Testissä: Periscope

No niin. Apua! Nyt se sitten tapahtui. Jos minä jotain tässä maailmassa inhoan niin oman ääneni kuulemista nauhoitettuna – tai vielä pahempaa, itseni katsomista videolta. Silti pistin tänään itseni likoon ja otin käyttöön sekä snapchatin, että periscopen.

Periscope osoittautui pahoista puheista huolimatta yllättävän hauskaksi keksinnöksi. Alkuun sain hetken temppuilla miten saada naamakameran toimimaan ja sitten kissa kävi kaatamassa puhelimen. Vaikka olin jossain määrin koko päivän suunnitellut mistä puhuisi, alku oli hankalaa. Sitten kuitenkin eräs katselija riensi avukseni ja alkoi kysellä Enkeli-Elisasta, kirjoittamisestani ja monesta muusta jutusta. Siinähän sitä sitten vierähtikin melkein tunti, jonka aikana kokosin legoja ja luin Karkausvuotta. Tämä täytynee ottaa uudelleen :D.
  

Tänään, tässä ja nyt… 

Ajelin päivällä kotiinpäin ja nautin auringonpaisteesta. Kevät. Melkein huusin sen ääneen. Kevät. Se on täällä. Vaikka viime päivät ovat olleet kylmiä, valo on kertonut, että kesä on tulossa. 

Siinä, ajellessani lääkäristä kotiin takapenkille nukahtanut kipeä lapsi kyydissäni, radion pauhatessa terrori-iskuista, tietoisena siitä, että rakas on juuri menettänyt läheisensä ja ruumisauton ajaessa moottoritiellä ohitseni, ei mikään muu ajatus voinut olla sen enempää läsnä. 

Elämä. Se on aivan liian lyhyt käytettäväksi asioihin, joista emme pidä. Aivan liian lyhyt kulutettavaksi väärien ihmisten seurassa. Liian lyhyt surtavaksi. Siksi tänään on aika rakastaa. Nauraa. Halata. Kuunnella ja kertoa. Olla olemassa sellaisessa maailmassa ja elämässä, joka minulle on hyvä. Ja olla ennen kaikkea minä. Uskaltaa. Välittämättä siitä mitä sinä ajattelet.  

Joskus on onni olla ihan puhki

Huisi päivä takana. Aloitimme aamun laittamalla mäkeä lumilautailukuntoon. Iltapäivällä laskimme lumilaudoilla ja rakensimme lumilinnan. Illalla saunottiin ja katsottiin Taru sormusten herran ensimmäinen osa. 

Arvatkaa mitä? Tänään mä olen onnellinen yhdestä tokaluokkalaisesta, joka laski laudalla upeasti. Olen onnellinen yhdestä, joka laski laudalla ja kailotti mennessään Cheekin Kuka muu mukaa. Olen onnellinen yhdestä, joka minun retkottaessa rättipoikkiväsyneenä mäen alapäässä, huusi kurkku suorana mäen päältä: “Oota, oota, oota, mä tuun mukaan selffieseen”. Ja yhdestä, joka taapersi pihalla urhoollisesti, vaikka melkein hukkui lumeen. 

Ja tänä iltana mä olen onnellinen siitä, että mä olen ihan puhki. Se on merkki siitä, että tänään oli hyvä päivä ❤️.    
    
   

Kiitos sinulle, kun olet

Sain tänään haasteen. Piti valita jokin tekeminen, joka tuottaa mielihyvää. Ja tehdä sitä päivittäin ainakin maanantaihin asti. Ajattelin ensin montaa sellaista asiaa, johon liittyisi minulle rakkaita ihmisiä, mutta päädyin lopulta valitsemaan minulle rakkaan tekemisen. Kirjoittamisen. Lupasin kirjoittaa päivittäin ajatuksiani ylös – ja bloggaaminen lienee minulle se luonnollisin tapa. Minulla on ollut sitä ikävä. 

Tänään en valinnut ajatuksia. Ne valitsivat minut. Ne tulivat ja veivät mukanaan, eikä millekään muulle ollut enää tilaa. Tänään löysin itseni perusasioiden ääreltä. Miettimästä, että mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. 

“Nää vuodet on olleet tuulisii…” Viime vuosiin on mahtunut paljon monenlaista. On ollut päiviä, jolloin aurinko paistoi niin kirkkaasti, että silmiin sattui. On ollut päiviä, jolloin kaikki oli lämmintä ja hyvää. Mutta on ollut myös niitä mustan mustia päiviä, jolloin kuvittelin, etten enää selviä. Ettei mikään enää ikinä onnistu.   

Tänä päivänä olen katsonut ympärilleni ja nähnyt siinä lähelläni monta minulle tärkeää ja rakasta ihmistä. Toiset ovat olleet elämässäni melkein 37 vuotta, toiset 16 vuotta, toiset kahdeksan viikkoa. Toiset ovat seisseet rinnallani, kun hautasin äitini. Toiset ovat eläneet mukana, kun pelko lapsemme elämästä oli koko ajan läsnä. Toiset kulkivat läpi muutot paikkakunnalta uudelle – useampaan kertaan. Toiset rakastivat minua silloin, kun en nähnyt itsessäni enää mitään hyvää. Toiset ottivat minut elämäänsä ja sydämeensä hetkenä, jolloin en uskonut kelpaavani enää kenellekään. Joku teistä sanoi, että “Mitä vittua?”, kun tein yhden elämäni suurimmista päätöksistä, mutta seisoi rinnallani silti. Te hyväksytte, vaikka ette aina ymmärtäneetkään. 

Haluaisin sanoa kiitos. Aloitin kirjoittamaan hienoa listaa siitä tyyliin: “Kiitos sinulle, joka uskoit aina. Kiitos sinulle, joka suojelit, kun opettelin kävelemään. Kiitos sinulle, jonka kanssa meillä on Taikaa. Kiitos sinulle, joka otit minut osaksi laumaasi ja opetit, että oma jengi saattaa löytyi joskus ihan yllättävistä paikoista…”  Mutta… Sitten tajusin, etten pysty kirjoittamaan tällaista. Tähän listaukseen teitä, rakkaita, tärkeitä, on aivan liian monta. Kirjoittaisin tätä postausta vielä aamullakin, eikä se suinkaan ollut tarkoitus. Siksi. En voi sanoa muuta kuin… Kiitos, kun olette. Olette rakkaita <3.  

 

Tanskandoggin kokoinen ikävä

Aloitan aamun pakkaamalla Mörön vaatteita kirppikselle menevään laatikkoon. Vaatteita käsitellessä tulee mieleen, että ilmeisesti tämä on nyt sellainen suru, ettei siitä selviä muuten kuin työntämällä syrjään. 

Mörkö, tai oikeastaan sen puuttuminen, on jollakin tasolla koko ajan läsnä. On vaikea olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että iso rohjake puuttuu makaamasta koirien pediltä, pyörimästä mukana aivan liian kapeissa paikoissa, makaamasta ahtaassa tilassa työhuoneessa, pyyhkimästä kuolansa vaatteisiin,varastamasta ruokaa keittiön tasoilta ja istumasta olohuoneen sohvalla jalat lattialla kuin ihminen konsanaan. 

Torstaina, Mörön lopetuksen jälkeen, huomasin reagoivani ensimmäistä kertaa eläimen poismenoon niin kuin reagoin. Oli pakottava tarve siivota Mörön tavarat pois. Vaatteet ja hihnat eteisestä, valjaat ja muut vaatehuoneesta, kupit ja puruluut. Kaikki. Mörön yleisimmin käytössä ollutta pantaa ja hihnaa pidin pitkään käsissäni. Mietin mitä näille teen. Niistä en osannut luopua, mutta en juuri halua nähdäkään. Haava, joka jäi, kun mun suuri rakkauteni lähti, on ihan liian kipeä vielä. 

Mörön kuoleman jälkeen olen käynyt läpi monenlaisia tunteita. Muistan kuinka ihmiset sanoivat, että niin… Nehän ovat sitten tosi lyhytikäisiä koiria. Minä kuvittelin käyneeni tämän ajatuksen läpi. Kuvittelin hyväksyneeni sen, että lyhyt elämä voi olla hinta, jos haluaa tanskandoggin. Että harvoihin vuosiin mahtuu jotain niin ainutlaatuista, että se on sen arvoista. Kyllä niihin mahtuikin. Mutta silti. Silti juuri nyt tunnen itseni jotenkin petetyksi. 

Me löysimme tanskandoggin, jolla oli terveitä pitkäikäisiä sukulaisia. Kaikki näytti hyvältä. Mörkö oli omanlaisensa koheltaja. Sen kanssa sattui ja tapahtui. Ajoin mm. elämäni kovimman rallin erään uimarantareissun jälkeen pelätessäni, että elämäni suuri rakkaus vuotaa auton takakontissa tyhjiin pahan tassuvamman vuoksi. Toisen vamman vuoksi toisesta etutassusta lähti varvas. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen lyhyemmästä koiranelämästä. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että omistin tapaturma-alttiin koiran. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että tanskandoggit ovat taipuvaisia vatsalaukun kiertymille ja se voi iskeä minkä ikäisille koirille vaan. 

Mutta se mitä tapahtui, oli jotain, johon kukaan ei meitä valmistanut. Se, että alle viisi vuotias koira romahtaa yks kaks niin, että jalat eivät kanna. Se, että eläinlääkärille päästessä koiran silmät ovat verenpunaiset ja nenästä valuu verta. Se, että edellisenä päivänä normaalin lenkin heittänyt koira ulostaa eläinlääkärin lattialle mustaa verensekaista liejua. Se, että yhtäkkiä koiralla on shokkitila, jolle ei vain voida mitään. Se, ettei jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa koira vajaa kaksi viikkoa ennen 5-vuotissyntymäpäiväänsä.  
Jäljelle jäi vain Mörön kokoinen ikävä. 

  

  

  

  

Kyllin hyvä ihmiseksi?

Tästä postauksesta tulee luultavasti pitkä kuin nälkävuosi. En tiedä miksi tätä kirjoitan. Ehkä toivon, että tämä voisi olla avain entiseen elämääni, tai edes entiseen minuun. Askel johonkin suuntaan – toivottavasti parempaan. 

Mietin, että miten kaukaa minun täytyisi tämä postaukseni aloittaa. Oleelliselta tuntuu aika Riihimäellä, mutta ehkä on mentävä vielä kauemmas. Mennään vuoteen 2005. Hetkeen, josta alkoivat joissakin asioissa ihan parhaat vuodet. 

Marraskuussa 2005 teimme Arin kanssa päätöksen hypätä tuntemattomaan. Ari haki työpaikkaa Somerolta ja sai sen. Jouluna oli muutto. Suoraan sanottuna en alunperin edes tiennyt missä Somero on. 

Uudessa paikassa minulla oli valtava tahtotila kotiutua. Löytää oma paikkani. Oma yhteisöni. Hoin itselleni, että kukaan ei tule minun kotoa hakemaan, minun on itse mentävä ja löydettävä elämääni ihmisiä. Tahtotilaan saattoi vaikuttaa se, että tiesin kaupungintalolla lyötävän vetoa siitä kuinka pitkään olisimme Somerolla. Vuotta pidettiin jo kovana saavutuksena. 

No niinhän siinä kävi, että meidän lähtömme puolesta vetoa lyöneet hävisivät. Minä kotiuduin Somerolle paremmin kuin mihinkään. Löysin monia hyviä ystäviä (kaipaan teitä) ja elimme Somerolla reilut viisi vuotta, kunnes Ari keksi, että Riihimäellä voisi itseasiassa olla tarjolla parempi työ. 

Someron vuosiin mahtui monta monituista juttua. Osse syntyi. Elimme ne helvetilliset vauvavuodet, jolloin sai koko ajan pelätä, että hengittääkö poika. Ilmestyi kirjoja. Mörkö vei ilon voitti lastenkirjasarjan Möllärimestarikilpailussa. Astuin lähemmäs unelmaani tavatessani Keannen, jonka kanssa tehdä kirjoja. Opiskelin kirjoittamista avoimella yliopistolla. Toimin aktiivisesti MLL:n perhekahvilalla. 

Niihin vuosiin osui myös se musta kesä, jolloin hautasin äidin ja appiukon. Kesä, jolloin kuolinuutisia tuntui tulevan ovista ja ikkunoista. Oli hautajaisia ja yksi tyhjennettävä kämppä. 

Niin. Ja oli niissä vuosissa myös ystävän sairaus. Se, joka näytti meille, ettei mistään voi koskaan olla varma. Se, joka on rakas ja lähellä, voidaan ottaa ihan koska vain pois. Saran kuollessa, oli elämässäni alkanut uusi ajanjakso, mutta sairaus väritti Somero-vuosia. 

Huhtikuussa 2011 seisoin keltaisen omakotitalon pihassa ja vannoin, että tässä se on. Meidän perheen uusi alku. Muutto ajoitettiin huhtikuuhun, keskelle kouluvuotta, siksi, että rakas ystäväni vannoi sen olevan lapsille parasta. He ehtivät tutustua uusiin kavereihin ennen kesälomaa. 

Nyt tarkemmin ajatellen ajankohta oli luultavasti lapsille todella hyvä, mutta itsestäni en tiedä. Kevät vähän niin kuin hujahti muuttolaatikoita purkaessa ja vielä roikkuessa kiinni vanhoissa kuvioissa. Kun kesällä ehkä jossain määrin havahduin yksinäisyyteeni ja tunteeseen, että kaipasin jotain, en oikein tiennyt mistä sitä etsiä. 

Roikuin netissä. Tapasin miehen. Rakastuin. Mies asui 250km:n päässä, joten yhteydenpitomme oli pääasiallisesti viesteissä. Tapailimme satunnaisesti viikonloppuisin. Kasvoin kiinni tietokoneeseen, koska toisaalta tein aivan hulluna töitä – toisaalta se oli tapani olla läsnä Miehen elämässä. Olimme toisillemme sanoina näytöllä. En osannut kaivata muita ihmisiä enkä havainnoida sitä miten yksin olin, koska minulla oli Rakkaus. 

Seuraava vuosi olikin melkoisen myllerryksen vuosi. Oli paljon asioita, jotka menivät pieleen. Jälkikäteen eräs ystäväni katsoi sitä kaikkea ja totesi: “Näin tarkemmin ajateltuna, olivatko ne asiat oikeasti kenenkään hallittavissa?” Tietyn pisteen jälkeen eivät kai. Jos voisin kelata aikaa taaksepäin, on monta kohtaa, joissa toimisin toisin. Jättäisinkö asiat tekemättä? En usko. 

Puhun tietysti Enkeli-Elisasta. Siitä ei ole helppo puhua, niin syvät ovat sen jäljet – myös minussa. Toisaalta minua lohduttaa se, että moni palaa yhäkin luokseni kertomaan, että tarina oli tärkeä. Ja kaikkein eniten se, kun kuulen väiteitä, joiden mukaan me oikeasti liikautimme jotain tässä maassa. Monet sanovat, että koulukiusaamiskeskustelussa on aika ennen Elisaa ja Elisan jälkeen. Että nykyisin puhutaan toisella tavalla. En tiedä. En osaa sanoa. Mutta ajatus lohduttaa, koska jos näin on, kaikella oli ehkä sittenkin tarkoituksensa. 

Tuon vuoden aikana olin paitsi rakastunut ja tein Enkeli-Elisan, tulin vähän yllättäen raskaaksi ja päädyin polyamoriseen suhteeseen. 

Enkeli-Elisa-kohun laantuessa raskauteni oli pitkällä ja loppuraskaus oli vaikea. Lapsi syntyi neljä viikkoa ennen laskettua aikaa ja viimeiset viikot makasin sänkypotilaana. Mies, johon olin kesällä 2011 rakastunut, oli muuttanut luokseni ja teki töitä kotona, joten olimme koko ajan yhdessä. Minusta tuntuu, että paikkasimme etäsuhteen eroa toisella ääripäällä. Emme saaneet toisistamme kylliksi. – Ja jälleen. En osannut kaivata niitä muita ihmisiä ympärilleni. 

Noh. Elämä meni eteenpäin. Oli vauva-arkea ja kaikenlaista. Vauvan syntymän aikoihin minulla meni välit erääseen ihmiseen, joka oli ollut minulle hyvin tärkeä ystävä kaiken myllerryksen keskellä. Tuli vastaan asioita, jotka saivat minut kyseenalaistamaan voisiko keneenkään enää luottaa. 

Vuosi sitten syksyllä mies lähti töihin kodin ulkopuolelle. Samalla korostui se mikä minussa oli Enkeli-Elisan jälkeen ollut vialla. En ollut juurikaan kirjoittanut. Tein Keannen kanssa Kummituskirjan ja jossain puuskassani nakutin Jaaronin, josta tuli Möllärimestari 2014, mutta säännöllisyys ja suunnitelmallisuus puuttuivat. Olin menettänyt otteeni. Jopa Ari, joka oli aina uskonut kirjoittamiseeni, oli alkanut epäillä kirjoittaisinko enää. 
Loppuvuosi mentiin miten mentiin. Koko ajan oli enemmän tai vähemmän pinnalla, ettei minun ja miehen suhde tulisi jatkumaan ainakaan sellaisenaan. Jouluna teimme lopullisen päätöksen ja maaliskuussa mies muutti pois. Ja heti perään sairastuin ja menetin hiukseni. 

Tuosta päivästä on nyt kulunut jo melkein 7kk ja vasta ihan viime viikkoina minusta tuntuu, että olen tajunnut tiettyjä asioita ja ennen kaikkea valmis myöntämään ne. 

Yksi asia on se, että olen ollut ja olen yhä perfektionisti. Epäonnistumiset ovat sallittuja muille, mutta ei Mintulle. Katsoessani paria kulunutta vuotta, näen isoja epäonnistumisia. Epäonnistuin Enkeli-Elisan kanssa, koska loukkasin sillä monia ihmisiä mikä ei missäään nimessä ollut tarkoitukseni. Epäonnistuin parisuhteessani, vaikka toisesta tapaamisestamme lähtien halusin vain tehdä miehestä onnellisen. Epäonnistuin kirjoittamisessa, joka oli ollut unelmani koko ikäni ja kaiken lisäksi epäonnistuin uuteen paikkaan sopeutumisessa ja sen aiheuttama yksinäisyys tuntui raastavalta. Eikä tätä kaikkea auttanut se, että olen syksyn kulkenut työkykyarvioinnissa ja tällä hetkellä näyttää kovin siltä, että minut todetaan työkyvyttömäksi. 

Olen elänyt näiden asioiden kanssa. Olen hyvin pitkään jo tiedostanut sen miten vaikea minun on kohdata ihmisiä. Miten vaikea minun on päästää ketään lähelleni. Ja myös miten vaikea minun on uskoa kelpaavani kenellekään. 

Olen ollut erilainen aina. Joskus parikymppisenä päätin lakata miettimästä mitä muut ajattelevat. Aloin puhua masennuksestani. Äitini alkoholismista ja muista rankoista asioista. Päätin, että saan kelvata ihmisille sellaisena kuin olen. Ja min kelpasin. Tai niin ainakin tunsin. 

Nyt. Eräänä päivänä istuin alas ja myönsin itselleni, että Enkeli-Elisan jälkeen en ole tehnyt mitään miettimättä mitä ihmiset ajattelevat minusta. Ja ennen kaikkea kokien, että nämä ihmiset eivät voi haluta minua tähän, koska minä olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan. 

Muistan millaista oli aloittaa kirjoittamisen aineopinnot. Mennä ryhmään ja sanoa: “Minä olen Minttu Vettenterä”. Pelkäsin kaikkien reaktiota. Muiden opiskelijoiden. Opettajien. 

Muistan millaista oli ehdottaa koululla kirjaprojektia, jolla voitaisiin kerätä rahaa luokkaretkeä varten. Ei. Nämä ihmiset eivät halua tehdä asioita kanssani. 

Muistan millaista oli vuosi sitten ehdottaa tyttären pyynnöstä koululle, että voisin tulla vetämään ilmaisutaidon kerhoa. Olin aivan varma, ettei koulu haluaisi minua sinne. Ja ainakaan vanhemmat eivät haluaisi lapsia minun vetämääni kerhoon. 

Olen seurannut sivusta kuinka ystävät tekevät asioita. Olen nähnyt muutamia kertoja tilanteita, joissa joku kaipaisi osaamista, jota minulla on. Monta kertaa olen jättänyt sanomatta mitään ja ne muutamat kerrat, kun olen nostanut käteni ja sanonut, että hei, mä voisin auttaa, olen pelännyt kuollakseni. Ajatellut, että ei. Ei se halua minua, koska minä olen minä. 

Olen Minttu Vettenterä. Olen se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta. Samalla olen kuitenkin ihminen, joka on kirjoittanut paljon muutakin. Olen neljän lapsen äiti. Minulla on kaksi koiraa. Rakastan uimista ja luistelua. Pidän kaikesta lämpimästä ja pehmoisesta. Tykkään tarinoista, elokuvista ja lukemisesta. 

Olen hyvin yksin, koska näiden vuosien aikana en ole löytänyt paikkaani Riihimäellä. Siksikin netti on minulle hyvin tärkeä. En juurikaan jaksa enää välittää, mutta silti on aika raskasta joskus, kun haluaisin jutella jostain itselleni tärkeästä aiheesta ja saan osakseni pilkkaa Enkeli-Elisan vuoksi. 

Joskus yritin kysellä koira-ryhmästä neuvoja koira-asioissa. Sain aika karua kuittailua siitä, että mihin aion vastauksia käyttää. Kerran halusin keventää sydäntäni surussani, joka koski lastani, sain kysymyksiä onko tämä totta. Aika usein, kun kirjoitan jotain johonkin keskusteluun, saan osakseni kysymyksen: Oletko sinä se, joka kirjoitti Enkeli-Elisasta? Kyllä. Kyllä minä olen. Mutta minä olen silti myös kaikkea tätä muuta. 

Nyt pääsen ehkä viimein sen asian äärelle, jota olen viime viikot kiertänyt kuin kissa kuumaa puuroa, jos näin kulunut lausuma sallitaan. Kaikki mitä olen tähän kirjoitukseen kirjoittanut, on totta, mutta siltikään en ehkä täysin käsittänyt mikä merkitys Enkeli-Elisalla ja sitä seuranneilla tapahtumilla olivat minun tunteelleni itsestäni, kunnes… Kunnes kohtasin naisen, jolle enkelit ovat hyvin tärkeitä. 

Oikeastaan me kohtasimme jo Enkeli-Elisan aikaan. Meidän piti tavata jo silloin, mutta se jäi, kun asiat menivät miten menivät. Minun täytyy sanoa, että hän oli niitä ihmisiä, jotka jäivät minulle Enkeli-Elisa-ajoista mieleen ja… Minua harmitti, etten osannut ottaa yhteyttä enää kohun jälkeen. Kunnes bongasin facebookista naisen projektin, jossa ajattelin voivani olla avuksi. 

Tapojeni mukaisesti jännitin suunnattomasti pelkästään sitä, että tarjosin hänelle apuani. Puhumattakaan päivästä, jolloin viimein tapasimme. Tapaaminen myllersi minua aivan suunnattomasti. Nainen, jonka tapasin, oli aivan käsittämättömän ihana persoona ja tyyppi, joka järisyttää kaikkia ennakkoasenteitamme (joskin tämän kyllä suurin piirtein jo tiesin). Mutta suurin myllerrys tapahtui kuitenkin kai ihan minussa liittyen siihen miten he suhtautuivat minuun. He ottivat minut vastaan syli avoinna, he eivät tuominneet, he luottivat minuun ja koin saaneeni elämääni kolme aivan ihanaa uutta ihmistä. 

Minun piti kirjoittaa tästä naiselle monta kertaa tapaamisemme jälkeen, mutta en oikein saanut muotoiltua sitä sanoiksi ennen kuin nyt. Tuo tapaaminen sai minut tajuamaan kuinka hukassa olen oikeasti ollut itseni kanssa nämä vuodet. Ja kuinka pitkä matka minulla onkaan rakentaa itseni ja maailmani uudelleen. 

Jollakin kummallisella tavalla minusta tuntuu, että tämä on jonkinlainen ensimmäinen askel retkellä, jolta löytyy ehkä vastaus kysymykseen olenko kyllin hyvä? Toisaalta tämä voi olla myös jonkinlainen netti-itsemurha. Aika näyttää miten siinä käy. 

Ja hei. Sinä lukija siellä, joka kaivat nyt pakastasi sitä marttyyrikorttia. Anna sen vaan olla. Minun tarkoitukseni ei ole alkaa marttyyriksi. Kaikki virheet, jotka tein, olivat ihan minun itseni tekemiä. Syy oli minussa, ei kenessäkään muussa. Olen yhä aidosti pahoillani kaikkien niiden puolesta, joita loukkasin. Tämän tekstin tarkoitus ei ole antaa niille asioille oikeutusta. Tämä teksti on vain minun tapani päästää ulos jotain, jota olen kantanut nyt kolme vuotta sisälläni. Tämä on minun versioni. Minun totuuteni. Minun maailmani. 
Ja hei sinä! Jos tästä tekstistä heräsi jotain tunteita tai ajatuksia – pistä mulle viestiä. Linjat ovat auki facessa ja sähköpostissa minttis@jossainkaukana.net. 

Se hetki, kun päähän ei koske

  

Kuviin on tallennettu neljä viikkoa elämästäni. Tajuan, etten ole enää se, joka on ensimmäisessä kuvassa, mutten oikeastaan tunnista ihmistä viimeisestäkään. 

Ihmiset sanovat, että olen rohkea. Suoraan sanottuna en oikeastaan tiedä mitä he sillä tarkoittavat. Tiedän vain, että sillä miltä tänään näytän, ei ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa. Tämä nyt vain on ainoa tapa, jonka tiedän, elää tämän sairauden kanssa. 

En halua piilottaa sitä mikä olen. Lisäksi pääni on enimmän aikaa niin kipeä, etten halua siihen koskevan minkään. En edes hatun. Joskus tulee hetkiä, jolloin tuntuu paremmalta piiloutua lippiksen sisään, mutta jostain syystä silloinkin pidän siitä, että kyllä… Minusta näkyy, että olen kalju. Näkyy, vaikka minulla onkin hattu. Se tuntuu paremmalta kuin yrittää esittää muuta. 

Ei. Minä en ole sinut tämän kanssa. Ihme kai olisi, jos olisin. Olen onneksi tavannut ihania ihmisiä, jotka muistuttavat, että neljä viikkoa on ihan kamalan lyhyt aika sopeutua. Eikä tähän kai välttämättä sopeudu koskaan. On päiviä (valitettavasti minusta tuntuu, että yhä useammin ja useammin), jolloin olen sitä mieltä, että olen ruma, kalju kummajainen. Niissä hetkissä kaipaan kipeästi hiuksiani. 

Nyplään päätäni jatkuvasti, vaikka se onkin kosketusarka. Keskiviikkona höyläsin sängen pois, nyt siellä täällä kasvaa karkeaa sänkeä taas. Kuvittelen sitä olevan enemmän kuin keskiviikkona. Tiedän, että luultavasti petyin parin päivän päästä. Tänään se nimittäin on varmaa – oikean silmänalaripsissä on kolo. Nekin harvenevat. Toivon ihan kamalan paljon, että ne eivät lähtisi kokonaan.  

Tämä on Se postaus

Mikä postaus? No se, jota olen hautonut päässäni useita päiviä. Olen puhunut tästä ainakin kummankin miehen ja ehkä jonkun muunkin kanssa. Pääni sisällä on kaksi klikkiä, jotka eivät anna periksi.

Matka tähän päivään
Ehkä ymmärtääkseen asioita tänään, on katsottava asioita aika pitkälle taaksepäin. En suunnitellut kirjoittavani tähän postaukseen tätä, mutta ehkäpä teen sen kuitenkin. Tiedän, että tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi, mutta haittaako tuo? En tiedä jaksaako kukaan lukea tätä loppuun muutenkaan :P.

Kirjoittaminen. Se on ollut minussa tiukassa aina. Se ei ole vain ollut minussa, se on ollut minä. Ensimmäinen pitkä tarina syntyi kolmannella luokalla ja sen jälkeen hengitin kirjoittamista. Olin kolmetoista, kun lähetin ensimmäisen kässärin kustantajalle – ja uhosin lopettavani kirjoittamisen sitä seuranneen “ei kiitos” -vastauksen jälkeen. Mutta kuten Ari aina sanoo, kirjoittamista tuskin tulee koskaan saamaan minusta pois. Viime vuosina en ole aina ollut ihan varma siitä.

Gerbiilikirja. Siitä oli puhuttu melkein kymmenen vuotta, kun päätin, että teen sen nyt. Vuosi taisi olla 2006. Naputtelin tekstejä päivisin, kun tytöt olivat päivähoidossa ja lyllertelin ison mahani kanssa hakemaan heitä aina naputtelun jälkeen. Tarjosin kässäriä kustantajille. Moni epäili tultaisiinko nettiaikakaudella myymään moista kirjaa. Yksi ihminen lupasi sen kustantaa, mutta… Asia mietitytti. Lopulta palaset kolahtivat kohdalleen. Syksyllä 2009 tajusin, että BoD tarjoaisi mitä hienoimman mahdollisuuden painattaa Gerbiilifakta itse. Niin tehtiin. Muistan tunteen, kun lajittelin 100 ensimmäistä kirjaa pinoihin keittiönpöydällä. Se tuntui aivan käsittämättömältä määrältä MINUN kirjojani. Mutta niitäpä myytiin useita satoja vielä senkin jälkeen. Kokonaisuudessaan yli 700 kirjaa ja pelkästään Piki-kirjastoalueella sitä on lainattu melkein 900 kertaa.

Gerbiilikirjaa (3/2010) seurasi pian perässä lastenkirja, jonka kässäri oli ollut syksystä asti valmiina. Mörkö vei ilon vei minut täysin uudelle tielle. Hei, minä tein kirjaan kuvatkin! Kun Mörkö voitti Möllärimestari-kilpailun lasten- ja nuortenkirja-sarjan. Se tuntui aivan käsittämättömän upealta. Syksyllä ilmestyi kirjoittajaporukan Moralla murhaa mukavasti, vuotta myöhemmin saman lössin Rakkaudella sinun kuolema ja vielä ennen joulua Möröstä tuttujen tyyppien Siirin ja Saran joulutarina. Elettiin siis loppuvuotta 2011.

Vuosi 2012 oli monella tavalla merkityksellinen, mutta samalla myös… En oikein löydä sille sanaa. Hajottava. Se oli aika, jolloin aloin miettiä haluanko enää kirjoittaa? Pystynkö enää kirjoittamaan? Ja noiden kysymysten äärellä olen tavallaan yhä. Olen joskus nauranut, että kirjani kulkevat pareittain. Niinpä keväällä 2012 ilmestyi peräkkäin kaksi kirjoittamiselleni hyvin tärkeää kirjaa. Ensin tuli ensimmäinen kustantajan kanssa tehty kirja – Miten mörkö kesytetään? Olin saanut tehdä sen upeassa yhteistyössä hienon kuvittajan kanssa.

Heti perään tuli Jonakin päivänä kaduttaa, josta en oikein osaakaan sanoa mitään. Siihen minä pysähdyin ja jäin… Ainakin melkein.

Jollakin tapaa minusta tuntuu, että olen yhä siellä. Siinä kohdassa, jossa olin syksyllä 2012, mutta eihän se ole totta. Sen jälkeen on ilmestynyt Ihmissatuja pikkukummituksille ja Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat. Sen lisäksi olen ollut mukana toteuttamassa muiden kirjaprojekteja, Karamellin Kissakirjan ja Kauhujutut, Herajoen koulun neljännenluokan runokirjan, Mansikkamäen eskarilaisten konekirjan ja viimeisimpänä Gerbiiliyhdistyksen Juhlakirjan. Silti päässäni jokin kesän ja syksyn 2012 mörkö laahaa yhä perässsä. Pelkään, että en osaa kirjoittaa enää. Pelkään, etten pysty enää säännölliseen kirjoittamiseen.

Siksi tämän kirjoituksen kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa. Pelkään lupaavani muille – ja ennen kaikkea itselleni jotain sellaista, jota en pysty pitämään ja taas kerran minä petyn. Ne, jotka haluavat minun kirjoittavan, pettyvät. En tiedä montako pettymystä kestän ennen kuin oikeasti heitän hanskat naulaan. Vai onko se sittenkin niin kuin Ari sanoo. Sitä kirjoittamista ei saa minusta.

Mihin on tultu? Missä olen nyt? Mihin olen menossa?
Ensimmäinen klikki tuli jo tuossa. Pelkään sanoa ääneen, että hei, nyt mä kirjoitan, koska pelkään kuollakseni päätyväni taas vaan mahalleni kuralätäkköön makaamaan. Pelkään, ettei kirjoittaminen onnistu. Pelkään, etten enää koskaan kirjoita niin kuin haluaisin.

Toinen onkin sitten… Tiedän, että tämä on lähinnä pääni sisällä. Moni muu on luultavasti sitä mieltä, että unohda tuo ja tee nyt JOTAIN. Mutta tämä on minussa, enkä oikein voi sille mitään. Jos katsot kirjoittamaani taaksepäin, huomaat ehkä yhden jutun. Kyllä. Jos lasken kirjoihini nuo kaksi antologiaa, jotka olen kolmen muun kirjoittajan kanssa tehnyt, se tarkoittaa, että olen julkaissut yhdeksän kirjaa. Yhdeksän. Gerbiilifaktan ilmestymisestä tuli pari kuukautta sitten kuluneeksi viisi vuotta. Nyt pääkopassani tikittää ajatus siitä, että kirjan numero kymmenen pitäisi olla jollakin tapaa erityinen. Tiedän, että minun täytyisi kirjoittaa Jaaronin kakkososa julkaisukuntoon. Se oli tarkoitus julkaista kesäksi. Tiedän, että pääsisin äärimmäisen helpolla, kun tekisin Gerbiilifaktan uudistetun version kirjaksi numero kymmenen, mutta kumpikaan ajatus ei viehätä minua. Jaaron on jatko-osa ja Gerbiilifakta 2.0 ikään kuin vanhan toistamista. Haluaisin KYMPIKSI jotain ERITYISTÄ. Välillä melkein harmittelen, etten julkaissut yhtä kirjaa ennen Jaaronia. Jaaron olisi ollut aivan loistava KYMPPI. Gerbiilifaktan uusittuun painokseen liittyy vielä yksi symbolinen ajatus. Jos se on numero 11, se on ikäänkuin uusi ykkönen. Kaikki alkaa alusta ja se on uusi mahdollisuus tehdä asiat paremmin.

Katson tulevaisuuteen. Jos kaikki menee putkeen ensi vuodeksi olisi tulossa jotain isoa ja upeaa. Ja jos totta puhutaan, joko jo loppuvuodesta tai ensi vuoden projektin kanssa päälekkäin mahdollisesti jotain vielä isompaa ja upeampaa riippuen mahdollisuuksista, jotka minulle suodaan. Tiedän saavani rahoituksen jälkimmäisen projektin toteuttamiseen, mutta koska? Se on epävarmaa. Joskin yksi asia on vielä varmempaa. Voisin tehdä kaiken valmiiksi. Niin, että rahoituksen osuessa kohdalle riittäisi, kun potkaisisin pyörät pyörimään. Onko siinä se KYMPPI?

Toisaalta tätä kirjoittaessa alkaa tuntua aivan potentiaaliselta vaihtoehdolta se, että julkaisenkin erään pöytälaatikossa lojuvan tarinan KYMPPINÄ. Se on hyvä tarina. Se on ihan hyvä lopetus tälle ensimmäisten kymmenen kirjan sarjalle. Sen jälkeen Gerbiilifakta, Jaaron2 ja SeJokinAivanUusi, jota seuraa ensi vuoden hullu projekti.

Teenkö niin vai näin? En tiedä. En osaa sanoa. Mutta sen osaan, että seuraavaksi avaan koneesta ensi vuoden projektin tiedoston ja nakutan sitä.

Voiko ihmisistä välittää liikaa?

Kysymys heräsi mieleeni tänä aamuna. Eräs minulle täysin ventovieras mies pisti facebookissa viestiä. Melko suoraan hän kertoi minulle, että hänelle oli tehty pahoja asioita. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli alusta alkaen fiilis, että mies valehtelee. Ajattelin kuitenkin, että viestin hänen kanssaan hetken siltä varalta, että fiilikseni on väärässä. Ajatus siitä, että miehen kokemukset olisivatkin olleet aitoja ja minä olisin ikään kuin kääntänyt hänelle selkäni, kun hän haki tukea.

Selvisi, että miehen kokemukset olivat hyvin tuoreita, eikä hän ollut kääntynyt niistä poliisin puoleen. Kehoitin tekemään niin, mutta mies ilmoitti, että hän haluaa ensin puhua kanssani puhelimessa. Sanoin, etten puhu vieraiden kanssa puhelimessa, mutta tämä ei hänelle kelvannut. Kehoitin häntä soittamaan kriisipuhelimeen, mutta ne eivät siellä kuulemma auta. Toistin, etten puhu tuntemattomien kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa mies ilmoitti tuntevansa ystäväni. Hän kertoi, että ystäväni oli sanonut, että antaisin miehelle varmasti numeroni. Samaan hengenvetoon hän väitti, että oli “melkein päätynyt sänkyyn” tämän ystäväni kanssa.

Jo väite siitä, että ystävä olisi luvannut minun antavan numeroni, kertoi paljon, mutta viimeinen väite sinetöi asian. Juttu ei voinut pitää paikkansa. Kaiken kruunasi se, että miehen mukaan tämä sänkyyn päätyminen oli tapahtunut näiden parin päivän aikana, jotka olivat kuluneet kamalista tapahtumista. Tarkistin vielä ystävältä – hän ei ollut kuullut kyseisestä miehestä koskaan mitään.

Ärsyynnyin. Olen kipeänä kahden kipeänä olevan lapsen kanssa kotona. Vaikka ylensä kuuntelen ihmisten murheita mielelläni, aamulla tuntui siltä, etten millään jaksaisi käsitellä ventovieraan ihmisen tämän kokoisia murheita. Silti tein sen, koska tiedän, että joskus tarvitsee vain puhua jonkun kanssa ja aina ei ole sitä ystävää,, jonka kanssa puhua. Ja jostain asioista voi olla helpompi puhua vieraalle. Lopputulos oli siis se, että mies oli sepittänyt koko jutun vain saadakseen puhelinnumeroni. Sairasta. En vain kykene ymmärtämään, että on ihmisiä, jotka kuvittelevat aloittavansa jonkinlaisen ihmissuhteen, oli sitten kyse kaveruudesta tai enemmästä, tällaisella.

Tätä kiukutellessa päätin kirjoittaa tänne toisestakin asiasta. Loppuvuodesta tyttäreltäni varastettiin avaimet koulussa. Kaksi poikaa oli penkonut takkeja ja reppuja, jotka oli jätetty köksäntunnin ajaksi lukitsemattomaan tilaan. Mukaan oli lähtenyt rahaa, jonkun bussilippu ja jostain kumman syystä tyttäreni avaimet. Pojat olivat vain suunnitelleet homman sillä tavalla huonosti, että ko. paikassa oli kameravalvonta ja heidät tunnistettiin heti.

Vaihdoimme lukot tapauksen jälkeen. Avaimia ei koskaan saatu takaisin. En sinällään haluaisi sen enempää pojille kuin heidän perheilleenkään sen isompia ongelmia. Siksi olemme yrittäneet välittää heille viestiä, että homma on meidän puolelta ok, jos perheet maksavat 250e:n laskun, joka lukkojen vaihdosta tuli. Toisesta perheestä tuli soitto. Poika myöntää näpistäneensä rahaa, mutta avaimien ottamista hän ei myönnä. Asiaa yritettiin saada sovitteluun. Toisen pojan vanhempia ei tavoitettu, toinen oli sanonut hoitavansa asian suoraan kanssamme. Mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut.

En suostu ottamaan tuota 250e:n laskua tappioksemme siksi, että joku sai päähänsä napata avaimet tytön taskusta. Siksi meille jää jäljelle enää se, että haemme rahat vakuutusyhtiöltämme. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että sen jälkeen perheiden lasku on paljon isompi kuin 250e. Vakuutusyhtiölle rahaa ei voida maksaa suoraan vaan asia menee käräjäoikeuden kautta ja tällöin perheille lankeaa myös oikeudenkäyntikuluja ja korkoja. Harmittaa. Asia olisi ollut hoidettavissa yksinkertaisesti heidän kannaltaan, mutta näin ei tehty. No eipä tuo vakuutusyhtiön rahojen periminen meidän ongelmamme ole tai meitä rasita.