Kyllin hyvä ihmiseksi?

Tästä postauksesta tulee luultavasti pitkä kuin nälkävuosi. En tiedä miksi tätä kirjoitan. Ehkä toivon, että tämä voisi olla avain entiseen elämääni, tai edes entiseen minuun. Askel johonkin suuntaan – toivottavasti parempaan. 

Mietin, että miten kaukaa minun täytyisi tämä postaukseni aloittaa. Oleelliselta tuntuu aika Riihimäellä, mutta ehkä on mentävä vielä kauemmas. Mennään vuoteen 2005. Hetkeen, josta alkoivat joissakin asioissa ihan parhaat vuodet. 

Marraskuussa 2005 teimme Arin kanssa päätöksen hypätä tuntemattomaan. Ari haki työpaikkaa Somerolta ja sai sen. Jouluna oli muutto. Suoraan sanottuna en alunperin edes tiennyt missä Somero on. 

Uudessa paikassa minulla oli valtava tahtotila kotiutua. Löytää oma paikkani. Oma yhteisöni. Hoin itselleni, että kukaan ei tule minun kotoa hakemaan, minun on itse mentävä ja löydettävä elämääni ihmisiä. Tahtotilaan saattoi vaikuttaa se, että tiesin kaupungintalolla lyötävän vetoa siitä kuinka pitkään olisimme Somerolla. Vuotta pidettiin jo kovana saavutuksena. 

No niinhän siinä kävi, että meidän lähtömme puolesta vetoa lyöneet hävisivät. Minä kotiuduin Somerolle paremmin kuin mihinkään. Löysin monia hyviä ystäviä (kaipaan teitä) ja elimme Somerolla reilut viisi vuotta, kunnes Ari keksi, että Riihimäellä voisi itseasiassa olla tarjolla parempi työ. 

Someron vuosiin mahtui monta monituista juttua. Osse syntyi. Elimme ne helvetilliset vauvavuodet, jolloin sai koko ajan pelätä, että hengittääkö poika. Ilmestyi kirjoja. Mörkö vei ilon voitti lastenkirjasarjan Möllärimestarikilpailussa. Astuin lähemmäs unelmaani tavatessani Keannen, jonka kanssa tehdä kirjoja. Opiskelin kirjoittamista avoimella yliopistolla. Toimin aktiivisesti MLL:n perhekahvilalla. 

Niihin vuosiin osui myös se musta kesä, jolloin hautasin äidin ja appiukon. Kesä, jolloin kuolinuutisia tuntui tulevan ovista ja ikkunoista. Oli hautajaisia ja yksi tyhjennettävä kämppä. 

Niin. Ja oli niissä vuosissa myös ystävän sairaus. Se, joka näytti meille, ettei mistään voi koskaan olla varma. Se, joka on rakas ja lähellä, voidaan ottaa ihan koska vain pois. Saran kuollessa, oli elämässäni alkanut uusi ajanjakso, mutta sairaus väritti Somero-vuosia. 

Huhtikuussa 2011 seisoin keltaisen omakotitalon pihassa ja vannoin, että tässä se on. Meidän perheen uusi alku. Muutto ajoitettiin huhtikuuhun, keskelle kouluvuotta, siksi, että rakas ystäväni vannoi sen olevan lapsille parasta. He ehtivät tutustua uusiin kavereihin ennen kesälomaa. 

Nyt tarkemmin ajatellen ajankohta oli luultavasti lapsille todella hyvä, mutta itsestäni en tiedä. Kevät vähän niin kuin hujahti muuttolaatikoita purkaessa ja vielä roikkuessa kiinni vanhoissa kuvioissa. Kun kesällä ehkä jossain määrin havahduin yksinäisyyteeni ja tunteeseen, että kaipasin jotain, en oikein tiennyt mistä sitä etsiä. 

Roikuin netissä. Tapasin miehen. Rakastuin. Mies asui 250km:n päässä, joten yhteydenpitomme oli pääasiallisesti viesteissä. Tapailimme satunnaisesti viikonloppuisin. Kasvoin kiinni tietokoneeseen, koska toisaalta tein aivan hulluna töitä – toisaalta se oli tapani olla läsnä Miehen elämässä. Olimme toisillemme sanoina näytöllä. En osannut kaivata muita ihmisiä enkä havainnoida sitä miten yksin olin, koska minulla oli Rakkaus. 

Seuraava vuosi olikin melkoisen myllerryksen vuosi. Oli paljon asioita, jotka menivät pieleen. Jälkikäteen eräs ystäväni katsoi sitä kaikkea ja totesi: “Näin tarkemmin ajateltuna, olivatko ne asiat oikeasti kenenkään hallittavissa?” Tietyn pisteen jälkeen eivät kai. Jos voisin kelata aikaa taaksepäin, on monta kohtaa, joissa toimisin toisin. Jättäisinkö asiat tekemättä? En usko. 

Puhun tietysti Enkeli-Elisasta. Siitä ei ole helppo puhua, niin syvät ovat sen jäljet – myös minussa. Toisaalta minua lohduttaa se, että moni palaa yhäkin luokseni kertomaan, että tarina oli tärkeä. Ja kaikkein eniten se, kun kuulen väiteitä, joiden mukaan me oikeasti liikautimme jotain tässä maassa. Monet sanovat, että koulukiusaamiskeskustelussa on aika ennen Elisaa ja Elisan jälkeen. Että nykyisin puhutaan toisella tavalla. En tiedä. En osaa sanoa. Mutta ajatus lohduttaa, koska jos näin on, kaikella oli ehkä sittenkin tarkoituksensa. 

Tuon vuoden aikana olin paitsi rakastunut ja tein Enkeli-Elisan, tulin vähän yllättäen raskaaksi ja päädyin polyamoriseen suhteeseen. 

Enkeli-Elisa-kohun laantuessa raskauteni oli pitkällä ja loppuraskaus oli vaikea. Lapsi syntyi neljä viikkoa ennen laskettua aikaa ja viimeiset viikot makasin sänkypotilaana. Mies, johon olin kesällä 2011 rakastunut, oli muuttanut luokseni ja teki töitä kotona, joten olimme koko ajan yhdessä. Minusta tuntuu, että paikkasimme etäsuhteen eroa toisella ääripäällä. Emme saaneet toisistamme kylliksi. – Ja jälleen. En osannut kaivata niitä muita ihmisiä ympärilleni. 

Noh. Elämä meni eteenpäin. Oli vauva-arkea ja kaikenlaista. Vauvan syntymän aikoihin minulla meni välit erääseen ihmiseen, joka oli ollut minulle hyvin tärkeä ystävä kaiken myllerryksen keskellä. Tuli vastaan asioita, jotka saivat minut kyseenalaistamaan voisiko keneenkään enää luottaa. 

Vuosi sitten syksyllä mies lähti töihin kodin ulkopuolelle. Samalla korostui se mikä minussa oli Enkeli-Elisan jälkeen ollut vialla. En ollut juurikaan kirjoittanut. Tein Keannen kanssa Kummituskirjan ja jossain puuskassani nakutin Jaaronin, josta tuli Möllärimestari 2014, mutta säännöllisyys ja suunnitelmallisuus puuttuivat. Olin menettänyt otteeni. Jopa Ari, joka oli aina uskonut kirjoittamiseeni, oli alkanut epäillä kirjoittaisinko enää. 
Loppuvuosi mentiin miten mentiin. Koko ajan oli enemmän tai vähemmän pinnalla, ettei minun ja miehen suhde tulisi jatkumaan ainakaan sellaisenaan. Jouluna teimme lopullisen päätöksen ja maaliskuussa mies muutti pois. Ja heti perään sairastuin ja menetin hiukseni. 

Tuosta päivästä on nyt kulunut jo melkein 7kk ja vasta ihan viime viikkoina minusta tuntuu, että olen tajunnut tiettyjä asioita ja ennen kaikkea valmis myöntämään ne. 

Yksi asia on se, että olen ollut ja olen yhä perfektionisti. Epäonnistumiset ovat sallittuja muille, mutta ei Mintulle. Katsoessani paria kulunutta vuotta, näen isoja epäonnistumisia. Epäonnistuin Enkeli-Elisan kanssa, koska loukkasin sillä monia ihmisiä mikä ei missäään nimessä ollut tarkoitukseni. Epäonnistuin parisuhteessani, vaikka toisesta tapaamisestamme lähtien halusin vain tehdä miehestä onnellisen. Epäonnistuin kirjoittamisessa, joka oli ollut unelmani koko ikäni ja kaiken lisäksi epäonnistuin uuteen paikkaan sopeutumisessa ja sen aiheuttama yksinäisyys tuntui raastavalta. Eikä tätä kaikkea auttanut se, että olen syksyn kulkenut työkykyarvioinnissa ja tällä hetkellä näyttää kovin siltä, että minut todetaan työkyvyttömäksi. 

Olen elänyt näiden asioiden kanssa. Olen hyvin pitkään jo tiedostanut sen miten vaikea minun on kohdata ihmisiä. Miten vaikea minun on päästää ketään lähelleni. Ja myös miten vaikea minun on uskoa kelpaavani kenellekään. 

Olen ollut erilainen aina. Joskus parikymppisenä päätin lakata miettimästä mitä muut ajattelevat. Aloin puhua masennuksestani. Äitini alkoholismista ja muista rankoista asioista. Päätin, että saan kelvata ihmisille sellaisena kuin olen. Ja min kelpasin. Tai niin ainakin tunsin. 

Nyt. Eräänä päivänä istuin alas ja myönsin itselleni, että Enkeli-Elisan jälkeen en ole tehnyt mitään miettimättä mitä ihmiset ajattelevat minusta. Ja ennen kaikkea kokien, että nämä ihmiset eivät voi haluta minua tähän, koska minä olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan. 

Muistan millaista oli aloittaa kirjoittamisen aineopinnot. Mennä ryhmään ja sanoa: “Minä olen Minttu Vettenterä”. Pelkäsin kaikkien reaktiota. Muiden opiskelijoiden. Opettajien. 

Muistan millaista oli ehdottaa koululla kirjaprojektia, jolla voitaisiin kerätä rahaa luokkaretkeä varten. Ei. Nämä ihmiset eivät halua tehdä asioita kanssani. 

Muistan millaista oli vuosi sitten ehdottaa tyttären pyynnöstä koululle, että voisin tulla vetämään ilmaisutaidon kerhoa. Olin aivan varma, ettei koulu haluaisi minua sinne. Ja ainakaan vanhemmat eivät haluaisi lapsia minun vetämääni kerhoon. 

Olen seurannut sivusta kuinka ystävät tekevät asioita. Olen nähnyt muutamia kertoja tilanteita, joissa joku kaipaisi osaamista, jota minulla on. Monta kertaa olen jättänyt sanomatta mitään ja ne muutamat kerrat, kun olen nostanut käteni ja sanonut, että hei, mä voisin auttaa, olen pelännyt kuollakseni. Ajatellut, että ei. Ei se halua minua, koska minä olen minä. 

Olen Minttu Vettenterä. Olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta. Samalla olen kuitenkin ihminen, joka on kirjoittanut paljon muutakin. Olen neljän lapsen äiti. Minulla on kaksi koiraa. Rakastan uimista ja luistelua. Pidän kaikesta lämpimästä ja pehmoisesta. Tykkään tarinoista, elokuvista ja lukemisesta. 

Olen hyvin yksin, koska näiden vuosien aikana en ole löytänyt paikkaani Riihimäellä. Siksikin netti on minulle hyvin tärkeä. En juurikaan jaksa enää välittää, mutta silti on aika raskasta joskus, kun haluaisin jutella jostain itselleni tärkeästä aiheesta ja saan osakseni pilkkaa Enkeli-Elisan vuoksi. 

Joskus yritin kysellä koira-ryhmästä neuvoja koira-asioissa. Sain aika karua kuittailua siitä, että mihin aion vastauksia käyttää. Kerran halusin keventää sydäntäni surussani, joka koski lastani, sain kysymyksiä onko tämä totta. Aika usein, kun kirjoitan jotain johonkin keskusteluun, saan osakseni kysymyksen: Oletko sinä se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta? Kyllä. Kyllä minä olen. Mutta minä olen silti myös kaikkea tätä muuta. 

Nyt pääsen ehkä viimein sen asian äärelle, jota olen viime viikot kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, jos näin kulunut lausuma sallitaan. Kaikki mitä olen tähän kirjoitukseen kirjoittanut, on totta, mutta siltikään en ehkä täysin käsittänyt mikä merkitys Enkeli-Elisalla ja sitä seuranneilla tapahtumilla olivat minun tunteelleni itsestäni, kunnes… Kunnes kohtasin naisen, jolle enkelit ovat hyvin tärkeitä. 

Oikeastaan me kohtasimme jo Enkeli-Elisan aikaan. Meidän piti tavata jo silloin, mutta se jäi, kun asiat menivät miten menivät. Minun täytyy sanoa, että hän oli niitä ihmisiä, jotka jäivät minulle Enkeli-Elisa-ajoista mieleen ja… Minua harmitti, etten osannut ottaa yhteyttä enää kohun jälkeen. Kunnes bongasin facebookista naisen projektin, jossa ajattelin voivani olla avuksi. 

Tapojeni mukaisesti jännitin suunnattomasti pelkästään sitä, että tarjosin hänelle apuani. Puhumattakaan päivästä, jolloin viimein tapasimme. Tapaaminen myllersi minua aivan suunnattomasti. Nainen, jonka tapasin, oli aivan käsittämättömän ihana persoona ja tyyppi, joka järisyttää kaikkia ennakkoasenteitamme (joskin tämän kyllä suurin piirtein jo tiesin). Mutta suurin myllerrys tapahtui kuitenkin kai ihan minussa liittyen siihen miten he suhtautuivat minuun. He ottivat minut vastaan syli avoinna, he eivät tuominneet, he luottivat minuun ja koin saaneeni elämääni kolme aivan ihanaa uutta ihmistä. 

Minun piti kirjoittaa tästä naiselle monta kertaa tapaamisemme jälkeen, mutta en oikein saanut muotoiltua sitä sanoiksi ennen kuin nyt. Tuo tapaaminen sai minut tajuamaan kuinka hukassa olen oikeasti ollut itseni kanssa nämä vuodet. Ja kuinka pitkä matka minulla onkaan rakentaa itseni ja maailmani uudelleen. 

Jollakin kummallisella tavalla minusta tuntuu, että tämä on jonkinlainen ensimmäinen askel retkellä, jolta löytyy ehkä vastaus kysymykseen olenko kyllin hyvä? Toisaalta tämä voi olla myös jonkinlainen netti-itsemurha. Aika näyttää miten siinä käy. 

Ja hei. Sinä lukija siellä, joka kaivat nyt pakastasi sitä marttyyrikorttia. Anna sen vaan olla. Minun tarkoitukseni ei ole alkaa marttyyriksi. Kaikki virheet, jotka tein, olivat ihan minun itseni tekemiä. Syy oli minussa, ei kenessäkään muussa. Olen yhä aidosti pahoillani kaikkien niiden puolesta, joita loukkasin. Tämän tekstin tarkoitus ei ole antaa niille asioille oikeutusta. Tämä teksti on vain minun tapani päästää ulos jotain, jota olen kantanut nyt kolme vuotta sisälläni. Tämä on minun versioni. Minun totuuteni. Minun maailmani. 
Ja hei sinä! Jos tästä tekstistä heräsi jotain tunteita tai ajatuksia – pistä mulle viestiä. Linjat ovat auki facessa ja sähköpostissa minttis@jossainkaukana.net. 

One thought on “Kyllin hyvä ihmiseksi?

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *