Anna minulle lupa

Miten pirun vaikeaa se voikaan olla? Ideoita ja ajatuksia on pää täynnä, mutta niiden saaminen sanoiksi ruudulle? En tiedä. Tai tiedän äärimmäisen hyvin. Tässähän minä olen himmaillut ruudun ääressä kolme vuotta. Okei. En minä ihan koko kolmea vuotta ole istunut käsieni päällä. On siinä sivussa syntynyt Kummituskirja ja Möllärimestari Jaaron. On tehty Karamellin kirjoja ja Herajoen koulun ilmaisutaidon kerhoa – niin ja luokkakirjaa ja opiskeltukin vähäsen. Ideoita on kirjattu ylös ja opeteltu uutta, mutta pääasiassa. Pääasiassa on himmailtu.

Olen kai kärsinyt jonkinlaisesta ruutukammosta. Koneella on iskenyt ahdistus. Ja mitä pidempään olen ollut kirjoittamatta, sitä vaikeampaa se on ollut. Tänään mietin miten kovin kaupaisinkaan jotakuta, joka seisoisi vieressä ja sanoisi: “Sinä osaat, sinä pystyt”. Tsemppaisi hyppäämään, vaikka pelottaa enemmän kuin ikinä. Ja siinähän se oli. Mies, joka painoi otsansa minun korvaani vasten, laski toisen käden toiselle ohimolle ja totesi: “Mä tiedän, että tässä mun otsan ja käden välissä on sellainen pommi, että…”

Siinä se taas oli. Lupa. Lupa tehdä sitä mitä minä kaikista eniten tässä maailmassa haluan. Joskin myönnettäköön, että viime viikkoina olen saanut luvan myös ihka uudelta taholta. Taholta, joka ikään kuin tekee siitä vielä enemmän totta, vaikka en olisi sitä uskonut edes mahdolliseksi.

Ne sanovat, että on helppo olla rohkea, kun ei pelota. Minä en ole rohkea. Juuri siksi minä tarvitsen sen luvan. Anna minulle lupa.

(Ei tänään tämän enempää. Nyt minä kaivan esiin tiedoston, johon minun pitäisi käyttää kaikki aikani monen monta viikkoa ja kuukautta… Nähdään taas!)

Minulla on lupa

Katson paperia työpöydällä ja lupaan itselleni, että hankin sille kehykset pikimmiten. Samanlaiset kehykset myös sen neljälle sisarukselle. Ripustan ne seinälle, jotta en enää unohtaisi. Siinä se on, minun lupani tehdä tätä työtä. Palaamme tuohon lupaan ensi kuussa.

Olo on outo. Toisaalta olen todella iloinen ja onnellinen. Tämän päivän eteen on tehty töitä. Odotettukin. Ja Lupa. Sitä minä tarvitsin, kaipasinkin. Tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa. Ja minä haluan jatkaa.

Ajoittain olen kyseenalaistanut kirjoittamiseni. Osaamiseni. Kirjoittamisen järkevyyden. Nyt minä seison tässä, jaloillani, ja näen taas tulevaisuuteen.

Eräitä, viime aikoina elämää kovin varjostaneita huolia tämä uutinen ei poista. Nyt on vain vakaasti uskottava, että miehet hoitavat, järjestävät ja minun ei tarvitse huolia. Minun tarvitsee vain kirjoittaa. Tehdä todeksi kaikki se mistä on puhuttu.

Toisaalta minuun iskee tyhjyys. Näen edessäni valtavan määrän asioita, jotka pitäisi tehdä. Asioita, joista on jo sovittu jotain. Kirjoituksia, joilla on deadline. Haluan. Tahdon. Mutta pystynkö?

Istun työhuoneessani ja tuijotan sanoja, jotka eräs ystävä vuosien takaa sanoi. “Muistan tytön, joka unelmoi kirjailiijan urasta…” Ja päätän pystyä. Ihan mihin vain.