Outoa, tosi outoa

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja minä istun koneella. Seuraavat kolme ja puolituntia on pyhitetty minun töilleni! Työaika? Mitä se on?

Se on jotain, josta olen viimeiset pari vuotta lähinnä haaveillut. On ollut parempia ja on ollut huonompia päiviä, mutta pääasiassa on ollut päiviä, jolloin en ole pystynyt tekemään töitä. Kaipaan töitä. Haluan saada jotain aikaan. Jotain, josta näkee, että hei – tää on mun juttu ja siksi mä tätä teen.

Tiedän, että voin paremmin kirjoittaessani. Tiedän, että kovinkaan moni asia ei tee minua yhtä onnelliseksi kuin hyvin soljuva kirjoittaminen. Siltikään en ole osannut olla itsekäs ja pitää omasta työajastani kiinni. Nyt on aika olla. Nyt on aika pitää.

Hassua vain, että nyt kun istun koneella ja tuijotan tuttua monitoria, minut valtaa tunne: ”Mitä mä muka teen?” Tiedän, että tehtävää riittäisi vaikka muille jakaa, mutta siltikään en osaa asettua minkään äärelle. Ilmoittaudun jo melkein suosiolla lukemaan runoanalyysiä, kun huomaan, että hei, kyllä näitä ajatuksia ja tehtäviä täältä löytyy. Ei sinällään, kyllä se runoanalyysikin pitäisi tehdä.

Ilmoitin siis, että jatkossa pyrimme siihen, että minulla on vähintään kaksikymmentä työtuntia viikossa. Samalla ilmoitin pitäväni tiistaipäivät perhepäivinä, jolloin en työskentele, jos en ehdi tehdä sitä aikaisemmin päivällä. Joka toinen tiistai on Arille kokousilta. Nappaan siitä ajan toiselle minulle äärimmäisen tärkeälle asialle – lapsille, perheelle.

Toki yritän löytää kirjoittamisenajan myös tiistaista. Kirjoittamisen kannalta säännöllisyys on tärkeää. Jos näin ei kuitenkaan käy, yritän parhaani mukaan olla ottamatta siitä stressiä. Myönnän, olen vähän huono siinä. Jos asetan itselleni tavoitteen, en oikein osaa laskea siitä irti. Sitten koko päivä on melkein pilalla, kun harmittelen, etten saanut tehtyä sitäkään.

Tasan neljältä tänään istuin kotimme portaalle teekupin kanssa ja nautin syksyn auringosta. Mietin, että tämä ei oikeastaan ole yhtään hassumpi vuodenaika. Lämpöä riittää, päivät pärjää lyhythihaisella ja shortseilla. Illat viilenevät. Saa pukeutua lämpimään ja pehmoiseen. Yöksi saa painautua lämmintä murua vasten, käpertyä tiukkaan peiton alle. Takkaa saa alkaa lämmittää. Kohta voi sytyttää pihalyhtyihin kynttilä. Hei! Minä, vannoutunut kesäihminen, tykkään syksystä!

Ei olisi voinut olla paremmin sopivaa mukia iltapäivähetkelle pihaan. Tunsin olevani Muumipappa, pohtimassa uusia tarinoita, auringossa, teekupin äärellä…

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *