Ne oli vain hiukset – vai oliko?

Huomaan aloittavani postauksen “kaksi viikkoa sitten”. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei siitä ole kahta viikkoa vaan melkein neljä. 

Melkein neljä viikkoa sitten nautin isän luona puusaunasta. Se on parhaita juttuja maailmassa ❤️. Suihkussa elämä kuitenkin muuttui. Käsiin jäi tukko hiuksia. Ja toinen. Myönnän. Yritin uskotella itselleni, että koko juttu oli vain jonkunlaista kuvitelmaa, mutta… Totuus iski vasten kasvoja todella äkkiä. Vielä samana iltana totesin, että takaraivolla on kalju läntti. 

Hiukset jatkoivat lähtemistä armottomasti. Kävin kahdella lääkärillä, joista toinen oli vakaasti sitä mieltä, että ongelma on kilpirauhasessa ja toinen määräsi vaintulehduskokeet. Lopulta, melkein kaksi viikkoa myöhemmin löysin lääkärin, joka otti asian selvitettäväkseen. 

Nyt minusta on otettu kasa verikokeita. Olen menossa sydänfilmiin, sisä- ja ihotautilääkärille. Moni sanoo, että toivottavasti löytyy jotain mitä voidaan hoitaa. Minä en tiedä. Todennäköisin syy on nimittäin alopecia. Autoimmuunisairaus, joka nyt vaan vie hiukset. Hiustenlähtö tuntuu pahalta, mutta enemmän pelkään kuitenkin sitä, että taustalta löytyy jotain muuta. Jotain, jota voidaan hoitaa… Tai sitten ei. 

Tämän kirjoituksen jäsentäminen on vaikeaa. Viimeisten neljän viikon sisällä on kerääntynyt niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa ylös, kun viimein aloitin. 

“Ne on vaan hiukset”. Olen ymmärtänyt, että tämä on yksi ärsyttävimpiä asioita, joita alopeciaa sairastaville voi sanoa. Silti hoen sitä koko ajan itselleni. Alusta lähtien olen ajatellut, että Ne Ovat Vain Hiukset. Jos ne lähtevät, harmi, mutta tässä elämässä voisi tapahtua paljon pahempiakin asioita. 

Päivät kuluvat ja on ärsyttävää tajuta, että minun maailmani on kutistunut ikään kuin yhden karvattoman pään kokoiseksi. On ärsyttävää ymmärtää, että on jotenkin tietoinen päästään ja sen hiuksettomuudesta koko ajan. Minä, joka en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut ulkonäköseikoista. 

Hiusten lähtemisen myötä olen löytänyt kokonaan uuden maailman. Olen lukenut valtavat määrät tarinoita kaljuuntuvien naisten kokemuksista ja olen tutustunut useampaan alopeciaa sairastavaan.  Ensimmäinen reaktioni oli jotenkin tosi shokki. Alopeciaa sairastavissa on paljon ihmisiä, jotka salaavat sairauden jopa läheisiltä ystäviltään! Taisin ensimmäiseksi kysyä, että jos alopeciaa sairastava peittää kaljunsa peruukilla, tekeekö hän sen itsensä vai ympärillä olevien ihmisten vuoksi? Nyt olen oppinut, että toiset itsensä, toiset muiden ja suuri osa molempien. 

Aikaa on kulunut. Shokki on muuttunut ymmärryksesi. Olen lukenut tarinoita siitä miten läheisimmät, puoliso, lapset, vanhemmat, häpeävät kaljua naista. Olen lukenut tarinoita miten treffikumppanin kiinnostus lakkaa, kun selviää, että nainen onkin kalju. Olen lukenut lapsista, joita kiusataan, koska äiti on kalju. 

Ei. Mä en ihmettele enää yhtään miksi niin moni haluaa kätkeä tämän sairauden. 

Mä en halua salailla. Tuntuisi ihan kamalalta laittaa päähän peruukki. Kai siksi, että minä en osaa ajatella tekeväni niin itseni vuoksi. Siksi, että tuntisin itseni kauniimmaksi. Ajattelen, että tekisin sen vain niiden muiden vuoksi. Piiloutuisin peruukkiin, jotta minun ei tarvitsisi hävetä itseäni, eikä muiden minua. 

Silti välillä mietin pitäisikö. Eilen psykiatrian polilla sanoin lääkärille, että minusta on ihan käsittämättömän tyhmää, että minä, jonka perhe on selvinnyt jaloillaan monenlaisesta, olen nyt huolissani kiusataanko lapsiani, koska heidän äitinsä on kalju? 

Menin eilen kauppaan. Riisuin lippikseni ovella, suoristin ryhtini ja totesin, että tämän kauppareissun olen avoimesti minä. Kalju nainen. Ryhti ja rohkeus loppuivat karkkihyllylle, kun vastaan tuli yksi Heinähatun luokkakaveri. Teki mieli vetää lippis päähän ja sukeltaa hyllyjen alle. “Sanookohan se Heinähatulle jotain?”

Neljän viikon jälkeen voin sanoa, ettei tätä voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Minusta tuntuu, etten ymmärrä itsekään. Luin eilen erään hyvin vahvan naisen haastattelun. Hän totesi siinä, että itkee yhä säännöllisesti hiuksiaan. Monet vertaavat hiustenlähdön aiheuttamaa tunneskaalaa eroon tai läheisen kuolemaan. Anteeksi nyt vaan, ajatus tuntuu minustakin naurettavalta. NE ON KUITENKIN VAIN HIUKSET. Silti tajuan käyväni juuri niitä tunteita läpi. Psykiatrian polin lääkäri, joka on muuten kalju mies, sanoi minulle, että olisin voinut itkeä paljon enemmän. Niin varmaan olisin. Minusta vaan tuntuu, etten ole antanut siihen itselleni lupaa. Ne ovat vain hiukset. Kukaan ei ole kuolemassa. Minä en tarvitse syöpähoitoja tai dialyysiä. Ne ovat vain hiukset. Miksi siis surisin? 

Ja silti tajuan, että elämä on jollakin tapaa pysähtynyt tähän. Olen käpertynyt päähäni. Ajatukseni ovat kuin kännykän valokuvagalleria – täynnä päätäni. Kuvista kyttään lähteekö hiuksia lisää. Kasvaako niitä. Juuri nyt en tarvitse kuvia. Tiedän, että ne alkavat käydä vähiin. En oikein tunne mitään. Fiilikset vaihtelevat. Toisena hetkenä olen okei. Toisena vedän itkupotkuraivareita siitä, että olen ruma kummajainen.  

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se, että pääni on koko ajan kipeä. Sitä paitsi särkee, myös iho on kosketusarka. Joku kuvasi tunnetta hyvin: “Tuntuu kuin tukistettaisiin koko ajan”. Tässä kohden muut alopeciaa sairastavat ovat taas ihan kullanarvoisia. Ilman heitä olisin luultavimmin varma, että minulla on vähintäänkin aivokasvain. He osaavat kertoa, että se vaan kuuluu asiaan. 

Hui kauhistus ja käännös!

Eipä tiennyt tyttö mitä seuraa, kun heittää verkot vesille ja jää toivomaan parasta. Perjantaina julkaistu kääntäjä-haku on poikinut useampia yhteydenottoja, jotka ovat parempia kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Nyt vaan jäädään katsomaan mitä tästä seuraa. Muuta kuin paljon töitä ;). Tosiasia on, että käännösprojekti nro 3 on vasta hyvin vaiheessa. Se täytyy tehdä loppuun. Jaaronin käännös tarkoittanee sitä, että nyt on viimeistään aika aloittaa toisen osan kirjoittaminen. Työnalla olisi myös kaksi gerbiilikirjaa ja kuvitus “Pelkäätkö kuolemaa?”-kirjan jatko-osaan.

Täytyy myöntää, että aikoihin ei ole jännittänyt näin paljon. Se on tässä. Suurin piirtein näissä käsissiä. Yhden helvetin ison unelman toteutuminen. Käännös. Englanniksi. Lisäksi näyttäisi siltä, että minulla on kaikki mahdollisuudet tehdä käännösprojekti kolmosesta se kirja, joka lähtee maailmalle samantien useamman käännöksen voimin. Uskomatonta. Tosi uskomatonta.

Mä istun nyt tähän. Tai ehkä en tähän. Ehkä piiloudun keittiön pöydän alle tai saunaan ja jään katselemaan sivusta mitä tapahtuu. Pyörryttävän isoja asioita.

On aika aloittaa…

Olen elellyt jonkinlaista hiljaiseloa melkein kolme vuotta. Onhan noiden kolmen vuoden aikana julkaistu kaksi kirjaa. Toinen omakustanteena ja toinen Kustannus-Mäkelän kautta. Omakustanne meni ja voitti Möllärimestarin. Lisäksi olen ollut mukana kaikenlaisissa muissa projekteissa kuten Herajoen koulun neljännenluokan runokirjan toteutuksessa, kuvittamassa kahta kirjaa, tehnyt sadutusprojektia eskarilaisten kanssa, kirjoittanut arki-blogia ja nyt viimeisimpänä vetänyt ilmaisutaidon kerhoa. Nettielämä on kuitenkin jotenkin jäänyt melkein täysin, jos Arki-blogia ei lasketa.

Nyt on aika palata takaisin hommiin. Tänään julistan alkaneeksi jo pitkään kaavaillun 1001 päivää-haasteen ja sen ohessa julistamme hakuun 1-3 kääntäjän paikkaa toteuttamaan unelmia, viemään tärkeää sanaa eteenpäin, esittelemään maailmalle uutta suomalaista fantasiaa tai kertomaan satua olennoista, jotka on melkein jo unohdettu.

Otetaan vielä kertauksen vuoksi tähän missä voit seurata minua, elämääni ja projektejani.

BLOGIT

Minä olen kirjoittaja, yleisiä ajatuksia maailmasta, elämästä ja kirjoittamisesta (tämä blogi): http://jossainkaukana.net/satuolento/

1001 päivää – matka kohti unelmaa, tavoitteena löytää 1001 päivän aikana parempi elämä, onnellisempi mieli ja unelma: http://jossainkaukana.net/1001paivaa/

 

FACEBOOK

Kirjoittajasivu: Kirjoittaja Minttu Vettenterä

Oma profiili, jota seuraamalla pääset kurkkimaan mitä meille kuuluu ja missä mennään: Minttu Vettenterä (saa jäädä seuraamaan)

INSTAGRAM

KÄYTTÄJÄTUNNUS: minttuvet

Instagram tulee jatkossa painottumaan 1001-projektin etenemiseen.

Kirjoitusharjoitus vaikeustasoa… X

Tuntuuko sinusta siltä, että kirjoittamiskirjojen harjoitukset on niin nähty? Kaipaatko elämääsi haastetta? Voin kertoa, että istun sellaisen tehtävän äärellä, että suosittelen lämpimästi :D.

Tehtävä menee seuraavasti:
1) Valitaan satunnaisesti 20 lasta.
2) Kysytään millaisia henkilöitä/hahmoja lapset haluaisivat esittää elokuvassa.
3) Annetaan ryhmälle mahdollisuus suunnitella vapaasti erilaisia juonenkäänteitä jne elokuvaan.
4) Kirjoitetaan näistä lähtökohdista elokuva, joka pystytään toteuttamaan kolmessa kuukaudessa kerran viikossa 1h 15 min olevilla tapaamisilla.

Eli… Jos musta ei vähään aikaan kuulu, tiedätte missä mä olen :D.

Tämä on Se postaus

Mikä postaus? No se, jota olen hautonut päässäni useita päiviä. Olen puhunut tästä ainakin kummankin miehen ja ehkä jonkun muunkin kanssa. Pääni sisällä on kaksi klikkiä, jotka eivät anna periksi.

Matka tähän päivään
Ehkä ymmärtääkseen asioita tänään, on katsottava asioita aika pitkälle taaksepäin. En suunnitellut kirjoittavani tähän postaukseen tätä, mutta ehkäpä teen sen kuitenkin. Tiedän, että tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi, mutta haittaako tuo? En tiedä jaksaako kukaan lukea tätä loppuun muutenkaan :P.

Kirjoittaminen. Se on ollut minussa tiukassa aina. Se ei ole vain ollut minussa, se on ollut minä. Ensimmäinen pitkä tarina syntyi kolmannella luokalla ja sen jälkeen hengitin kirjoittamista. Olin kolmetoista, kun lähetin ensimmäisen kässärin kustantajalle – ja uhosin lopettavani kirjoittamisen sitä seuranneen “ei kiitos” -vastauksen jälkeen. Mutta kuten Ari aina sanoo, kirjoittamista tuskin tulee koskaan saamaan minusta pois. Viime vuosina en ole aina ollut ihan varma siitä.

Gerbiilikirja. Siitä oli puhuttu melkein kymmenen vuotta, kun päätin, että teen sen nyt. Vuosi taisi olla 2006. Naputtelin tekstejä päivisin, kun tytöt olivat päivähoidossa ja lyllertelin ison mahani kanssa hakemaan heitä aina naputtelun jälkeen. Tarjosin kässäriä kustantajille. Moni epäili tultaisiinko nettiaikakaudella myymään moista kirjaa. Yksi ihminen lupasi sen kustantaa, mutta… Asia mietitytti. Lopulta palaset kolahtivat kohdalleen. Syksyllä 2009 tajusin, että BoD tarjoaisi mitä hienoimman mahdollisuuden painattaa Gerbiilifakta itse. Niin tehtiin. Muistan tunteen, kun lajittelin 100 ensimmäistä kirjaa pinoihin keittiönpöydällä. Se tuntui aivan käsittämättömältä määrältä MINUN kirjojani. Mutta niitäpä myytiin useita satoja vielä senkin jälkeen. Kokonaisuudessaan yli 700 kirjaa ja pelkästään Piki-kirjastoalueella sitä on lainattu melkein 900 kertaa.

Gerbiilikirjaa (3/2010) seurasi pian perässä lastenkirja, jonka kässäri oli ollut syksystä asti valmiina. Mörkö vei ilon vei minut täysin uudelle tielle. Hei, minä tein kirjaan kuvatkin! Kun Mörkö voitti Möllärimestari-kilpailun lasten- ja nuortenkirja-sarjan. Se tuntui aivan käsittämättömän upealta. Syksyllä ilmestyi kirjoittajaporukan Moralla murhaa mukavasti, vuotta myöhemmin saman lössin Rakkaudella sinun kuolema ja vielä ennen joulua Möröstä tuttujen tyyppien Siirin ja Saran joulutarina. Elettiin siis loppuvuotta 2011.

Vuosi 2012 oli monella tavalla merkityksellinen, mutta samalla myös… En oikein löydä sille sanaa. Hajottava. Se oli aika, jolloin aloin miettiä haluanko enää kirjoittaa? Pystynkö enää kirjoittamaan? Ja noiden kysymysten äärellä olen tavallaan yhä. Olen joskus nauranut, että kirjani kulkevat pareittain. Niinpä keväällä 2012 ilmestyi peräkkäin kaksi kirjoittamiselleni hyvin tärkeää kirjaa. Ensin tuli ensimmäinen kustantajan kanssa tehty kirja – Miten mörkö kesytetään? Olin saanut tehdä sen upeassa yhteistyössä hienon kuvittajan kanssa.

Heti perään tuli Jonakin päivänä kaduttaa, josta en oikein osaakaan sanoa mitään. Siihen minä pysähdyin ja jäin… Ainakin melkein.

Jollakin tapaa minusta tuntuu, että olen yhä siellä. Siinä kohdassa, jossa olin syksyllä 2012, mutta eihän se ole totta. Sen jälkeen on ilmestynyt Ihmissatuja pikkukummituksille ja Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat. Sen lisäksi olen ollut mukana toteuttamassa muiden kirjaprojekteja, Karamellin Kissakirjan ja Kauhujutut, Herajoen koulun neljännenluokan runokirjan, Mansikkamäen eskarilaisten konekirjan ja viimeisimpänä Gerbiiliyhdistyksen Juhlakirjan. Silti päässäni jokin kesän ja syksyn 2012 mörkö laahaa yhä perässsä. Pelkään, että en osaa kirjoittaa enää. Pelkään, etten pysty enää säännölliseen kirjoittamiseen.

Siksi tämän kirjoituksen kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa. Pelkään lupaavani muille – ja ennen kaikkea itselleni jotain sellaista, jota en pysty pitämään ja taas kerran minä petyn. Ne, jotka haluavat minun kirjoittavan, pettyvät. En tiedä montako pettymystä kestän ennen kuin oikeasti heitän hanskat naulaan. Vai onko se sittenkin niin kuin Ari sanoo. Sitä kirjoittamista ei saa minusta.

Mihin on tultu? Missä olen nyt? Mihin olen menossa?
Ensimmäinen klikki tuli jo tuossa. Pelkään sanoa ääneen, että hei, nyt mä kirjoitan, koska pelkään kuollakseni päätyväni taas vaan mahalleni kuralätäkköön makaamaan. Pelkään, ettei kirjoittaminen onnistu. Pelkään, etten enää koskaan kirjoita niin kuin haluaisin.

Toinen onkin sitten… Tiedän, että tämä on lähinnä pääni sisällä. Moni muu on luultavasti sitä mieltä, että unohda tuo ja tee nyt JOTAIN. Mutta tämä on minussa, enkä oikein voi sille mitään. Jos katsot kirjoittamaani taaksepäin, huomaat ehkä yhden jutun. Kyllä. Jos lasken kirjoihini nuo kaksi antologiaa, jotka olen kolmen muun kirjoittajan kanssa tehnyt, se tarkoittaa, että olen julkaissut yhdeksän kirjaa. Yhdeksän. Gerbiilifaktan ilmestymisestä tuli pari kuukautta sitten kuluneeksi viisi vuotta. Nyt pääkopassani tikittää ajatus siitä, että kirjan numero kymmenen pitäisi olla jollakin tapaa erityinen. Tiedän, että minun täytyisi kirjoittaa Jaaronin kakkososa julkaisukuntoon. Se oli tarkoitus julkaista kesäksi. Tiedän, että pääsisin äärimmäisen helpolla, kun tekisin Gerbiilifaktan uudistetun version kirjaksi numero kymmenen, mutta kumpikaan ajatus ei viehätä minua. Jaaron on jatko-osa ja Gerbiilifakta 2.0 ikään kuin vanhan toistamista. Haluaisin KYMPIKSI jotain ERITYISTÄ. Välillä melkein harmittelen, etten julkaissut yhtä kirjaa ennen Jaaronia. Jaaron olisi ollut aivan loistava KYMPPI. Gerbiilifaktan uusittuun painokseen liittyy vielä yksi symbolinen ajatus. Jos se on numero 11, se on ikäänkuin uusi ykkönen. Kaikki alkaa alusta ja se on uusi mahdollisuus tehdä asiat paremmin.

Katson tulevaisuuteen. Jos kaikki menee putkeen ensi vuodeksi olisi tulossa jotain isoa ja upeaa. Ja jos totta puhutaan, joko jo loppuvuodesta tai ensi vuoden projektin kanssa päälekkäin mahdollisesti jotain vielä isompaa ja upeampaa riippuen mahdollisuuksista, jotka minulle suodaan. Tiedän saavani rahoituksen jälkimmäisen projektin toteuttamiseen, mutta koska? Se on epävarmaa. Joskin yksi asia on vielä varmempaa. Voisin tehdä kaiken valmiiksi. Niin, että rahoituksen osuessa kohdalle riittäisi, kun potkaisisin pyörät pyörimään. Onko siinä se KYMPPI?

Toisaalta tätä kirjoittaessa alkaa tuntua aivan potentiaaliselta vaihtoehdolta se, että julkaisenkin erään pöytälaatikossa lojuvan tarinan KYMPPINÄ. Se on hyvä tarina. Se on ihan hyvä lopetus tälle ensimmäisten kymmenen kirjan sarjalle. Sen jälkeen Gerbiilifakta, Jaaron2 ja SeJokinAivanUusi, jota seuraa ensi vuoden hullu projekti.

Teenkö niin vai näin? En tiedä. En osaa sanoa. Mutta sen osaan, että seuraavaksi avaan koneesta ensi vuoden projektin tiedoston ja nakutan sitä.

Voiko ihmisistä välittää liikaa?

Kysymys heräsi mieleeni tänä aamuna. Eräs minulle täysin ventovieras mies pisti facebookissa viestiä. Melko suoraan hän kertoi minulle, että hänelle oli tehty pahoja asioita. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli alusta alkaen fiilis, että mies valehtelee. Ajattelin kuitenkin, että viestin hänen kanssaan hetken siltä varalta, että fiilikseni on väärässä. Ajatus siitä, että miehen kokemukset olisivatkin olleet aitoja ja minä olisin ikään kuin kääntänyt hänelle selkäni, kun hän haki tukea.

Selvisi, että miehen kokemukset olivat hyvin tuoreita, eikä hän ollut kääntynyt niistä poliisin puoleen. Kehoitin tekemään niin, mutta mies ilmoitti, että hän haluaa ensin puhua kanssani puhelimessa. Sanoin, etten puhu vieraiden kanssa puhelimessa, mutta tämä ei hänelle kelvannut. Kehoitin häntä soittamaan kriisipuhelimeen, mutta ne eivät siellä kuulemma auta. Toistin, etten puhu tuntemattomien kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa mies ilmoitti tuntevansa ystäväni. Hän kertoi, että ystäväni oli sanonut, että antaisin miehelle varmasti numeroni. Samaan hengenvetoon hän väitti, että oli “melkein päätynyt sänkyyn” tämän ystäväni kanssa.

Jo väite siitä, että ystävä olisi luvannut minun antavan numeroni, kertoi paljon, mutta viimeinen väite sinetöi asian. Juttu ei voinut pitää paikkansa. Kaiken kruunasi se, että miehen mukaan tämä sänkyyn päätyminen oli tapahtunut näiden parin päivän aikana, jotka olivat kuluneet kamalista tapahtumista. Tarkistin vielä ystävältä – hän ei ollut kuullut kyseisestä miehestä koskaan mitään.

Ärsyynnyin. Olen kipeänä kahden kipeänä olevan lapsen kanssa kotona. Vaikka ylensä kuuntelen ihmisten murheita mielelläni, aamulla tuntui siltä, etten millään jaksaisi käsitellä ventovieraan ihmisen tämän kokoisia murheita. Silti tein sen, koska tiedän, että joskus tarvitsee vain puhua jonkun kanssa ja aina ei ole sitä ystävää,, jonka kanssa puhua. Ja jostain asioista voi olla helpompi puhua vieraalle. Lopputulos oli siis se, että mies oli sepittänyt koko jutun vain saadakseen puhelinnumeroni. Sairasta. En vain kykene ymmärtämään, että on ihmisiä, jotka kuvittelevat aloittavansa jonkinlaisen ihmissuhteen, oli sitten kyse kaveruudesta tai enemmästä, tällaisella.

Tätä kiukutellessa päätin kirjoittaa tänne toisestakin asiasta. Loppuvuodesta tyttäreltäni varastettiin avaimet koulussa. Kaksi poikaa oli penkonut takkeja ja reppuja, jotka oli jätetty köksäntunnin ajaksi lukitsemattomaan tilaan. Mukaan oli lähtenyt rahaa, jonkun bussilippu ja jostain kumman syystä tyttäreni avaimet. Pojat olivat vain suunnitelleet homman sillä tavalla huonosti, että ko. paikassa oli kameravalvonta ja heidät tunnistettiin heti.

Vaihdoimme lukot tapauksen jälkeen. Avaimia ei koskaan saatu takaisin. En sinällään haluaisi sen enempää pojille kuin heidän perheilleenkään sen isompia ongelmia. Siksi olemme yrittäneet välittää heille viestiä, että homma on meidän puolelta ok, jos perheet maksavat 250e:n laskun, joka lukkojen vaihdosta tuli. Toisesta perheestä tuli soitto. Poika myöntää näpistäneensä rahaa, mutta avaimien ottamista hän ei myönnä. Asiaa yritettiin saada sovitteluun. Toisen pojan vanhempia ei tavoitettu, toinen oli sanonut hoitavansa asian suoraan kanssamme. Mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut.

En suostu ottamaan tuota 250e:n laskua tappioksemme siksi, että joku sai päähänsä napata avaimet tytön taskusta. Siksi meille jää jäljelle enää se, että haemme rahat vakuutusyhtiöltämme. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että sen jälkeen perheiden lasku on paljon isompi kuin 250e. Vakuutusyhtiölle rahaa ei voida maksaa suoraan vaan asia menee käräjäoikeuden kautta ja tällöin perheille lankeaa myös oikeudenkäyntikuluja ja korkoja. Harmittaa. Asia olisi ollut hoidettavissa yksinkertaisesti heidän kannaltaan, mutta näin ei tehty. No eipä tuo vakuutusyhtiön rahojen periminen meidän ongelmamme ole tai meitä rasita.

Tässä elämä on…

Kello on 16.40. Mitä olen tehnyt tänään?
Keittänyt aamupuuron
Herättänyt lapset
Todennut 11-vuotiaan niin kipeäksi, että jäi kotiin
Huolehtinut 7-vuotiaan lähtemään kouluun
Laittanut tiski- ja pyykkikoneet
Pistänyt nuorimmaisen lähtökuntoon
Käynyt koululla hakemassa viidesluokkalaisen luokkaretkirahat
Käynyt kolmessatoista kaupassa hakien kepparitavaraa ja hoitaen viikon ruokaostokset
Purkanut ostokset ja laskenut luokan rahat
Yrittänyt nukuttaa nuorimmaista
Siivonnut
Vaihtanut pyykit koneessa ja viikannut kaksi telineellistä kuivia
Kirjoittanut sähköposteja liittyen kouluhommiin
Siivonnut vähän lisää
Laittanut nuorimmaisen nukkumaan
Huolehtinut, että kaksi nuorinta koululaista tekee läksyt
Katsonut, että esikoinen kaivaa ratsastuskamppeensa ja on valmiina, kun mies tulee kotiin ja heittää tytön tallille…

Tässä vaiheessa kello tulee neljä. Minun aikani pitäisi alkaa. Aika, jolloin minä saan tehdä omia hommiani. Töitä ja koulujuttuja. Siivoan vielä makuuhuoneen, koska siitä oli juuri puhe, että se jää usein siivoamatta. Siivoan vähän keittiötä, koska se on mielestäni siinä kunnossa, että emme voi odottaa esikoisen sitä siivoavan sitä yksin, vaikka hänellä onkin tänään keittiövuoro. Pistän uunin päälle ajatuksena paistaa ranskalaisia ja nakkeja. Sen kummempi ruuanlaitto ei vain huvita. Katson, että isompi poika laittaa pesusta tulleet pyyhkeet narulle ja nuorempi tyttö lajittelee parittomat sukat. Keitän tytölle kaakaota. Tiedän hyvin, että hän osaisi sen itsekin, mutta tyttö on toista päivää kipeänä. Haluan hemmotella häntä. Kertoa kuumalla suklaisella juomalla, että rakastan. Sekoitan kaakaota Iltapurjehdus-mukissa ja mietin, että siinä mukissa on äitiyteni. Rakkauteni, yrittämiseni, onneni ja ongelmani.

Teen tämän kaiken kahdesta syystä. Toisaalta kotona ei ole vielä ketään muuta. Aviomies on töissä, avomies viemässä heppailijaa heppailemaan. Kuopus nukkuu. Tiedän, että voisin vain vaatia kahdelta jäljelle jäävältä lapselta oman aikani, oman tilani. Mutta en osaa. Ja tästä päästäänkin siihen toiseen syyhyn. En osaa päästää irti. En osaa siirtyä moodista toiseen. Olen mennyt täysillä aamusta lähtien. Minua väsyttää. Väsyttää ja pitäisi siirtyä tekemään töitä tai koulua.

Koulu tuntuu tänään erityisen vaikealta. Olen lähettänyt lukuisia sähköposteja, olen surffannut tunteja netissä, olen lainannut kirjastosta kasan kirjoja. En vain löydä sitä mitä tarvitsisin. Ylihuomenna pitäisi esitellä suunnitelma proseminaarityöksi. Pitkän pohtimisen jälkeen minulla on aihe, mutta en löydä tarvittavaa taustatietoa. Tiedän. Menin lankaan. Menin perse edellä puuhun. Minun PITI lukea materiaaleja ja päättää aihe, kun näen mistä löydän tietoa. Mutta sitten tuli aihe ja se jäi.

Yllättäen keskeneräiset kepparit vetävät puoleensa. Tiedän, että niiden teko on vähän sellaista korvaavaa tekemistä. Voin sanoa tekeväni Jotain, voin sanoa viettäväni lasten kanssa aikaa ja ehkäpä jopa tekeväni jotain hyödyllistäkin (niitä voi myydä). Karkaan keppihevosten matkaan, koska en vain jaksa muuta.

Outoa, tosi outoa

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja minä istun koneella. Seuraavat kolme ja puolituntia on pyhitetty minun töilleni! Työaika? Mitä se on?

Se on jotain, josta olen viimeiset pari vuotta lähinnä haaveillut. On ollut parempia ja on ollut huonompia päiviä, mutta pääasiassa on ollut päiviä, jolloin en ole pystynyt tekemään töitä. Kaipaan töitä. Haluan saada jotain aikaan. Jotain, josta näkee, että hei – tää on mun juttu ja siksi mä tätä teen.

Tiedän, että voin paremmin kirjoittaessani. Tiedän, että kovinkaan moni asia ei tee minua yhtä onnelliseksi kuin hyvin soljuva kirjoittaminen. Siltikään en ole osannut olla itsekäs ja pitää omasta työajastani kiinni. Nyt on aika olla. Nyt on aika pitää.

Hassua vain, että nyt kun istun koneella ja tuijotan tuttua monitoria, minut valtaa tunne: ”Mitä mä muka teen?” Tiedän, että tehtävää riittäisi vaikka muille jakaa, mutta siltikään en osaa asettua minkään äärelle. Ilmoittaudun jo melkein suosiolla lukemaan runoanalyysiä, kun huomaan, että hei, kyllä näitä ajatuksia ja tehtäviä täältä löytyy. Ei sinällään, kyllä se runoanalyysikin pitäisi tehdä.

Ilmoitin siis, että jatkossa pyrimme siihen, että minulla on vähintään kaksikymmentä työtuntia viikossa. Samalla ilmoitin pitäväni tiistaipäivät perhepäivinä, jolloin en työskentele, jos en ehdi tehdä sitä aikaisemmin päivällä. Joka toinen tiistai on Arille kokousilta. Nappaan siitä ajan toiselle minulle äärimmäisen tärkeälle asialle – lapsille, perheelle.

Toki yritän löytää kirjoittamisenajan myös tiistaista. Kirjoittamisen kannalta säännöllisyys on tärkeää. Jos näin ei kuitenkaan käy, yritän parhaani mukaan olla ottamatta siitä stressiä. Myönnän, olen vähän huono siinä. Jos asetan itselleni tavoitteen, en oikein osaa laskea siitä irti. Sitten koko päivä on melkein pilalla, kun harmittelen, etten saanut tehtyä sitäkään.

Tasan neljältä tänään istuin kotimme portaalle teekupin kanssa ja nautin syksyn auringosta. Mietin, että tämä ei oikeastaan ole yhtään hassumpi vuodenaika. Lämpöä riittää, päivät pärjää lyhythihaisella ja shortseilla. Illat viilenevät. Saa pukeutua lämpimään ja pehmoiseen. Yöksi saa painautua lämmintä murua vasten, käpertyä tiukkaan peiton alle. Takkaa saa alkaa lämmittää. Kohta voi sytyttää pihalyhtyihin kynttilä. Hei! Minä, vannoutunut kesäihminen, tykkään syksystä!

Ei olisi voinut olla paremmin sopivaa mukia iltapäivähetkelle pihaan. Tunsin olevani Muumipappa, pohtimassa uusia tarinoita, auringossa, teekupin äärellä…

Eihän tällaista tapahdu? Eihän?

Linkitin jo eilen sekä henkilökohtaiseen facebook-profiiliini, että kirjoittajasivulleni tämän:
9-vuotiasta Eeroa potkittiin ja lyötiin koulussa (Iltalehti)

Jutussa kerrotaan koulun kiusaamisvälikohtauksesta mm. seuraavaa:

Koulun terveydenhoitaja kertoi Haloselle, että hänen pojallaan Eerolla oli potkujälkiä sääressä, kuristusjälkiä kaulassa ja suusta valui runsaasti verta.

Turengin koulu on yksi 2 500:sta suomalaiskoulusta, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan KiVa Koulu -nimisen kiusaamisen vastaisen toimenpideohjelman laatuvaatimuksia.

Tämän viikon torstain tapahtumat alkoivat ruokailusta poistuttaessa. Isompi poika omalta luokalta oli potkinut Eeroa sääreen, kuristanut tätä kaulasta ja kun Eero lopuksi oli huomauttanut pojalle kiusaamisesta, oli tämä lyönyt Eeroa kasvoihin niin, että terveydenhoitajan mielestä sekä hampaat että kasvon luut oli kuvautettava.

Poika itse valitteli torstai-iltana särkyä sekä päässään että suussaan eikä halua missään tapauksessa palata vanhaan pienluokkaansa. Äidinkin on vaikea nähdä lastaan samassa luokassa.

– Jos minäkin pelkään, mitä koulupäivän aikana voi tapahtua, entä sitten lapsi, Minna kiteyttää.

 

Niin. Nähdessäni tämän jutun, mieleeni putkahti ensimmäisenä yksi ajatus. Kuka haluaa mennä sanomaan Eeron äidille, että ei, tällaista ei tapahdu? Niinhän näihin juttuihin moni tuntuu yhä tänäkin päivänä suhtautuvan. Pistetään pää pensaaseen ja hoetaan, että eihän täällä meillä. Ei meidän lapset. Ei meidän maailmassa. Ei meidän koulussa.

Kyllä.

Kyllä meidän maailmassa.

Eeron tarina osui ja upposi. Muistin tämän luokan. Nämä päivät 26 vuoden takaa. Minä. Mikkolan koulun 3A. Siinä minä olen eturivissä. Muistan yhä tunteen, joka tuossa kuvassa oli. Piti hymyillä, oltiinhan valokuvassa. Mutta inhosin sitä, että jouduin niin lähelle luokkatovereitani. Valokuvaaja oli vähällä pistää minut pitämään kädestä poikaa, joka istui vieressäni. En pitänyt kosketuksesta. Halusin jo silloin pitää tietyn tilan itselläni. Sen tilan, jota minulle ei aina annettu.

Olin kolmannella, kun luokkakaverini ilmoitti kesken tunnin: “Me hakataan sut koulun jälkeen”. Minua oli haukuttu monin tavoin. Tönitty ja jätetty yksin. Minua ei päästetty vessasta pois ja joku heitti minua ruualla. En silti uskonut pojan sanoihin. En ennen kuin koulun jälkeen he tekivät sen. Raahasivat minut paikkaan, jossa olimme katseilta suojassa, kaatoivat maahan, potkivat ja hakkasivat. Se tuntui loputtomalta.

Eeron tapauksesta luettuani huomasin miten aika muuttaa ajatuksia. Tai oikeammin kai aikuisuus. Miettiessä Eeroa, on helppo kysyä miten ihmeessä Eero palaa/palaisi tuohon luokkaan? Miltä pojasta tuntuisi? Mitä pojan turvallisuuden tunteelle on tehty?

Ajattelin itseäni 9 -vuotiaana. Minä menin seuraavana päivänä kouluun. Äidin sanat ovat palaneet kiinni johonkin kipeisiin muistoihin: – Oletko nyt aivan varma, että et ärsyttänyt XXXX:a? Koulussa muistan opettajan sanoneen: – Eräät meidän luokkalaiset ovat hakanneet erään meidän luokkalaisen. Sen kummempaa käsittelyä en muista. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä menikö asia edes poikien vanhempien tietoon? En tiedä käsiteltiinkö asiaa heidän kanssaan mitenkään? Minä vain jatkoin koulua, koska en muusta tietänyt.

Jatkoin, kunnes viisi vuotta myöhemmin ilmoitin, että en mene enää kouluun. Niiden viiden vuoden aikana minut oli hakattu useasti, minut oli uhattu tappaa vielä useammin, omaisuuttani oli tuhottu, minua oli heitelty jopa kesken tunnin kävyillä ja kivillä… Eikä se ollut pahinta. Pahinta oli se, mitä sanottiin. Ja se, että reppu oli saattanut kadota välitunnilla luokasta tai pulpetti siirtyä toiselle puolelle luokkaa. Yksin nurkkaan. Eikä minulla ollut kanttia siirtää sitä takaisin.

Tätä tapahtui silloin ja tapahtuu yhä. Tästä postauksesta tulikin minun vastaukseni #kutsumua -haasteeseen.

Olisi ollut monta haukkumasanaa, johon tarttua, mutta tartun nyt siihen, joka satutti kaikkein eniten. Pari vuotta sitten en edes halunnut kertoa sitä uudelle ystävälleni, kun puhuimme haukkumanimistä. Se tuntui silloin vielä liian pahalta.

Nimenväännökset lienevät yksi perinteisimpiä kiusaamisen muotoja. On vain aivan sama mikä se nimi on, siitä saadaan kyllä halutessa väännettyä ihan mitä vain. Eräs äiti kertoi minulle miten tyttärensä tuli eräänä päivänä koulusta ja huusi: Miksi ihmeessä te annoitte minulle niin tyhmän nimen? Niin tyhmän nimen kuin TERHI? Tuo tyttö kulki koko peruskoulun nimellä Terska.

Minä pidin nimestäni. Minna Mäenpää. En vain kuullut sitä ollenkaan niin usein kuin Minna Munanpäätä. 17 -vuotiaana halusin lakata olemasta Minna Munanpää. Vaihdoin etunimen tilalle vakiintuneen lempinimeni, Mintun. Avioliiton kautta minusta tuli Vettenterä. Minttu Vettenterä. Nimellä on valtava merkitys ja olen onnellinen siitä, ettei nimelläni ole enää sitä painolastia, joka sen päälle yhdeksässä vuodessa lastattiin.

Jotkut sanovat, ettei pidä antaa lapselle liian erikoista nimeä, koska siitä saatetaan kiusata. Tämä kuulostaa vähän samankaltaiselta kuin neuvottaisiin naisia pukeutumaan mahdollisimman peittävästi, koska muuten saatetaan raiskata. Tarkoittako tämä oikeasti sitä, että hyväksymme kiusaamisen, jos jollain on erikoinen nimi (mitäs vanhemmat antoivat moisen?), pukeutuu erilailla kuin massa (itsepä kerjää verta nenästään) tai joku tekee virheen (mäpä en tee koskaan virheitä ja siksi mä saan kiusata sua ikuisesti).

Miksi lapset kiusaavat? Mistä he sen oppivat?

En tiedä. Mutta ainakin sosiaalisessa mediassa leviävä viha-ilmiö huolestuttaa. Helsingin sanomat uutisoi juuri terveyspsykologian professorin Martti Tuomiston lausunnosta, jonka mukaan Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa. Tekee mieli kysyä, anteeksi mitä? Kuka viitsii oikeasti vihata jotakuta tuntematonta niin, että pilaa sillä oman hyvinvointinsa?

Jos lukee vähänkään nettikeskusteluja, tämä uutinen ei kylläkään yllätä pätkääkään. Ihmiset vihaavat, hyökkäävät ja pauhaavat. Tekstistä välittyy äkkiä olo siitä, että tällä ihmisellä ei nyt voi kyllä olla kovinkaan hyvä olla. Siellä nostaa päätään myös koulukiusaajakäyttäytyminen. Haukutaan, arvostellaan, vähätellään – ja väännellään nimiä.

Minä oikeasti kuvittelin, että Terskat, Munanpäät ja Virtas-Virtahevot jäivät sinne jonnekin yläasteen välitunnille. Näin ei ole. Kiitos Jera Hänniselle ja Jyri Hänniselle, jotka yksissä tuumin päättivät painattaa oman mielipiteensä tällaisesta koulukiusaajamaisesta käytöksestä ihan kirjaankin asti.

 

Konkreettisia organisointiongelmia

Istun työhuoneessa. Olen jo tovin yrittänyt raivata sitä parempaan kuntoon. Ajatuksena, että josko viikonloppuna viimein pääsisi taas tekemään kouluhommia. Työhuone on jo jonkin aikaa ollut sellaisessa kaaoksessa, etten ole halunnut olla siellä. En ole siivousneurootikko, enkä välttämättä edes siivousihminen, mutta jossakin menee se raja, jonka jälkeen kaaos alkaa ahdistaa. Miksi en sitten ole siivonnut työhuonetta aikaisemmin? Kai siksi, että työhuone on kuten työnikin. Se tulee aina viimeisenä. Siivottavaa ja laitettavaa riittää aina ja iänkaiken. Nytkin pitäisi itseasiassa olla pesemässä pyykkikonetta, jotta saisin päivän toisen koneellisen pyykkiä pestyä ja siivoamassa vessaa. Ei. En tee niitä nyt. Istun hetken ja bloggaan työhuoneen ihmeellisestä maailmasta.

Liikaa tavaraa, liian pienessä tilassa. Se on kai se tyypillinen ongelma monessa tapauksessa. Meillä on Kimin kanssa työhuoneena hyvin pieni makuuhuone. Koska työhuone on yhteinen, se tarkoittaa kahta tietokonetta isoine näyttöineen. Minulla on viimeinkin se työpöytä, johon mahdun periaatteessa myös piirtämään/maalaamaan, joskin viime aikoina tuo tila on ollut aivan täynnä roinaa. Koska piirrän ja maalaan, työhuoneessa on isot kasat paperia, maalauspohjia, akryllimaaleja, akvarellikyniä ja tusseja. Myös kamerat olen säilyttänyt työhuoneessa (kaksi laukkua ja jalusta), mutta nyt kyllä myönnän, että ei niiden olisi mikään pakko olla työhuoneessa. En vain keksi niille mitään muutakaan loogista paikkaa.

Tykkäisin ommella. Ompelukone ja saumuri mahtuisivat työpöydälleni silloin, kun en maalaa. Enkä tietääkseni vielä pysty ompelemaan maalatessani. Ja jos nyt välttämättä niin haluaisinkin tehdä, niin maalaaminen tapahtuisi kai varpailla tai maalaustelineellä. Mutta mihin laitan koneet, kun en ompele? Tähän asti ne ovat olleet säilytyksessä vaatehuoneessa, mutta sieltä niiden kaivaminen on kuitenkin aina omanlaisensa projekti. Noh… Raivasin koneille nyt paikan kirjahyllyn päältä. Saavat olla siellä (kunnes keksin, että tarvitsen sen tilan jollekin muulle).

Kirjahylly tursuaa ohjelmointikirjoja. Ne voisi ehkä viedä johonkin muualle, mutta toisaalta mikä olisi niille luontevampi paikka kuin työhuoneen kirjahylly? Työhuoneessa on kaksi laatikollista vanhoja romppuja. Pitäisi käydä ne läpi. Mutta millä ajalla. Samoin pitäisi käydä kaikki paperikin. Ja hankkia kunnon kansiot piirustuksille. Ensi elämässä?

Yksi oivallus, jonka tänään tein, on se, että hei… Näiden myytävien kirjojen ei todellakaan ole pakko olla täällä. Yksi työhuoneen järjestämistä vaikeuttava tekijä on pikkuihminen, jonka puuhakkuus ja uteliaisuus määrää siitä, että mitään, mikä on levitettävissä pitkin lattiaa tai hajotettavissa, ei voi asettaa alle metrin korkeudelle. Se karsii kummasti hyvää hyllytilaa.

Näillä ajatuksin yritän löytää itselleni viihtyisän nurkan työhuoneesta.