Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *