Kuka minä olen ja mitä minulle kuuluu?

Tänään kirjailijasivua päivittäessä tuli mieleen, että ehkäpä kirjoitan tällaisen postauksen. Siitä, kun olen viimeksi blogannut säännöllisesti, on pitkä aika. Olen nyt viime päivinä yrittänyt aktivoitua niin blogissa, somessa kuin netissä muutenkin.

Aloitin nettikirjoittelun 2005, kun perheemme muutti Somerolle. Silloin iski tarve saada asiat jollakin tapaa ylös. Olen aina ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa ja netti, jossa sain palautetta teksteilleni, sai minut kirjoittamaan säännöllisesti. Ensin kirjoitin eräällä nettifoorumilla, mutta sieltä siirryin sitten pitämään omaa blogia. Aktiivisesti kirjoitin aina vuoteen 2012, jolloin elämässäni sattui kaikenlaista. Sen jälkeen tämä on sitten ollut tällaista räpiköintiä, mutta josko nyt… Josko tämä nyt tästä?

Olen siis Minttu Vettenterä. Omaan nimen, joka on ainoa laatuaan, mutta törmään aina ajoittain kysymykseen: “Oletko sä se Minttu Vettenterä?” Juu. Kyllä olen. Tulin tunnetuksi Enkeli-Elisasta, joka oli kirjaani Jonakin päivänä kaduttaa liittyvä projekti. Olen kuitenkin paljon muutakin kuin “Se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan” ja siksi ajattelin kirjoittaa tämän postauksen, jossa kerron vähän itsestäni ja elämästäni.

Tässä kohtaa myönnän, että jollakin tapaa tämän jäsentely on nyt vaikeaa. En tiedä mistä aloittaa – mihin lopettaa? Olen yrittänyt huudella sosiaalisesta mediasta apuja tähän, mutta… Kukaan ei pelasta. On siis pärjättävä yksin.

minttu1

Kuka on Minttu Vettenterä?

Olen 1979 syntynyt nainen Riihimäeltä. Olen alunperin syntynyt Vantaalla, siellä asunut suuren osan elämääni ja sitten Someron kautta Riihimäelle päätynyt.

minttu2img_4676.jpgminttu4

Olen kirjoittaja. Olen vuodesta 2009 julkaissut säännöllisesti kirjoja. Kuvaan itseäni yleensä kirjoittamisen sekatyömieheksi, koska olen kirjoittanut paljon kaikenlaista – ja haluan kirjoittaa jatkossakin. Olen tehnyt mm. lastenkirjat Mörkö vei ilon, Miten mörkö kesytetään? ja Yllättävä ystävä. Olen ollut mukana kahdessa antologiassa, joihin olen kirjoittanut enemmänkin kauhutyyppistä tekstiä. Antologian Rakkaudella sinun – kuolema tarinat on julkaistu myös e-pokkarina, joka löytyy nimellä Juuri ennen karkausvuotta. Fantasikirjani Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat voitti Möllärimestari-kilpailun 2014. Ja niin – eipä unohdeta ensimmäistä kirjaani, pitkäaikaisen harrastukseni huipentumaa, Gerbiilifaktaa. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, on pienien kauhutarinoiden kokoelma, Karkausvuoden Kauna.

Tärkein asia elämässäni on perheeni. Minulla on neljä lasta. He ovat syntyneet -01, -03, 06 ja -12. Minulle tärkeintä on tukea heitä siinä mitä he ikinä haluavatkaan tehdä. Samalla lapset antavat minulle mahdollisuuden heittäytyä monenlaiseen ja kokeilla erilaisia asioita ja omia rajojani.

perhe

Polyamoria vai yksiavioisuus? Olen seilannut näiden kahden parisuhdemuodon välillä. Haluan nyt tässä painottaa, että minulle polyamoria ei missään nimessä ole synonyymi avoimelle suhteelle. Minulle polyamoriassa on kyse nimenomaan tunteista, kyvystä, halusta, tarpeesta rakastaa useampaa ihmistä. Tällä hetkellä elämääni kuuluu kaksi minulle hyvin tärkeää ja rakasta miestä, jotka jakavat kanssani vahvasti tätä elämää ja arkea.

Perheeni, johon lasken myös toisen kumppanini, lisäksi minulla on paljon minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Minulla on varsin pieni suku, mutta he ovatkin minulle sitäkin läheisempiä ja korvaamattoman arvokkaita. Lisäksi minulla on paljon ystäviä, joita kannan sydämessäni aina. Puolustan minulle tärkeitä ihmisiä aina, vaikka se olisi itselleni haitaksi.

Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu collienpentu, kiinanharjakoira, kaksi kissaa, degu, kaksi gerbiiliä ja kolme kania.

elaimet1elaimet2elaimet3

Rakastan kaikkea pehmoista ja lämpöistä. Olen hyvin helposti viluinen ja siksi tee, villasukat ja takkatuli ovat ihania arjen asioita. Sauna on kenties paras paikka mietiskellä asioita ja siellä käydäänkin usein perheemme syvällisimmät keskustelut. Tyttärieni kanssa saatan istua saunassa helposti parikin tuntia.

alopeciaIMG_5802.JPG

Minulla on alopecia, jonka vuoksi olen täysin karvaton. Sairastuin keväällä 2015 ja tauti eteni hyvin nopeasti. Monet luulevat, että minulla on syöpä. Toisaalta monet kuvittelevat, että tämä on vain joku hullun taiteilijan juttu.

Sorruin keräämään muumimukeja. Ja pahasti näyttää siltä, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Onhan noita kulhojakin saatava, ja lautasia, ja lusikoita, ja kannuja… Ja… Ja… Ja… Muumit nyt vain ovat parhaita.

muumimukit

(PS. Kuten huomaatte “ruotsalaisia” on kerääntynyt muutama. Siksi niitä arvotaankin 1.4.2016 Kirjailija-sivustani tykkäävien kesken).

 

Mitä elämässäni on tällä hetkellä?

Lapset. Tietysti. Eteenkin tytöt kehittävät jatkuvasti erilaisia projekteja, joissa pyrin auttamaan parhaani mukaan. Viimeisimpänä mainittakoon Nessan musiikkivideo, Mellin itämaisen tanssipuvun ompeluprojekti ja cosplayasujen valmistus. Lasten videoprojekteja pääsee katsomaan Pinkumin sivuilta. Lapset harrastavat paljon ja se tietysti “työllistää”. Nessa ratsastaa, harrastaa nuorisoteatteria, vetää ilmaisutaidonryhmää ja toimii oppilaskunnassa ja tukioppilaana. Melian harrastaa taekwondoa, mallintöitä, merenneitouinti ja vetää ilmaisutaidonryhmää. Osse harrastaa judoa, on kiinnostunut legoista, tähtitieteestä ja erilaisista peleistä. Sitten on vielä Hukkis, Mio, perheemme ikioma sketsihahmo ;).

_DS31986_netti11880518_430438903806895_6005985010103195711_n lapset1lapset2lapset3lapset4lapset5

Peikko. Äärimmäisen aktiivinen ja touhukas pikku collie vie tällä hetkellä aika paljon aikaa. Ehkäpä me tästäkin vielä saamme yhteiskuntakelpoisen koiran kasvatettua.

peikko1peikko2

Rakkaus. Kyllä. Elämässäni on uusi suhde ja se tekee minut onnelliseksi.

Karkausvuosi. Kirjoittamisen suhteen aikani menee tällä hetkellä täysin Karkausvuosi-projektiin. Tuli haukattua aikamoinen pala kakkua, kun suunnittelin 366 kauhutarinan sarjan.

IMG_0610.JPG

Ilmaisutaidon kerho. Vedän ala-asteikäisille ilmaisutaitoa kerran viikossa. Meillä on huikean hauska porukka.

ilmaisutaito

Pitkäaikaisen masennuksen ryhmä. Niin. Olen kärsinyt masennusjaksoista suuren osan aikuisikääni. Enkeli-Elisan jälkeen olen ollut yhtäjaksoisessa hoidossa. Nyt käyn ryhmässä, jossa käsitellään ihmissuhteisiin liittyviä kipupisteitä ja arjen toimintamalleja. Ryhmä on rankka, mutta uskon, että siitä on apua.

Pari muiden projektia. Olen päässyt mukaan pariin projektiin, jotka tekevät minut hyvin iloiseksi. En voi niistä kuitenkaan kertoa sen enempää vielä.

 

Mitä odotan?

Tällä hetkellä odotan melkein eniten sitä, että Sirkus tulee kaupunkiin. Meillä on suunnitteilla videoprojekti, jonka valmisteluja on tehty jo hetki. Tästä tulette varmasti kuulemaan paljon lisää. Tilasin kuvausprojektiin jo liudan kuvaustarvikkeita ja olen kuolannut sellaista kuvauskopteria useamman kerran, mutta… En kyllä raaski tilata. Niin paljon kaikenlaista muuta rahanmenoa tässä tällä hetkellä.

sirkus

Tosin nyt vähän huijasin. Ehkä kuitenkin enemmän odotan nyt sitä, että pääsen illalla Mellin kanssa kuvaamaan hämärässä LED-poi temppuja. Ja sitä, että sunnuntaina pääsen Murulle ja maanantaina katsotaan jollakin kokoonpanolla siellä Twilighteja.

Odotan kesää. Tämä kesä onkin melkoinen juhlakesä. On lakkiaisia, valmistujaisia, oman tyttären rippijuhlat ja rakkaan ystävän häät. Meille on varattuna mökkiviikko ja heinäkuussa tehdään viimein ulkoremppaa omakotitalossamme. Uskon, että uusi kesä tuo mukanaan monta hyvää hetkeä.

kesa

 

Juttua voisi rittää vaikka kuinka paljon ja ties mistä, mutta olisiko tämä kirjoitus nyt tässä. Pitänee kirjoittaa myös Karkausvuotta. Pistä viestiä tai kommenttia, jos heräsi ajatuksia, kysymyksiä, jotain, jota haluaisit tietää.

 

Mua pääsee muuten seuraamaan blogin lisäksi:

Facessa: Kirjailija Minttu Vettenterä ja Minttu Vettenterä
Instagramissa: minttuvet
Snapchatissa: Minttu Vet
Periscopessa: minttvet

 

 

 

Kirjoitusharjoitus vaikeustasoa… X

Tuntuuko sinusta siltä, että kirjoittamiskirjojen harjoitukset on niin nähty? Kaipaatko elämääsi haastetta? Voin kertoa, että istun sellaisen tehtävän äärellä, että suosittelen lämpimästi :D.

Tehtävä menee seuraavasti:
1) Valitaan satunnaisesti 20 lasta.
2) Kysytään millaisia henkilöitä/hahmoja lapset haluaisivat esittää elokuvassa.
3) Annetaan ryhmälle mahdollisuus suunnitella vapaasti erilaisia juonenkäänteitä jne elokuvaan.
4) Kirjoitetaan näistä lähtökohdista elokuva, joka pystytään toteuttamaan kolmessa kuukaudessa kerran viikossa 1h 15 min olevilla tapaamisilla.

Eli… Jos musta ei vähään aikaan kuulu, tiedätte missä mä olen :D.

Taksikuski Vettenterä, palveluksessanne

Herään aamulla ja totean, että siellä sataa. Manaan mielessäni, koska jätin ihan tarkoituksella illalla pyykit ulos. Eihän siellä vielä pitänyt sataa. Pihalle on ripustettu kuivamaan suurin piirtein koko huushollin pyyhearsenaali. Ensin toistakymmentä pestyä pyyhettä, jotka olivat käytössä viime viikolla Kotaniemessä, muutama muu ja eiliset seitsemän uintipyyhettä.

Sade vaikuttaa heti muuhunkin kuin pyykkien kuivamiseen. Esikoinen ei mene kouluun pyörällä – tänäänkään. Ekana päivänä sentään pääsi bestiksen kanssa fillaroimaan, mutta tänään ja eilen ei. Muistutan itseäni taas, että pitää hankkia tytölle bussikortti. Viime vuonna mentiin varmaan syys-lokakuun vaihteelle ennen kuin se hankittiin. Nyt on elokuun 14. Mikä ihmeen syyskuu tänne iski? Kimi lähtee kouluun ja minä kiikutan ensin Ossen ja Mellin ala-asteelle, Nessan yläasteelle ja Arin viimeiseksi töihin.

Alan hiljalleen muistaa millaista ajamista tämä arjen pyörittäminen olikaan. Samalla alitajunta muistuttaa miten kätevää se onkaan ollut, kun nuorimmaista ei ole tarvinnut raahata mukana joka paikkaan. Kyllähän se näillä keleillä menee, mutta sitten, kun on pakkasta ja joutuu pukemaan x kerrosta vaatetta, jotta uskaltaa näyttää nenäänsä oven ulkopuolella. Eipä sinällään. Tänään vähän ennen yhdeksää meidän lämpömittari näytti 12,9c. Enää ei pärjännyt nuorimmainen pelkällä vaipalla, kuten valokuvista päätellen meni melkein koko viime viikon.

Tänä syksynä sommittelemme taksitoiminnan ja suhailun myös aivan uuden mallin mukaisesti. Meillä on 25.8. alkaen talossa aikuinen, joka kulkee päivittäin Malminkartanossa asti töissä. Talossa on yhä edelleenkin se kaksi autoa ja tulee varmasti päiviä, jolloin saamme sommitella ketkä ottavat auton ja kenen on vaan pärjättävä ilman.

Näen pienimuotoisia maanantaipainajaisia miettiessäni tämän huushollin harrastustoimintaa. Jos Melli pääsee toivomilleen kitaratunneille on maanantaisin harrastusten alkamisliukuma klo 16-17.15. (16.00, 16.30, 17.15) ja hakuruljanssi jaksottuu 17.30-18.40 (17.30, 18.00, 18.40). Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa hakea, niin se on MAANANTAI. Sen jälkeen loppuviikko näyttää helpolta.

Nyt minä lähden nuorimmaisen kanssa suhaamaan kohti Riihimäen sairaalaa. Ajatus oli, että olisimme hyvinkin voineet pyöräillä sinne ja kauppaan, mutta ottaen huomioon syyskelien päälle iskeneen syysflunssan, taidan jättää väliin. Teen elämäni ekoteot sitten myöhemmin.

Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.