Poika, joka elää

Pistän tämän nyt tänne talteen, kun äkkiä hukkuu facesivun uutisvirtaan.

Oletko joskus unohtanut pyykit koneeseen? Harmitellut pyykin tunkkaista hajua tai pessyt pyykit suosiolla uudelleen?

Tänään haluan kertoa teille miten yksi koneellinen pyykkiä muutti elämäni suunnan. Läheisille pahoittelut, tiedän, te olette kuulleet tämän monta, monta, monta kertaa.

Tänään pitelin sylissäni 9-vuotiasta poikaani, joka nukkui. Pidin kättä hänen rinnallaan, koska vain niin saatoin olla varma, että hän hengitti. Pojalla oli koko päivän ollut 39-40c kuume, joka ei laskenut lääkkeillä. Hengitys rohisi suurimman osan aikaa ja pojasta ei lähtenyt ääntä. Olimme juuri tulleet päivystyksestä, jossa sanottiin: “Virustauti. Lääkkeitä ja lepoa”.

Siinä. Poika sylissäni mietin, että tämä on se pelko, joka jäi. Se, ettei hän hengitäkään. Muistin aivan liian hyvin miten pienenä pitelin häntä samalla tavalla. Seurasin hengitystä ja mietin miten pitkään pärjäisimme kotona. Päässäni kummitteli lääkärin sanat: “Näin pieni voi lakata hengittämästä vain siksi, että se on liian raskasta”.

Muistin ne vuodet, jolloin pelkäsin aina, kun poika oli kipeä. Sen päivän, jolloin ambulanssit ujelsivat vieraassa kaupungissa. Sen, jolloin ensivasteyksikön mies juoksi ovesta sisälle ja kantoi sinut pihalle siinä samassa. Muistin miten ensihoitaja huusi lääkärille, että hälyttää medihelin valmiuteen, katsoi minua ja totesi, että nyt mennään lujaa. Sinä päivänä syntyi ambulanssikilometrejä. Muistin kuinka iso mies kantoi sinua sylissään ulos perhekerhosta ambulanssiin ja miten paikallisen ambulanssin väki tuli liiankin tutuksi niinä vuosina. Muistin kuinka juoksin sinä sylissäni autoon ja ajoin päivystykseen. Uudelleen ja uudelleen. Muistin kuinka tuijotin sen saman lastenosaston ikkunasta sairaalan kappelin ovea ja ajattelin, että me olemme kuitenkin maailman onnekkaimpia ihmisiä.

Miten tämä kaikki liittyi alkuun? Pyykkiin, joka jäi koneeseen? Siinä, pidellessäni poikaa sylissäni, muistin myös miten tämä kaikki alkoi.

Se oli aivan tavallinen maanantaipäivä. Poika oli 2kk vanha ja vähän nuhainen. Olin laittanut pyykit koneeseen. Ne oli pesty jo. Poika nukkui päiväunia. Jostakin syystä päätin kurkistaa poikaa ja se mitä näin, oli jotain, jota en ymmärtänyt. Näin elottoman vauvan, jonka kasvot huulia myöten olivat värittömät. Poika ei hengittänyt. Nostin pojan syliin. Puristin itseäni vasten. Puhuin jotain. Heijasin. Pikkuhiljaa poika virkosi. Hetken uskoin kuvitelleeni kaiken, mutta näin miten väri palasi pojan kasvoille. Lääkärissä todettiin, että pulssi oli äärimmäisen korkea ja hapetusarvot huonot.

Se kaikki oli niin epätodellista, etten oikeastaan tajunnut sitä ennen kuin lääkäri katsoi minua vakavana ja sanoi uskovansa, että viisi minuuttia myöhemmin se olisi ollut kätkytkuolema. Poika olisi kuollut. Kukaan ei olisi enää voinut tehdä mitään.

Se tapahtui maanantaina. Poika joutui sairaalaan seurantaan ja tutkimuksiin. Tiistaina kävin kotona. Tuijotin pyykkikonetta, jossa seisoi yhä maanantaiaamuna sinne laittamani pyykit. Siinä hetkessä oivalsin, että olin maailman onnekkain ihminen. Viisi minuuttia. Minä olisin voinut valita pyykkien ripustamisen.

Mutta. Hän jäi. Me saimme pitää pojan. Pojan, joka elää.