Ikinä ei ole pelottanut niin paljon…

(… ainakaan melkein)

Sunnuntaipäivä. Ulkona paistaa aurinko. Tulen työhuoneeseen ja lukitsen oven. On mitä mainioin päivä tehdä töitä. Ei mitään ihmeellistä ohjelmaa. Tuijotan ruutua ja kurkussa kuristaa. Tätäkö mun oikeasti pitäisi tehdä? Tästäkö mun oikeasti pitäisi saada tehdyksi jotain? Kuvittelenko mä oikeasti, että mä ehdin? Luulenko mä oikeasti, että jotakuta kiinnostaa? Toistanko mä itseäni? Onko mun ideat totaalisen tylsiä? Onko tässä yhtään mitään ideaa?

Karkaan työhuoneesta. Menen takaisin makuuhuoneeseen. Käperryn peiton alle ja totean, että täällä on paljon parempi. Itkettää kylläkin. Ahdistaa. Pelottaa.

Palaan työhuoneeseen. Viime viikonloppuna siivottu työpöydä pursuaa taas tavaraa. Se on kuin projektinikin. Täynnä ja kaaoksessa. Siellä on runoja, pyöreitä tyyppejä, kauhua, kansanperinnettä, ilmaisutaidonkerhoa ja… lisää kauhua. Niin ja siellä on puheenvuorot. Sellaisetkin pyydettiin pitämään. Mun pitäisi olla radikaali. Mikä se semmoinen on?

Käärin hihat. Totean suomalaiselle tyypilliseen tapaan, että perkele. Tästä se lähtee. On pakko lähteä. Pitäisi vissiin keretä tänään vielä muutakin kuin panikoida.

karkausvuosi

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *