Ne oli vain hiukset – vai oliko?

Huomaan aloittavani postauksen “kaksi viikkoa sitten”. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei siitä ole kahta viikkoa vaan melkein neljä. 

Melkein neljä viikkoa sitten nautin isän luona puusaunasta. Se on parhaita juttuja maailmassa ❤️. Suihkussa elämä kuitenkin muuttui. Käsiin jäi tukko hiuksia. Ja toinen. Myönnän. Yritin uskotella itselleni, että koko juttu oli vain jonkunlaista kuvitelmaa, mutta… Totuus iski vasten kasvoja todella äkkiä. Vielä samana iltana totesin, että takaraivolla on kalju läntti. 

Hiukset jatkoivat lähtemistä armottomasti. Kävin kahdella lääkärillä, joista toinen oli vakaasti sitä mieltä, että ongelma on kilpirauhasessa ja toinen määräsi vaintulehduskokeet. Lopulta, melkein kaksi viikkoa myöhemmin löysin lääkärin, joka otti asian selvitettäväkseen. 

Nyt minusta on otettu kasa verikokeita. Olen menossa sydänfilmiin, sisä- ja ihotautilääkärille. Moni sanoo, että toivottavasti löytyy jotain mitä voidaan hoitaa. Minä en tiedä. Todennäköisin syy on nimittäin alopecia. Autoimmuunisairaus, joka nyt vaan vie hiukset. Hiustenlähtö tuntuu pahalta, mutta enemmän pelkään kuitenkin sitä, että taustalta löytyy jotain muuta. Jotain, jota voidaan hoitaa… Tai sitten ei. 

Tämän kirjoituksen jäsentäminen on vaikeaa. Viimeisten neljän viikon sisällä on kerääntynyt niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa ylös, kun viimein aloitin. 

“Ne on vaan hiukset”. Olen ymmärtänyt, että tämä on yksi ärsyttävimpiä asioita, joita alopeciaa sairastaville voi sanoa. Silti hoen sitä koko ajan itselleni. Alusta lähtien olen ajatellut, että Ne Ovat Vain Hiukset. Jos ne lähtevät, harmi, mutta tässä elämässä voisi tapahtua paljon pahempiakin asioita. 

Päivät kuluvat ja on ärsyttävää tajuta, että minun maailmani on kutistunut ikään kuin yhden karvattoman pään kokoiseksi. On ärsyttävää ymmärtää, että on jotenkin tietoinen päästään ja sen hiuksettomuudesta koko ajan. Minä, joka en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut ulkonäköseikoista. 

Hiusten lähtemisen myötä olen löytänyt kokonaan uuden maailman. Olen lukenut valtavat määrät tarinoita kaljuuntuvien naisten kokemuksista ja olen tutustunut useampaan alopeciaa sairastavaan.  Ensimmäinen reaktioni oli jotenkin tosi shokki. Alopeciaa sairastavissa on paljon ihmisiä, jotka salaavat sairauden jopa läheisiltä ystäviltään! Taisin ensimmäiseksi kysyä, että jos alopeciaa sairastava peittää kaljunsa peruukilla, tekeekö hän sen itsensä vai ympärillä olevien ihmisten vuoksi? Nyt olen oppinut, että toiset itsensä, toiset muiden ja suuri osa molempien. 

Aikaa on kulunut. Shokki on muuttunut ymmärryksesi. Olen lukenut tarinoita siitä miten läheisimmät, puoliso, lapset, vanhemmat, häpeävät kaljua naista. Olen lukenut tarinoita miten treffikumppanin kiinnostus lakkaa, kun selviää, että nainen onkin kalju. Olen lukenut lapsista, joita kiusataan, koska äiti on kalju. 

Ei. Mä en ihmettele enää yhtään miksi niin moni haluaa kätkeä tämän sairauden. 

Mä en halua salailla. Tuntuisi ihan kamalalta laittaa päähän peruukki. Kai siksi, että minä en osaa ajatella tekeväni niin itseni vuoksi. Siksi, että tuntisin itseni kauniimmaksi. Ajattelen, että tekisin sen vain niiden muiden vuoksi. Piiloutuisin peruukkiin, jotta minun ei tarvitsisi hävetä itseäni, eikä muiden minua. 

Silti välillä mietin pitäisikö. Eilen psykiatrian polilla sanoin lääkärille, että minusta on ihan käsittämättömän tyhmää, että minä, jonka perhe on selvinnyt jaloillaan monenlaisesta, olen nyt huolissani kiusataanko lapsiani, koska heidän äitinsä on kalju? 

Menin eilen kauppaan. Riisuin lippikseni ovella, suoristin ryhtini ja totesin, että tämän kauppareissun olen avoimesti minä. Kalju nainen. Ryhti ja rohkeus loppuivat karkkihyllylle, kun vastaan tuli yksi Heinähatun luokkakaveri. Teki mieli vetää lippis päähän ja sukeltaa hyllyjen alle. “Sanookohan se Heinähatulle jotain?”

Neljän viikon jälkeen voin sanoa, ettei tätä voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Minusta tuntuu, etten ymmärrä itsekään. Luin eilen erään hyvin vahvan naisen haastattelun. Hän totesi siinä, että itkee yhä säännöllisesti hiuksiaan. Monet vertaavat hiustenlähdön aiheuttamaa tunneskaalaa eroon tai läheisen kuolemaan. Anteeksi nyt vaan, ajatus tuntuu minustakin naurettavalta. NE ON KUITENKIN VAIN HIUKSET. Silti tajuan käyväni juuri niitä tunteita läpi. Psykiatrian polin lääkäri, joka on muuten kalju mies, sanoi minulle, että olisin voinut itkeä paljon enemmän. Niin varmaan olisin. Minusta vaan tuntuu, etten ole antanut siihen itselleni lupaa. Ne ovat vain hiukset. Kukaan ei ole kuolemassa. Minä en tarvitse syöpähoitoja tai dialyysiä. Ne ovat vain hiukset. Miksi siis surisin? 

Ja silti tajuan, että elämä on jollakin tapaa pysähtynyt tähän. Olen käpertynyt päähäni. Ajatukseni ovat kuin kännykän valokuvagalleria – täynnä päätäni. Kuvista kyttään lähteekö hiuksia lisää. Kasvaako niitä. Juuri nyt en tarvitse kuvia. Tiedän, että ne alkavat käydä vähiin. En oikein tunne mitään. Fiilikset vaihtelevat. Toisena hetkenä olen okei. Toisena vedän itkupotkuraivareita siitä, että olen ruma kummajainen.  

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se, että pääni on koko ajan kipeä. Sitä paitsi särkee, myös iho on kosketusarka. Joku kuvasi tunnetta hyvin: “Tuntuu kuin tukistettaisiin koko ajan”. Tässä kohden muut alopeciaa sairastavat ovat taas ihan kullanarvoisia. Ilman heitä olisin luultavimmin varma, että minulla on vähintäänkin aivokasvain. He osaavat kertoa, että se vaan kuuluu asiaan. 

Eihän tällaista tapahdu? Eihän?

Linkitin jo eilen sekä henkilökohtaiseen facebook-profiiliini, että kirjoittajasivulleni tämän:
9-vuotiasta Eeroa potkittiin ja lyötiin koulussa (Iltalehti)

Jutussa kerrotaan koulun kiusaamisvälikohtauksesta mm. seuraavaa:

Koulun terveydenhoitaja kertoi Haloselle, että hänen pojallaan Eerolla oli potkujälkiä sääressä, kuristusjälkiä kaulassa ja suusta valui runsaasti verta.

Turengin koulu on yksi 2 500:sta suomalaiskoulusta, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan KiVa Koulu -nimisen kiusaamisen vastaisen toimenpideohjelman laatuvaatimuksia.

Tämän viikon torstain tapahtumat alkoivat ruokailusta poistuttaessa. Isompi poika omalta luokalta oli potkinut Eeroa sääreen, kuristanut tätä kaulasta ja kun Eero lopuksi oli huomauttanut pojalle kiusaamisesta, oli tämä lyönyt Eeroa kasvoihin niin, että terveydenhoitajan mielestä sekä hampaat että kasvon luut oli kuvautettava.

Poika itse valitteli torstai-iltana särkyä sekä päässään että suussaan eikä halua missään tapauksessa palata vanhaan pienluokkaansa. Äidinkin on vaikea nähdä lastaan samassa luokassa.

– Jos minäkin pelkään, mitä koulupäivän aikana voi tapahtua, entä sitten lapsi, Minna kiteyttää.

 

Niin. Nähdessäni tämän jutun, mieleeni putkahti ensimmäisenä yksi ajatus. Kuka haluaa mennä sanomaan Eeron äidille, että ei, tällaista ei tapahdu? Niinhän näihin juttuihin moni tuntuu yhä tänäkin päivänä suhtautuvan. Pistetään pää pensaaseen ja hoetaan, että eihän täällä meillä. Ei meidän lapset. Ei meidän maailmassa. Ei meidän koulussa.

Kyllä.

Kyllä meidän maailmassa.

Eeron tarina osui ja upposi. Muistin tämän luokan. Nämä päivät 26 vuoden takaa. Minä. Mikkolan koulun 3A. Siinä minä olen eturivissä. Muistan yhä tunteen, joka tuossa kuvassa oli. Piti hymyillä, oltiinhan valokuvassa. Mutta inhosin sitä, että jouduin niin lähelle luokkatovereitani. Valokuvaaja oli vähällä pistää minut pitämään kädestä poikaa, joka istui vieressäni. En pitänyt kosketuksesta. Halusin jo silloin pitää tietyn tilan itselläni. Sen tilan, jota minulle ei aina annettu.

Olin kolmannella, kun luokkakaverini ilmoitti kesken tunnin: “Me hakataan sut koulun jälkeen”. Minua oli haukuttu monin tavoin. Tönitty ja jätetty yksin. Minua ei päästetty vessasta pois ja joku heitti minua ruualla. En silti uskonut pojan sanoihin. En ennen kuin koulun jälkeen he tekivät sen. Raahasivat minut paikkaan, jossa olimme katseilta suojassa, kaatoivat maahan, potkivat ja hakkasivat. Se tuntui loputtomalta.

Eeron tapauksesta luettuani huomasin miten aika muuttaa ajatuksia. Tai oikeammin kai aikuisuus. Miettiessä Eeroa, on helppo kysyä miten ihmeessä Eero palaa/palaisi tuohon luokkaan? Miltä pojasta tuntuisi? Mitä pojan turvallisuuden tunteelle on tehty?

Ajattelin itseäni 9 -vuotiaana. Minä menin seuraavana päivänä kouluun. Äidin sanat ovat palaneet kiinni johonkin kipeisiin muistoihin: – Oletko nyt aivan varma, että et ärsyttänyt XXXX:a? Koulussa muistan opettajan sanoneen: – Eräät meidän luokkalaiset ovat hakanneet erään meidän luokkalaisen. Sen kummempaa käsittelyä en muista. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä menikö asia edes poikien vanhempien tietoon? En tiedä käsiteltiinkö asiaa heidän kanssaan mitenkään? Minä vain jatkoin koulua, koska en muusta tietänyt.

Jatkoin, kunnes viisi vuotta myöhemmin ilmoitin, että en mene enää kouluun. Niiden viiden vuoden aikana minut oli hakattu useasti, minut oli uhattu tappaa vielä useammin, omaisuuttani oli tuhottu, minua oli heitelty jopa kesken tunnin kävyillä ja kivillä… Eikä se ollut pahinta. Pahinta oli se, mitä sanottiin. Ja se, että reppu oli saattanut kadota välitunnilla luokasta tai pulpetti siirtyä toiselle puolelle luokkaa. Yksin nurkkaan. Eikä minulla ollut kanttia siirtää sitä takaisin.

Tätä tapahtui silloin ja tapahtuu yhä. Tästä postauksesta tulikin minun vastaukseni #kutsumua -haasteeseen.

Olisi ollut monta haukkumasanaa, johon tarttua, mutta tartun nyt siihen, joka satutti kaikkein eniten. Pari vuotta sitten en edes halunnut kertoa sitä uudelle ystävälleni, kun puhuimme haukkumanimistä. Se tuntui silloin vielä liian pahalta.

Nimenväännökset lienevät yksi perinteisimpiä kiusaamisen muotoja. On vain aivan sama mikä se nimi on, siitä saadaan kyllä halutessa väännettyä ihan mitä vain. Eräs äiti kertoi minulle miten tyttärensä tuli eräänä päivänä koulusta ja huusi: Miksi ihmeessä te annoitte minulle niin tyhmän nimen? Niin tyhmän nimen kuin TERHI? Tuo tyttö kulki koko peruskoulun nimellä Terska.

Minä pidin nimestäni. Minna Mäenpää. En vain kuullut sitä ollenkaan niin usein kuin Minna Munanpäätä. 17 -vuotiaana halusin lakata olemasta Minna Munanpää. Vaihdoin etunimen tilalle vakiintuneen lempinimeni, Mintun. Avioliiton kautta minusta tuli Vettenterä. Minttu Vettenterä. Nimellä on valtava merkitys ja olen onnellinen siitä, ettei nimelläni ole enää sitä painolastia, joka sen päälle yhdeksässä vuodessa lastattiin.

Jotkut sanovat, ettei pidä antaa lapselle liian erikoista nimeä, koska siitä saatetaan kiusata. Tämä kuulostaa vähän samankaltaiselta kuin neuvottaisiin naisia pukeutumaan mahdollisimman peittävästi, koska muuten saatetaan raiskata. Tarkoittako tämä oikeasti sitä, että hyväksymme kiusaamisen, jos jollain on erikoinen nimi (mitäs vanhemmat antoivat moisen?), pukeutuu erilailla kuin massa (itsepä kerjää verta nenästään) tai joku tekee virheen (mäpä en tee koskaan virheitä ja siksi mä saan kiusata sua ikuisesti).

Miksi lapset kiusaavat? Mistä he sen oppivat?

En tiedä. Mutta ainakin sosiaalisessa mediassa leviävä viha-ilmiö huolestuttaa. Helsingin sanomat uutisoi juuri terveyspsykologian professorin Martti Tuomiston lausunnosta, jonka mukaan Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa. Tekee mieli kysyä, anteeksi mitä? Kuka viitsii oikeasti vihata jotakuta tuntematonta niin, että pilaa sillä oman hyvinvointinsa?

Jos lukee vähänkään nettikeskusteluja, tämä uutinen ei kylläkään yllätä pätkääkään. Ihmiset vihaavat, hyökkäävät ja pauhaavat. Tekstistä välittyy äkkiä olo siitä, että tällä ihmisellä ei nyt voi kyllä olla kovinkaan hyvä olla. Siellä nostaa päätään myös koulukiusaajakäyttäytyminen. Haukutaan, arvostellaan, vähätellään – ja väännellään nimiä.

Minä oikeasti kuvittelin, että Terskat, Munanpäät ja Virtas-Virtahevot jäivät sinne jonnekin yläasteen välitunnille. Näin ei ole. Kiitos Jera Hänniselle ja Jyri Hänniselle, jotka yksissä tuumin päättivät painattaa oman mielipiteensä tällaisesta koulukiusaajamaisesta käytöksestä ihan kirjaankin asti.