aika lannistavalta. Miten ihmeessä oikeasti joku voi kirjoittaa 732 pientä tarinaa. Ja mistä ihmeestä aiheet noihin tarinoihin? Miten välttää se, että toistaa itseään tarinoissa? Lisähaasteen on aiheuttanut se, että minä olen aina ollut enemmänkin ihminen, joka kirjoittaa vähän liikaa kuin liian vähän. Niinpä juttujen typistämistä saa vielä harjoitella. Projektia aloittaessani tutustuin vastaaviin kummitustarinoihin ja totesin, että tiiviimmät tarinat ovat jopa alle 100 sanaisia. Omistani moni pääsee yli 200 sanan ja pisin taitaa olla melkein 300 sanainen. Nyt kun olen päässyt alkuun, uskoni 732 tarinan kirjoittamisesta on lujittunut suuresti. Ainoa mikä mietityttää, on aikataulu. Kustannussyistä kirjaksi tulevien tarinoiden pitäisi olla valmiina viimeistään tämän vuoden lopussa. Tämä tarkoittaisi vähintään 1,5 tarinaa päivässä. En kuitenkaan varmasti kirjoita tarinoita päivittäin, joten tiistain kaltaiset päivät, jolloin kirjoitin 10 tarinaa, tulevat varmasti tarpeeseen.