Kääntäjä haussa

No niin. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että Karkausvuosi Kauna alkaa olla viimeistelyä vaille valmis. Samalla saamme todeta, että rahoitus käännöstyön tekemiseen on viimein kunnossa. 

Koska käännöstyöllä on pikkuisen kiirus, aloitin aamuni lähettämällä viestiä yhdelle kaverinkaverille ja sen jälkeen selailemalla käännöstoimistoja. Meinasi tulla itku ja parku – mähän hukun tähän käännöstoimistoviidakkoon. 

Siksipä, kokeillaan nyt vielä tätä. Jos olet erinomaisen englanninkielen omaava henkilö, jota kiinnostaisi työskennellä pienien kauhutarinoihen (ja ehkä myöhemmin myös kokopitkän kirjan) parissa – ota ihmeessä yhteyttä. Lisäksi sinulla tulisi olla aikaa toteuttaa n. 20 000 sanan käännös loppuvuoden aikana. Tiedän, joulu on tulossa ja ihmisillä kiirettä, mutta… Ota yhteyttä, jos kiinnostaa ja sinusta tuntuu siltä, että pystyisit hommaan. Kyllähän nuo toimisstot kääntävät tekstin muutamissa viikoissa, mutta…

Yhteistyö voi koskea tätä yhtä kirjaa tai mahdollisesti jatkua pidempäänkin, ihan miten kemiat kohtaavat ja miltä tuntuu. Sen verran kuitenkin projektista paljastan, että Kauna on neliosaisen sarjan ensimmäinen osa ja sarjan jälkeen on ilmestymässä kauhukirja. 

Palkkio voidaan maksaa joko ns. normaalina käännöspalkkiona sana-/merkkimäärän mukaan tai… Tarjoan uusille kääntäjille samaa mahdollisuutta kuin tähänkin asti – mahdollisuutta kantaa kirjan riski yhdessä kanssani ja päästä siten mahdollisesti kiinni 50%:in kirjan myyntivoitosta. Tällöin odotan kääntäjältä kuitenkin suurta sitoutumista työhön ja osallistumista markkinointiin (käytännössä tarkoittaa nopeiden pienien käännösten tekemistä mainostarkoituksiin). 

Mutta juu, pistä viestiä, jos kiinnostaa minttu@jossainkaukana.net. 

  

Kohti Halloweenia

Nyt mä päästän sen irti! En pedon, enkä edes marsua – vaan Halloween-huuman. Se on tässä kuussa hei!

Kaikki meidän porukan tuntevat tietävät, että halloween on se Meidän juttu. Se on yksi vuoden suurimmista päivistä ja sitä valmistellaan viikkotolkulla. Myönnetään, viime vuonna yllätin itsenikin, kun kaivelin varastosta Halloween-laatikoita. Onko näitä oikeasti jo näin paljon? No olihan niitä ja täytyy myöntää, että kovin kutkuttaisi tilata tälle vuodelle muutamia juttuja lisää.

Olen useamman kerran miettinyt, että pitäisi kirjoittaa näitä halloween-juttuja johonkin ylös. Jos vaikka joku muu saisi niistä jotain iloa tai inspiraatiota. Teenpä sen nyt. Halloweeniin on neljä viikkoa. Lupaan viihdyttää teitä nämä viikot erilaisilla halloweeniin liittyvillä kirjoituksilla. Tosin myönnetään. Mulla on tälle vuodelle pari ideaa, joita pidän salassa meidän perheen halloween-juhliin asti, ettei lasten kaverit pääse täältä stalkkaamaan ja saadaan pidettyä kiinni yllätyksestä. Julkaisen ne sitten 1.11. jos joku juhlii vielä sen jälkeen tai käytettäväksi seuraavina vuosina.

Koristelusta on hyvä lähteä liikkeelle. Sitä krääsää meiltä tosiaan löytyy jo laatikko tolkulla, mutta silti löysin itseni etsiskelemästä tänään netistä lisää. Tässä kuitenkin muutama kuva koristeluista, joita meillä oli viime vuonna:

halloween1

Jomman kumman tytön parvisängyn alta kurkkii joku…

halloween2

Hukkiksen huone muuttui isoilla printeillä ja styrox-hautakivillä hautausmaaksi, lakanoilla on peitetty lelulaatikoita ja muita.

halloween3

Eteisen oven takana on joku…

halloween4

halloween5

Hautausmaa aiheeseen kuuluvassa valossa.

 

Tänään surffatessa tuli vastaan tällaisia:

jaakaappi

Kuva: Butterick’s

creepy

Kuva: Butterick’s. Tästä ajattelin tehdä jonkinlaisen oman version.

haamu

Kuva: Butterick’s. Näitä hengaavia tyyppejä meillä onkin jo useampia, mutta silti tässä oli jotain mikä kolahti… Ups. Saattoi lähteä tilaus.

Kyllin hyvä ihmiseksi?

Tästä postauksesta tulee luultavasti pitkä kuin nälkävuosi. En tiedä miksi tätä kirjoitan. Ehkä toivon, että tämä voisi olla avain entiseen elämääni, tai edes entiseen minuun. Askel johonkin suuntaan – toivottavasti parempaan. 

Mietin, että miten kaukaa minun täytyisi tämä postaukseni aloittaa. Oleelliselta tuntuu aika Riihimäellä, mutta ehkä on mentävä vielä kauemmas. Mennään vuoteen 2005. Hetkeen, josta alkoivat joissakin asioissa ihan parhaat vuodet. 

Marraskuussa 2005 teimme Arin kanssa päätöksen hypätä tuntemattomaan. Ari haki työpaikkaa Somerolta ja sai sen. Jouluna oli muutto. Suoraan sanottuna en alunperin edes tiennyt missä Somero on. 

Uudessa paikassa minulla oli valtava tahtotila kotiutua. Löytää oma paikkani. Oma yhteisöni. Hoin itselleni, että kukaan ei tule minun kotoa hakemaan, minun on itse mentävä ja löydettävä elämääni ihmisiä. Tahtotilaan saattoi vaikuttaa se, että tiesin kaupungintalolla lyötävän vetoa siitä kuinka pitkään olisimme Somerolla. Vuotta pidettiin jo kovana saavutuksena. 

No niinhän siinä kävi, että meidän lähtömme puolesta vetoa lyöneet hävisivät. Minä kotiuduin Somerolle paremmin kuin mihinkään. Löysin monia hyviä ystäviä (kaipaan teitä) ja elimme Somerolla reilut viisi vuotta, kunnes Ari keksi, että Riihimäellä voisi itseasiassa olla tarjolla parempi työ. 

Someron vuosiin mahtui monta monituista juttua. Osse syntyi. Elimme ne helvetilliset vauvavuodet, jolloin sai koko ajan pelätä, että hengittääkö poika. Ilmestyi kirjoja. Mörkö vei ilon voitti lastenkirjasarjan Möllärimestarikilpailussa. Astuin lähemmäs unelmaani tavatessani Keannen, jonka kanssa tehdä kirjoja. Opiskelin kirjoittamista avoimella yliopistolla. Toimin aktiivisesti MLL:n perhekahvilalla. 

Niihin vuosiin osui myös se musta kesä, jolloin hautasin äidin ja appiukon. Kesä, jolloin kuolinuutisia tuntui tulevan ovista ja ikkunoista. Oli hautajaisia ja yksi tyhjennettävä kämppä. 

Niin. Ja oli niissä vuosissa myös ystävän sairaus. Se, joka näytti meille, ettei mistään voi koskaan olla varma. Se, joka on rakas ja lähellä, voidaan ottaa ihan koska vain pois. Saran kuollessa, oli elämässäni alkanut uusi ajanjakso, mutta sairaus väritti Somero-vuosia. 

Huhtikuussa 2011 seisoin keltaisen omakotitalon pihassa ja vannoin, että tässä se on. Meidän perheen uusi alku. Muutto ajoitettiin huhtikuuhun, keskelle kouluvuotta, siksi, että rakas ystäväni vannoi sen olevan lapsille parasta. He ehtivät tutustua uusiin kavereihin ennen kesälomaa. 

Nyt tarkemmin ajatellen ajankohta oli luultavasti lapsille todella hyvä, mutta itsestäni en tiedä. Kevät vähän niin kuin hujahti muuttolaatikoita purkaessa ja vielä roikkuessa kiinni vanhoissa kuvioissa. Kun kesällä ehkä jossain määrin havahduin yksinäisyyteeni ja tunteeseen, että kaipasin jotain, en oikein tiennyt mistä sitä etsiä. 

Roikuin netissä. Tapasin miehen. Rakastuin. Mies asui 250km:n päässä, joten yhteydenpitomme oli pääasiallisesti viesteissä. Tapailimme satunnaisesti viikonloppuisin. Kasvoin kiinni tietokoneeseen, koska toisaalta tein aivan hulluna töitä – toisaalta se oli tapani olla läsnä Miehen elämässä. Olimme toisillemme sanoina näytöllä. En osannut kaivata muita ihmisiä enkä havainnoida sitä miten yksin olin, koska minulla oli Rakkaus. 

Seuraava vuosi olikin melkoisen myllerryksen vuosi. Oli paljon asioita, jotka menivät pieleen. Jälkikäteen eräs ystäväni katsoi sitä kaikkea ja totesi: “Näin tarkemmin ajateltuna, olivatko ne asiat oikeasti kenenkään hallittavissa?” Tietyn pisteen jälkeen eivät kai. Jos voisin kelata aikaa taaksepäin, on monta kohtaa, joissa toimisin toisin. Jättäisinkö asiat tekemättä? En usko. 

Puhun tietysti Enkeli-Elisasta. Siitä ei ole helppo puhua, niin syvät ovat sen jäljet – myös minussa. Toisaalta minua lohduttaa se, että moni palaa yhäkin luokseni kertomaan, että tarina oli tärkeä. Ja kaikkein eniten se, kun kuulen väiteitä, joiden mukaan me oikeasti liikautimme jotain tässä maassa. Monet sanovat, että koulukiusaamiskeskustelussa on aika ennen Elisaa ja Elisan jälkeen. Että nykyisin puhutaan toisella tavalla. En tiedä. En osaa sanoa. Mutta ajatus lohduttaa, koska jos näin on, kaikella oli ehkä sittenkin tarkoituksensa. 

Tuon vuoden aikana olin paitsi rakastunut ja tein Enkeli-Elisan, tulin vähän yllättäen raskaaksi ja päädyin polyamoriseen suhteeseen. 

Enkeli-Elisa-kohun laantuessa raskauteni oli pitkällä ja loppuraskaus oli vaikea. Lapsi syntyi neljä viikkoa ennen laskettua aikaa ja viimeiset viikot makasin sänkypotilaana. Mies, johon olin kesällä 2011 rakastunut, oli muuttanut luokseni ja teki töitä kotona, joten olimme koko ajan yhdessä. Minusta tuntuu, että paikkasimme etäsuhteen eroa toisella ääripäällä. Emme saaneet toisistamme kylliksi. – Ja jälleen. En osannut kaivata niitä muita ihmisiä ympärilleni. 

Noh. Elämä meni eteenpäin. Oli vauva-arkea ja kaikenlaista. Vauvan syntymän aikoihin minulla meni välit erääseen ihmiseen, joka oli ollut minulle hyvin tärkeä ystävä kaiken myllerryksen keskellä. Tuli vastaan asioita, jotka saivat minut kyseenalaistamaan voisiko keneenkään enää luottaa. 

Vuosi sitten syksyllä mies lähti töihin kodin ulkopuolelle. Samalla korostui se mikä minussa oli Enkeli-Elisan jälkeen ollut vialla. En ollut juurikaan kirjoittanut. Tein Keannen kanssa Kummituskirjan ja jossain puuskassani nakutin Jaaronin, josta tuli Möllärimestari 2014, mutta säännöllisyys ja suunnitelmallisuus puuttuivat. Olin menettänyt otteeni. Jopa Ari, joka oli aina uskonut kirjoittamiseeni, oli alkanut epäillä kirjoittaisinko enää. 
Loppuvuosi mentiin miten mentiin. Koko ajan oli enemmän tai vähemmän pinnalla, ettei minun ja miehen suhde tulisi jatkumaan ainakaan sellaisenaan. Jouluna teimme lopullisen päätöksen ja maaliskuussa mies muutti pois. Ja heti perään sairastuin ja menetin hiukseni. 

Tuosta päivästä on nyt kulunut jo melkein 7kk ja vasta ihan viime viikkoina minusta tuntuu, että olen tajunnut tiettyjä asioita ja ennen kaikkea valmis myöntämään ne. 

Yksi asia on se, että olen ollut ja olen yhä perfektionisti. Epäonnistumiset ovat sallittuja muille, mutta ei Mintulle. Katsoessani paria kulunutta vuotta, näen isoja epäonnistumisia. Epäonnistuin Enkeli-Elisan kanssa, koska loukkasin sillä monia ihmisiä mikä ei missäään nimessä ollut tarkoitukseni. Epäonnistuin parisuhteessani, vaikka toisesta tapaamisestamme lähtien halusin vain tehdä miehestä onnellisen. Epäonnistuin kirjoittamisessa, joka oli ollut unelmani koko ikäni ja kaiken lisäksi epäonnistuin uuteen paikkaan sopeutumisessa ja sen aiheuttama yksinäisyys tuntui raastavalta. Eikä tätä kaikkea auttanut se, että olen syksyn kulkenut työkykyarvioinnissa ja tällä hetkellä näyttää kovin siltä, että minut todetaan työkyvyttömäksi. 

Olen elänyt näiden asioiden kanssa. Olen hyvin pitkään jo tiedostanut sen miten vaikea minun on kohdata ihmisiä. Miten vaikea minun on päästää ketään lähelleni. Ja myös miten vaikea minun on uskoa kelpaavani kenellekään. 

Olen ollut erilainen aina. Joskus parikymppisenä päätin lakata miettimästä mitä muut ajattelevat. Aloin puhua masennuksestani. Äitini alkoholismista ja muista rankoista asioista. Päätin, että saan kelvata ihmisille sellaisena kuin olen. Ja min kelpasin. Tai niin ainakin tunsin. 

Nyt. Eräänä päivänä istuin alas ja myönsin itselleni, että Enkeli-Elisan jälkeen en ole tehnyt mitään miettimättä mitä ihmiset ajattelevat minusta. Ja ennen kaikkea kokien, että nämä ihmiset eivät voi haluta minua tähän, koska minä olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan. 

Muistan millaista oli aloittaa kirjoittamisen aineopinnot. Mennä ryhmään ja sanoa: “Minä olen Minttu Vettenterä”. Pelkäsin kaikkien reaktiota. Muiden opiskelijoiden. Opettajien. 

Muistan millaista oli ehdottaa koululla kirjaprojektia, jolla voitaisiin kerätä rahaa luokkaretkeä varten. Ei. Nämä ihmiset eivät halua tehdä asioita kanssani. 

Muistan millaista oli vuosi sitten ehdottaa tyttären pyynnöstä koululle, että voisin tulla vetämään ilmaisutaidon kerhoa. Olin aivan varma, ettei koulu haluaisi minua sinne. Ja ainakaan vanhemmat eivät haluaisi lapsia minun vetämääni kerhoon. 

Olen seurannut sivusta kuinka ystävät tekevät asioita. Olen nähnyt muutamia kertoja tilanteita, joissa joku kaipaisi osaamista, jota minulla on. Monta kertaa olen jättänyt sanomatta mitään ja ne muutamat kerrat, kun olen nostanut käteni ja sanonut, että hei, mä voisin auttaa, olen pelännyt kuollakseni. Ajatellut, että ei. Ei se halua minua, koska minä olen minä. 

Olen Minttu Vettenterä. Olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta. Samalla olen kuitenkin ihminen, joka on kirjoittanut paljon muutakin. Olen neljän lapsen äiti. Minulla on kaksi koiraa. Rakastan uimista ja luistelua. Pidän kaikesta lämpimästä ja pehmoisesta. Tykkään tarinoista, elokuvista ja lukemisesta. 

Olen hyvin yksin, koska näiden vuosien aikana en ole löytänyt paikkaani Riihimäellä. Siksikin netti on minulle hyvin tärkeä. En juurikaan jaksa enää välittää, mutta silti on aika raskasta joskus, kun haluaisin jutella jostain itselleni tärkeästä aiheesta ja saan osakseni pilkkaa Enkeli-Elisan vuoksi. 

Joskus yritin kysellä koira-ryhmästä neuvoja koira-asioissa. Sain aika karua kuittailua siitä, että mihin aion vastauksia käyttää. Kerran halusin keventää sydäntäni surussani, joka koski lastani, sain kysymyksiä onko tämä totta. Aika usein, kun kirjoitan jotain johonkin keskusteluun, saan osakseni kysymyksen: Oletko sinä se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta? Kyllä. Kyllä minä olen. Mutta minä olen silti myös kaikkea tätä muuta. 

Nyt pääsen ehkä viimein sen asian äärelle, jota olen viime viikot kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, jos näin kulunut lausuma sallitaan. Kaikki mitä olen tähän kirjoitukseen kirjoittanut, on totta, mutta siltikään en ehkä täysin käsittänyt mikä merkitys Enkeli-Elisalla ja sitä seuranneilla tapahtumilla olivat minun tunteelleni itsestäni, kunnes… Kunnes kohtasin naisen, jolle enkelit ovat hyvin tärkeitä. 

Oikeastaan me kohtasimme jo Enkeli-Elisan aikaan. Meidän piti tavata jo silloin, mutta se jäi, kun asiat menivät miten menivät. Minun täytyy sanoa, että hän oli niitä ihmisiä, jotka jäivät minulle Enkeli-Elisa-ajoista mieleen ja… Minua harmitti, etten osannut ottaa yhteyttä enää kohun jälkeen. Kunnes bongasin facebookista naisen projektin, jossa ajattelin voivani olla avuksi. 

Tapojeni mukaisesti jännitin suunnattomasti pelkästään sitä, että tarjosin hänelle apuani. Puhumattakaan päivästä, jolloin viimein tapasimme. Tapaaminen myllersi minua aivan suunnattomasti. Nainen, jonka tapasin, oli aivan käsittämättömän ihana persoona ja tyyppi, joka järisyttää kaikkia ennakkoasenteitamme (joskin tämän kyllä suurin piirtein jo tiesin). Mutta suurin myllerrys tapahtui kuitenkin kai ihan minussa liittyen siihen miten he suhtautuivat minuun. He ottivat minut vastaan syli avoinna, he eivät tuominneet, he luottivat minuun ja koin saaneeni elämääni kolme aivan ihanaa uutta ihmistä. 

Minun piti kirjoittaa tästä naiselle monta kertaa tapaamisemme jälkeen, mutta en oikein saanut muotoiltua sitä sanoiksi ennen kuin nyt. Tuo tapaaminen sai minut tajuamaan kuinka hukassa olen oikeasti ollut itseni kanssa nämä vuodet. Ja kuinka pitkä matka minulla onkaan rakentaa itseni ja maailmani uudelleen. 

Jollakin kummallisella tavalla minusta tuntuu, että tämä on jonkinlainen ensimmäinen askel retkellä, jolta löytyy ehkä vastaus kysymykseen olenko kyllin hyvä? Toisaalta tämä voi olla myös jonkinlainen netti-itsemurha. Aika näyttää miten siinä käy. 

Ja hei. Sinä lukija siellä, joka kaivat nyt pakastasi sitä marttyyrikorttia. Anna sen vaan olla. Minun tarkoitukseni ei ole alkaa marttyyriksi. Kaikki virheet, jotka tein, olivat ihan minun itseni tekemiä. Syy oli minussa, ei kenessäkään muussa. Olen yhä aidosti pahoillani kaikkien niiden puolesta, joita loukkasin. Tämän tekstin tarkoitus ei ole antaa niille asioille oikeutusta. Tämä teksti on vain minun tapani päästää ulos jotain, jota olen kantanut nyt kolme vuotta sisälläni. Tämä on minun versioni. Minun totuuteni. Minun maailmani. 
Ja hei sinä! Jos tästä tekstistä heräsi jotain tunteita tai ajatuksia – pistä mulle viestiä. Linjat ovat auki facessa ja sähköpostissa minttis@jossainkaukana.net. 

Mistä on sallittua kirjoittaa?

Karkausvuosi on tuonut minut peruskysymysten äärelle. Niiden, joita luultavasti useimmat kirjoittajat joskus pohtivat – tai ainakin pitäisi pohtia. Toki on heitä, jotka pystyvät toteuttamaan itseään kyseenalaistamatta sitä mikä on sopivaa tai millä mahdollisesti loukkaa jotakuta. Onko se sitten ihailtavaa taiteilijanvapautta vai röyhkeyttä? 

Karkausvuosi on kokoelma pieniä, harmittomia kauhutarinoita. Sellaisia, joita luimme aikanaan jo Ujon Piimän sivuilta. Karkausvuodesta tekee poikkeuksellisen paitsi sen laajuus (en oikeastaan vieläkään uskalla ääneen sanoa montako tarinoita loppujen lopuksi pitäisi olla kasassa), myös se, että tarinat on sidottu tavalla tai toisella kunkin päivän tapahtumiin. Joskus sidos on äärimmäisen löyhä, mutta se on kuitenkin olemassa. 

Olen kirjoittanut tarinoita kahdella tavalla. Toiset ovat syntyneet joko omassa päässäni tai miehen innoittamana ilman taustatarinaa. Nämä tarinat on myöhemmin pyritty sijoittamaan päiville, jotka sopivat tarinoihin. Osa tarinoista taas on saanut alkunsa puhtaasti jostakin tietystä päivämäärästä, tietystä tapahtumasta, jonka teemoista olen kirjoittanut kauhua. 

Näitä taustatarinoita valitessa olen tosiaan törmännyt kysymykseen: Mistä on sopivaa kirjoittaa? Missä menee hyvän maun rajat? Olen ryöstöviljellyt ja raadellut vanhoja tuttuja tarinoita. Olen käyttänyt hyväkseni avaruuslentoja ja keksintöjä. Ei liene tuomittavaa kirjoittaa Chaplinin haudanryöstöstä tai revolverin keksijästä, mutta mitä lähemmäs omaa arkeamme tulemme, sitä isommiksi kasvavat myös kysymykset. 

Kun tullaan lähemmäs, aiheet muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Vaikkei tapahtuma itsessään olisi meitä koskettanut, se on koskettanut jotakin sisimmässämme. Tv:ssä pyörii juuri ohjelma nimeltä Katastrofin anatomia. “Kymmenen tapahtumaa, joita Suomi ei unohda”. Onko sallittua kirjoittaa kauhua Myyrmannin pommista (ups, minä käytin tätä jo fantasiapuolella) tai Jokelan kouluampumisesta? 

Lähtökohtaisesti olen yrittänyt olla sensuroimatta itseäni. Olen yrittänyt ajatella asiaa niin, että minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Kauhutarinan ei ole tarkoitus rienata. Ehkä enemmänkin kytkös on juuri sitä, että se muistuttaa meitä pienemmistä ja isommista asioista, jotka ovat tapahtuneet. 

Eilen illalla huomasin kuitenkin tulleeni jonkin oman kynnykseni äärelle. Kirjoitin tarinan, johon lähdin etsimään tunnettua henkirikosta. Aloitin wikipedian selaamisen maaliskuusta ja siinähän se oli 3.3. Yksi päivä, jota Suomi ei unohda. Yksi päivä, joka on syöpynyt omaan mieleeni, koska olin tapahtumien aikaan hyvin saman ikäinen kuin uhrit. Yksi mies, joka on nyt jo kuollut. Jammu Siltavuori. 

Ikinä ei ole pelottanut niin paljon…

(… ainakaan melkein)

Sunnuntaipäivä. Ulkona paistaa aurinko. Tulen työhuoneeseen ja lukitsen oven. On mitä mainioin päivä tehdä töitä. Ei mitään ihmeellistä ohjelmaa. Tuijotan ruutua ja kurkussa kuristaa. Tätäkö mun oikeasti pitäisi tehdä? Tästäkö mun oikeasti pitäisi saada tehdyksi jotain? Kuvittelenko mä oikeasti, että mä ehdin? Luulenko mä oikeasti, että jotakuta kiinnostaa? Toistanko mä itseäni? Onko mun ideat totaalisen tylsiä? Onko tässä yhtään mitään ideaa?

Karkaan työhuoneesta. Menen takaisin makuuhuoneeseen. Käperryn peiton alle ja totean, että täällä on paljon parempi. Itkettää kylläkin. Ahdistaa. Pelottaa.

Palaan työhuoneeseen. Viime viikonloppuna siivottu työpöydä pursuaa taas tavaraa. Se on kuin projektinikin. Täynnä ja kaaoksessa. Siellä on runoja, pyöreitä tyyppejä, kauhua, kansanperinnettä, ilmaisutaidonkerhoa ja… lisää kauhua. Niin ja siellä on puheenvuorot. Sellaisetkin pyydettiin pitämään. Mun pitäisi olla radikaali. Mikä se semmoinen on?

Käärin hihat. Totean suomalaiselle tyypilliseen tapaan, että perkele. Tästä se lähtee. On pakko lähteä. Pitäisi vissiin keretä tänään vielä muutakin kuin panikoida.

karkausvuosi

Rakas ystäväni

Rakas Ystäväni,

kaipaan sinua. Istun yhä tässä, täällä asemalla, josta joskus puhuttiin. Asemalle, jolle on ajallaan saapunut monta monituista junaa. Täällä on juna, jolla on kuskattu kokonainen lastillinen Mörköjä. Täällä on juna, jolla matkusti Elisa ja oma juna Jaaronille. Täällä on juna gerbiileille, kummituksille ja nyt jopa lohikäärmeelle.

Lohikäärmejuna tuli tänne vähän vahingossa ja huomaamatta. En oikein tajunnutkaan ennen kuin se oli täällä. Silloin pysähdyin laskemaan junia ja hämmästyin. Lohikäärmeen oma juna oli juna numero 10. Hyvä on. Myönnän. Mora-junasta ja Rakkaudella Sinun-junasta minun ihka omiani ovat vain ihan muutama vaunu, mutta toisaalta, minulla on oma nimikkovaununi myös Runo-junassa, Kissa-junassa ja parissa muussa. Niitä en laskenut junieni joukkoon.

Lähtevien junien laitureilla alkaa olla täyttä. Minä näen sen selvästi. Sinne on putkahdellut juna toisensa perään ja niitä on lastattu kaikessa rauhassa. Nyt ne seisovat siinä ja konduktöörit vilkuilevat vuoroin kellojaan ja vuoroin minua. Ne odottavat aivan kuten minäkin.

Jos avaan suuni ja päästän ulos ajatukseni, siitä ei ota kukaan mitään selvää. Sanat muodostavat moninaisia tarinoita toistensa lomaan ja ideat kerrostuvat hajanaisenoloisesti päällekkäin. Toisaalta voi olla, että innostun selittämään sillä tavalla, että kuka tahansa pitää minua jumalsyndroomaan sairastuneena hulluna. Siksipä olen hiljaa. En sano mitään. Vaikka, rakas ystäväni, kaipaisin sinua juurikin siksi, että voisin kertoa sinulle ne kaikista hulluimmatkin ajatukset.

Minulla on rimakauhu (ja rakkautta). Tuijotan edessäni olevia suunnitelmia, projekteja. En uskalla heittäytyä niihin, koska pelkään, etten kuitenkaan saa mitään tehdyksi. Pelkään kaiken jäävän kesken. Pelkään itseni ja muiden pettyvän. Pelkään.

Miksi kaikkea pitää pelätä?

mellimerenneito

Lisätään loppuun vielä jotain mitä ei tarvitse pelätä. Jotain mikä kertoo mitä meille kuuluu. Melli löysi kesänaikana oman juttunsa. Hän päätti aloittaa merenneitouinnin. Kiitos tämän harrastuksen, vietämme Mellin synttäreitä uimahallilla parin viikon päästä. Vasemmanpuoleisesta kuvasta askartelin Mellille kutsukortit.

Aamun onnelliset

Aamu on taas kääntynyt iltapäiväksi. Olen nukkunut pitkään. Nukkuminen. Sille olisi pakko tehdä jotain. Haaveksin elämästä, jossa osaisin nukkua normaalisti. Yö oli katkonainen, mutta nukuin silti. Vein koirat ulos – joskin Mörköä käveleminen ei kiinnostanut. Olen täyttänyt tiskikoneen ja laittanut ruuat viittä vaille valmiiksi. Niin, että kunhan postaan tämän kirjoituksen, pääsemme syömään. 

Tänä aamuna olen onnellinen…

1) Suomen kesä ei näytä parhaita puoliaan. On kylmää, tuulee ja tihkuttaa vettä. Silti neljä lasta juoksevat joukolla pihalla. Ampuvat toisiaan (ja ajoittain itseään) vesipyssyillä. Legoinsinööri lennättää upouuden Ninjago-hyrrän korkeuksiin. On Kesäloma eikä kiirettä mihinkään. 

2) Olen tehnyt luonnokset siitä mitä tänään pitäisi kirjoittaa. Olen haltioissani siitä miten mielenkiintoisen projektin kanssa teen töitä tällä hetkellä. Jokainen päivä on uuden oppimisen päivä. Olen tänään lukenut taas Martti Luther Kingistä, Agatha Cristinestä, Simpsoneista, A.I.V. rehusta, Rauli Badding Somerjoesta ja Ennätystehtaan historiallisista hetkistä. Tämä suo on loputon ja hyvä niin :). 

3) Olen itkenyt ilosta/onnesta tänä aamuna. Tunteellinen hölmö orava. 

Kolme onnellista ajatusta

Tänä aamuna olen onnellinen….

1) Siitä, että lapsillani on Ystäviä. Viime päivät ovat olleet taas niin täynnä elämää. Yövieraita on ollut kaksi yötä ja koko eilisen päivän joukon jatkona pyöri Ossen ja Mellin yhteinen ystävä. 

2) On Kesä. Ne on luvanneet tällekin päivälle sateita, mutta silti. Kesä on kiva ja me lähdetään rannalle. 

3) Mä KIRJOITAN. Kirjoitin eilen. Ja toissapäivänä. Ja vissiin sitä edellisenäkin. Enää ei jossitella tai muttailla. Mä Kirjoitan Tänäänkin. 

Anna minulle lupa

Miten pirun vaikeaa se voikaan olla? Ideoita ja ajatuksia on pää täynnä, mutta niiden saaminen sanoiksi ruudulle? En tiedä. Tai tiedän äärimmäisen hyvin. Tässähän minä olen himmaillut ruudun ääressä kolme vuotta. Okei. En minä ihan koko kolmea vuotta ole istunut käsieni päällä. On siinä sivussa syntynyt Kummituskirja ja Möllärimestari Jaaron. On tehty Karamellin kirjoja ja Herajoen koulun ilmaisutaidon kerhoa – niin ja luokkakirjaa ja opiskeltukin vähäsen. Ideoita on kirjattu ylös ja opeteltu uutta, mutta pääasiassa. Pääasiassa on himmailtu.

Olen kai kärsinyt jonkinlaisesta ruutukammosta. Koneella on iskenyt ahdistus. Ja mitä pidempään olen ollut kirjoittamatta, sitä vaikeampaa se on ollut. Tänään mietin miten kovin kaupaisinkaan jotakuta, joka seisoisi vieressä ja sanoisi: “Sinä osaat, sinä pystyt”. Tsemppaisi hyppäämään, vaikka pelottaa enemmän kuin ikinä. Ja siinähän se oli. Mies, joka painoi otsansa minun korvaani vasten, laski toisen käden toiselle ohimolle ja totesi: “Mä tiedän, että tässä mun otsan ja käden välissä on sellainen pommi, että…”

Siinä se taas oli. Lupa. Lupa tehdä sitä mitä minä kaikista eniten tässä maailmassa haluan. Joskin myönnettäköön, että viime viikkoina olen saanut luvan myös ihka uudelta taholta. Taholta, joka ikään kuin tekee siitä vielä enemmän totta, vaikka en olisi sitä uskonut edes mahdolliseksi.

Ne sanovat, että on helppo olla rohkea, kun ei pelota. Minä en ole rohkea. Juuri siksi minä tarvitsen sen luvan. Anna minulle lupa.

(Ei tänään tämän enempää. Nyt minä kaivan esiin tiedoston, johon minun pitäisi käyttää kaikki aikani monen monta viikkoa ja kuukautta… Nähdään taas!)

Se hetki, kun päähän ei koske

  

Kuviin on tallennettu neljä viikkoa elämästäni. Tajuan, etten ole enää se, joka on ensimmäisessä kuvassa, mutten oikeastaan tunnista ihmistä viimeisestäkään. 

Ihmiset sanovat, että olen rohkea. Suoraan sanottuna en oikeastaan tiedä mitä he sillä tarkoittavat. Tiedän vain, että sillä miltä tänään näytän, ei ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa. Tämä nyt vain on ainoa tapa, jonka tiedän, elää tämän sairauden kanssa. 

En halua piilottaa sitä mikä olen. Lisäksi pääni on enimmän aikaa niin kipeä, etten halua siihen koskevan minkään. En edes hatun. Joskus tulee hetkiä, jolloin tuntuu paremmalta piiloutua lippiksen sisään, mutta jostain syystä silloinkin pidän siitä, että kyllä… Minusta näkyy, että olen kalju. Näkyy, vaikka minulla onkin hattu. Se tuntuu paremmalta kuin yrittää esittää muuta. 

Ei. Minä en ole sinut tämän kanssa. Ihme kai olisi, jos olisin. Olen onneksi tavannut ihania ihmisiä, jotka muistuttavat, että neljä viikkoa on ihan kamalan lyhyt aika sopeutua. Eikä tähän kai välttämättä sopeudu koskaan. On päiviä (valitettavasti minusta tuntuu, että yhä useammin ja useammin), jolloin olen sitä mieltä, että olen ruma, kalju kummajainen. Niissä hetkissä kaipaan kipeästi hiuksiani. 

Nyplään päätäni jatkuvasti, vaikka se onkin kosketusarka. Keskiviikkona höyläsin sängen pois, nyt siellä täällä kasvaa karkeaa sänkeä taas. Kuvittelen sitä olevan enemmän kuin keskiviikkona. Tiedän, että luultavasti petyin parin päivän päästä. Tänään se nimittäin on varmaa – oikean silmänalaripsissä on kolo. Nekin harvenevat. Toivon ihan kamalan paljon, että ne eivät lähtisi kokonaan.