Miksi jotain pitää sattua ennen kuin…

Perjantaina se iski. Rintakipu, joka ei hellittänyt levossakaan. Vakuuttelin itselleni, että kyse on lihaskivusta, huonosti nukutuista öistä, helteestä… Mutta kipu ei hellittänyt. Liikkuessa hengästytti.

Maanantai aamuna jouduin antamaan periksi. Varasin itselleni lääkäriajan. Lääkäri oli klo13 ja siitä tulikin pidempi lääkärikäynti kuin kuvittelin.

Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja pitkään. Totesi, että sydän lyö tiheästi ja sanoi, ettei oikein voi muuta kuin lähettää sairaalaan sydänseurantaan.

Sairaalassa ottivat verikokeet, sydänfilmin ja seurasivat hengitysliikeitä. Varsin pian tuli ilmoitus: Siirretään aluesairaalaan, epäillään keuhkoveritulppaa.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua jo vähän huolestuttavalta tämä meno. Pistivät minulle happiviikset ja pakkasivat ambulanssiin. Yhtään en saanut kävellä itse. Ambulanssissa pistivät tippakanyylin kämmenselkään.

Hämeenlinnassa sairaalassa kiikuttivat pyörätuolilla röntgeniin, jossa kuvattiin keuhkot. Sain särkylääkettä päänsärkyyn. Nuokuin. Väsytti. Happiviikset auttoivat.

Lääkäri otti laskimoverinätteen. Hapetusarvot olivat pielessä ja minut lähetettiin varjoainekuvaukseen. Ensin yrittivät suihkuttaa varjoaineen kämmenselän kanyylistä, mutta se tuotti niin suurta kipua ettei siitä tullut mitään. Pistivät isomman kanyylin kyynärtaipeeseen.

Varjoaine sai ilmeisesti jonkin pienen tukoksen liikkeelle. Tajusin vasta miten kovin olikaan ahdistanut, kun henki kulki taas. Pääsin yöllä kotiin.

Nämä pari päivää olen ottanut hyvin rauhallisesti. Tänään olen tosin tehnyt ehkä vähän liikaakin. On väsyttänyt. Olen miettinyt, että tämä oli kai elimistön tapa sanoa, että hei, hidasta. Tiedän, että yritän liikaa. Stressaan liikaa. Juon energiajuomia liikaa. Huolehdin itsestäni liian vähän.

Vaan mistä löytyisi se aika ja energia huolehtia?