Kuka minä olen ja mitä minulle kuuluu?

Tänään kirjailijasivua päivittäessä tuli mieleen, että ehkäpä kirjoitan tällaisen postauksen. Siitä, kun olen viimeksi blogannut säännöllisesti, on pitkä aika. Olen nyt viime päivinä yrittänyt aktivoitua niin blogissa, somessa kuin netissä muutenkin.

Aloitin nettikirjoittelun 2005, kun perheemme muutti Somerolle. Silloin iski tarve saada asiat jollakin tapaa ylös. Olen aina ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa ja netti, jossa sain palautetta teksteilleni, sai minut kirjoittamaan säännöllisesti. Ensin kirjoitin eräällä nettifoorumilla, mutta sieltä siirryin sitten pitämään omaa blogia. Aktiivisesti kirjoitin aina vuoteen 2012, jolloin elämässäni sattui kaikenlaista. Sen jälkeen tämä on sitten ollut tällaista räpiköintiä, mutta josko nyt… Josko tämä nyt tästä?

Olen siis Minttu Vettenterä. Omaan nimen, joka on ainoa laatuaan, mutta törmään aina ajoittain kysymykseen: “Oletko sä se Minttu Vettenterä?” Juu. Kyllä olen. Tulin tunnetuksi Enkeli-Elisasta, joka oli kirjaani Jonakin päivänä kaduttaa liittyvä projekti. Olen kuitenkin paljon muutakin kuin “Se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan” ja siksi ajattelin kirjoittaa tämän postauksen, jossa kerron vähän itsestäni ja elämästäni.

Tässä kohtaa myönnän, että jollakin tapaa tämän jäsentely on nyt vaikeaa. En tiedä mistä aloittaa – mihin lopettaa? Olen yrittänyt huudella sosiaalisesta mediasta apuja tähän, mutta… Kukaan ei pelasta. On siis pärjättävä yksin.

minttu1

Kuka on Minttu Vettenterä?

Olen 1979 syntynyt nainen Riihimäeltä. Olen alunperin syntynyt Vantaalla, siellä asunut suuren osan elämääni ja sitten Someron kautta Riihimäelle päätynyt.

minttu2img_4676.jpgminttu4

Olen kirjoittaja. Olen vuodesta 2009 julkaissut säännöllisesti kirjoja. Kuvaan itseäni yleensä kirjoittamisen sekatyömieheksi, koska olen kirjoittanut paljon kaikenlaista – ja haluan kirjoittaa jatkossakin. Olen tehnyt mm. lastenkirjat Mörkö vei ilon, Miten mörkö kesytetään? ja Yllättävä ystävä. Olen ollut mukana kahdessa antologiassa, joihin olen kirjoittanut enemmänkin kauhutyyppistä tekstiä. Antologian Rakkaudella sinun – kuolema tarinat on julkaistu myös e-pokkarina, joka löytyy nimellä Juuri ennen karkausvuotta. Fantasikirjani Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat voitti Möllärimestari-kilpailun 2014. Ja niin – eipä unohdeta ensimmäistä kirjaani, pitkäaikaisen harrastukseni huipentumaa, Gerbiilifaktaa. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, on pienien kauhutarinoiden kokoelma, Karkausvuoden Kauna.

Tärkein asia elämässäni on perheeni. Minulla on neljä lasta. He ovat syntyneet -01, -03, 06 ja -12. Minulle tärkeintä on tukea heitä siinä mitä he ikinä haluavatkaan tehdä. Samalla lapset antavat minulle mahdollisuuden heittäytyä monenlaiseen ja kokeilla erilaisia asioita ja omia rajojani.

perhe

Polyamoria vai yksiavioisuus? Olen seilannut näiden kahden parisuhdemuodon välillä. Haluan nyt tässä painottaa, että minulle polyamoria ei missään nimessä ole synonyymi avoimelle suhteelle. Minulle polyamoriassa on kyse nimenomaan tunteista, kyvystä, halusta, tarpeesta rakastaa useampaa ihmistä. Tällä hetkellä elämääni kuuluu kaksi minulle hyvin tärkeää ja rakasta miestä, jotka jakavat kanssani vahvasti tätä elämää ja arkea.

Perheeni, johon lasken myös toisen kumppanini, lisäksi minulla on paljon minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Minulla on varsin pieni suku, mutta he ovatkin minulle sitäkin läheisempiä ja korvaamattoman arvokkaita. Lisäksi minulla on paljon ystäviä, joita kannan sydämessäni aina. Puolustan minulle tärkeitä ihmisiä aina, vaikka se olisi itselleni haitaksi.

Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu collienpentu, kiinanharjakoira, kaksi kissaa, degu, kaksi gerbiiliä ja kolme kania.

elaimet1elaimet2elaimet3

Rakastan kaikkea pehmoista ja lämpöistä. Olen hyvin helposti viluinen ja siksi tee, villasukat ja takkatuli ovat ihania arjen asioita. Sauna on kenties paras paikka mietiskellä asioita ja siellä käydäänkin usein perheemme syvällisimmät keskustelut. Tyttärieni kanssa saatan istua saunassa helposti parikin tuntia.

alopeciaIMG_5802.JPG

Minulla on alopecia, jonka vuoksi olen täysin karvaton. Sairastuin keväällä 2015 ja tauti eteni hyvin nopeasti. Monet luulevat, että minulla on syöpä. Toisaalta monet kuvittelevat, että tämä on vain joku hullun taiteilijan juttu.

Sorruin keräämään muumimukeja. Ja pahasti näyttää siltä, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Onhan noita kulhojakin saatava, ja lautasia, ja lusikoita, ja kannuja… Ja… Ja… Ja… Muumit nyt vain ovat parhaita.

muumimukit

(PS. Kuten huomaatte “ruotsalaisia” on kerääntynyt muutama. Siksi niitä arvotaankin 1.4.2016 Kirjailija-sivustani tykkäävien kesken).

 

Mitä elämässäni on tällä hetkellä?

Lapset. Tietysti. Eteenkin tytöt kehittävät jatkuvasti erilaisia projekteja, joissa pyrin auttamaan parhaani mukaan. Viimeisimpänä mainittakoon Nessan musiikkivideo, Mellin itämaisen tanssipuvun ompeluprojekti ja cosplayasujen valmistus. Lasten videoprojekteja pääsee katsomaan Pinkumin sivuilta. Lapset harrastavat paljon ja se tietysti “työllistää”. Nessa ratsastaa, harrastaa nuorisoteatteria, vetää ilmaisutaidonryhmää ja toimii oppilaskunnassa ja tukioppilaana. Melian harrastaa taekwondoa, mallintöitä, merenneitouinti ja vetää ilmaisutaidonryhmää. Osse harrastaa judoa, on kiinnostunut legoista, tähtitieteestä ja erilaisista peleistä. Sitten on vielä Hukkis, Mio, perheemme ikioma sketsihahmo ;).

_DS31986_netti11880518_430438903806895_6005985010103195711_n lapset1lapset2lapset3lapset4lapset5

Peikko. Äärimmäisen aktiivinen ja touhukas pikku collie vie tällä hetkellä aika paljon aikaa. Ehkäpä me tästäkin vielä saamme yhteiskuntakelpoisen koiran kasvatettua.

peikko1peikko2

Rakkaus. Kyllä. Elämässäni on uusi suhde ja se tekee minut onnelliseksi.

Karkausvuosi. Kirjoittamisen suhteen aikani menee tällä hetkellä täysin Karkausvuosi-projektiin. Tuli haukattua aikamoinen pala kakkua, kun suunnittelin 366 kauhutarinan sarjan.

IMG_0610.JPG

Ilmaisutaidon kerho. Vedän ala-asteikäisille ilmaisutaitoa kerran viikossa. Meillä on huikean hauska porukka.

ilmaisutaito

Pitkäaikaisen masennuksen ryhmä. Niin. Olen kärsinyt masennusjaksoista suuren osan aikuisikääni. Enkeli-Elisan jälkeen olen ollut yhtäjaksoisessa hoidossa. Nyt käyn ryhmässä, jossa käsitellään ihmissuhteisiin liittyviä kipupisteitä ja arjen toimintamalleja. Ryhmä on rankka, mutta uskon, että siitä on apua.

Pari muiden projektia. Olen päässyt mukaan pariin projektiin, jotka tekevät minut hyvin iloiseksi. En voi niistä kuitenkaan kertoa sen enempää vielä.

 

Mitä odotan?

Tällä hetkellä odotan melkein eniten sitä, että Sirkus tulee kaupunkiin. Meillä on suunnitteilla videoprojekti, jonka valmisteluja on tehty jo hetki. Tästä tulette varmasti kuulemaan paljon lisää. Tilasin kuvausprojektiin jo liudan kuvaustarvikkeita ja olen kuolannut sellaista kuvauskopteria useamman kerran, mutta… En kyllä raaski tilata. Niin paljon kaikenlaista muuta rahanmenoa tässä tällä hetkellä.

sirkus

Tosin nyt vähän huijasin. Ehkä kuitenkin enemmän odotan nyt sitä, että pääsen illalla Mellin kanssa kuvaamaan hämärässä LED-poi temppuja. Ja sitä, että sunnuntaina pääsen Murulle ja maanantaina katsotaan jollakin kokoonpanolla siellä Twilighteja.

Odotan kesää. Tämä kesä onkin melkoinen juhlakesä. On lakkiaisia, valmistujaisia, oman tyttären rippijuhlat ja rakkaan ystävän häät. Meille on varattuna mökkiviikko ja heinäkuussa tehdään viimein ulkoremppaa omakotitalossamme. Uskon, että uusi kesä tuo mukanaan monta hyvää hetkeä.

kesa

 

Juttua voisi rittää vaikka kuinka paljon ja ties mistä, mutta olisiko tämä kirjoitus nyt tässä. Pitänee kirjoittaa myös Karkausvuotta. Pistä viestiä tai kommenttia, jos heräsi ajatuksia, kysymyksiä, jotain, jota haluaisit tietää.

 

Mua pääsee muuten seuraamaan blogin lisäksi:

Facessa: Kirjailija Minttu Vettenterä ja Minttu Vettenterä
Instagramissa: minttuvet
Snapchatissa: Minttu Vet
Periscopessa: minttvet

 

 

 

Testissä: Periscope

No niin. Apua! Nyt se sitten tapahtui. Jos minä jotain tässä maailmassa inhoan niin oman ääneni kuulemista nauhoitettuna – tai vielä pahempaa, itseni katsomista videolta. Silti pistin tänään itseni likoon ja otin käyttöön sekä snapchatin, että periscopen.

Periscope osoittautui pahoista puheista huolimatta yllättävän hauskaksi keksinnöksi. Alkuun sain hetken temppuilla miten saada naamakameran toimimaan ja sitten kissa kävi kaatamassa puhelimen. Vaikka olin jossain määrin koko päivän suunnitellut mistä puhuisi, alku oli hankalaa. Sitten kuitenkin eräs katselija riensi avukseni ja alkoi kysellä Enkeli-Elisasta, kirjoittamisestani ja monesta muusta jutusta. Siinähän sitä sitten vierähtikin melkein tunti, jonka aikana kokosin legoja ja luin Karkausvuotta. Tämä täytynee ottaa uudelleen :D.
  

Mistä on sallittua kirjoittaa?

Karkausvuosi on tuonut minut peruskysymysten äärelle. Niiden, joita luultavasti useimmat kirjoittajat joskus pohtivat – tai ainakin pitäisi pohtia. Toki on heitä, jotka pystyvät toteuttamaan itseään kyseenalaistamatta sitä mikä on sopivaa tai millä mahdollisesti loukkaa jotakuta. Onko se sitten ihailtavaa taiteilijanvapautta vai röyhkeyttä? 

Karkausvuosi on kokoelma pieniä, harmittomia kauhutarinoita. Sellaisia, joita luimme aikanaan jo Ujon Piimän sivuilta. Karkausvuodesta tekee poikkeuksellisen paitsi sen laajuus (en oikeastaan vieläkään uskalla ääneen sanoa montako tarinoita loppujen lopuksi pitäisi olla kasassa), myös se, että tarinat on sidottu tavalla tai toisella kunkin päivän tapahtumiin. Joskus sidos on äärimmäisen löyhä, mutta se on kuitenkin olemassa. 

Olen kirjoittanut tarinoita kahdella tavalla. Toiset ovat syntyneet joko omassa päässäni tai miehen innoittamana ilman taustatarinaa. Nämä tarinat on myöhemmin pyritty sijoittamaan päiville, jotka sopivat tarinoihin. Osa tarinoista taas on saanut alkunsa puhtaasti jostakin tietystä päivämäärästä, tietystä tapahtumasta, jonka teemoista olen kirjoittanut kauhua. 

Näitä taustatarinoita valitessa olen tosiaan törmännyt kysymykseen: Mistä on sopivaa kirjoittaa? Missä menee hyvän maun rajat? Olen ryöstöviljellyt ja raadellut vanhoja tuttuja tarinoita. Olen käyttänyt hyväkseni avaruuslentoja ja keksintöjä. Ei liene tuomittavaa kirjoittaa Chaplinin haudanryöstöstä tai revolverin keksijästä, mutta mitä lähemmäs omaa arkeamme tulemme, sitä isommiksi kasvavat myös kysymykset. 

Kun tullaan lähemmäs, aiheet muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Vaikkei tapahtuma itsessään olisi meitä koskettanut, se on koskettanut jotakin sisimmässämme. Tv:ssä pyörii juuri ohjelma nimeltä Katastrofin anatomia. “Kymmenen tapahtumaa, joita Suomi ei unohda”. Onko sallittua kirjoittaa kauhua Myyrmannin pommista (ups, minä käytin tätä jo fantasiapuolella) tai Jokelan kouluampumisesta? 

Lähtökohtaisesti olen yrittänyt olla sensuroimatta itseäni. Olen yrittänyt ajatella asiaa niin, että minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Kauhutarinan ei ole tarkoitus rienata. Ehkä enemmänkin kytkös on juuri sitä, että se muistuttaa meitä pienemmistä ja isommista asioista, jotka ovat tapahtuneet. 

Eilen illalla huomasin kuitenkin tulleeni jonkin oman kynnykseni äärelle. Kirjoitin tarinan, johon lähdin etsimään tunnettua henkirikosta. Aloitin wikipedian selaamisen maaliskuusta ja siinähän se oli 3.3. Yksi päivä, jota Suomi ei unohda. Yksi päivä, joka on syöpynyt omaan mieleeni, koska olin tapahtumien aikaan hyvin saman ikäinen kuin uhrit. Yksi mies, joka on nyt jo kuollut. Jammu Siltavuori. 

Ikinä ei ole pelottanut niin paljon…

(… ainakaan melkein)

Sunnuntaipäivä. Ulkona paistaa aurinko. Tulen työhuoneeseen ja lukitsen oven. On mitä mainioin päivä tehdä töitä. Ei mitään ihmeellistä ohjelmaa. Tuijotan ruutua ja kurkussa kuristaa. Tätäkö mun oikeasti pitäisi tehdä? Tästäkö mun oikeasti pitäisi saada tehdyksi jotain? Kuvittelenko mä oikeasti, että mä ehdin? Luulenko mä oikeasti, että jotakuta kiinnostaa? Toistanko mä itseäni? Onko mun ideat totaalisen tylsiä? Onko tässä yhtään mitään ideaa?

Karkaan työhuoneesta. Menen takaisin makuuhuoneeseen. Käperryn peiton alle ja totean, että täällä on paljon parempi. Itkettää kylläkin. Ahdistaa. Pelottaa.

Palaan työhuoneeseen. Viime viikonloppuna siivottu työpöydä pursuaa taas tavaraa. Se on kuin projektinikin. Täynnä ja kaaoksessa. Siellä on runoja, pyöreitä tyyppejä, kauhua, kansanperinnettä, ilmaisutaidonkerhoa ja… lisää kauhua. Niin ja siellä on puheenvuorot. Sellaisetkin pyydettiin pitämään. Mun pitäisi olla radikaali. Mikä se semmoinen on?

Käärin hihat. Totean suomalaiselle tyypilliseen tapaan, että perkele. Tästä se lähtee. On pakko lähteä. Pitäisi vissiin keretä tänään vielä muutakin kuin panikoida.

karkausvuosi

Rakas ystäväni

Rakas Ystäväni,

kaipaan sinua. Istun yhä tässä, täällä asemalla, josta joskus puhuttiin. Asemalle, jolle on ajallaan saapunut monta monituista junaa. Täällä on juna, jolla on kuskattu kokonainen lastillinen Mörköjä. Täällä on juna, jolla matkusti Elisa ja oma juna Jaaronille. Täällä on juna gerbiileille, kummituksille ja nyt jopa lohikäärmeelle.

Lohikäärmejuna tuli tänne vähän vahingossa ja huomaamatta. En oikein tajunnutkaan ennen kuin se oli täällä. Silloin pysähdyin laskemaan junia ja hämmästyin. Lohikäärmeen oma juna oli juna numero 10. Hyvä on. Myönnän. Mora-junasta ja Rakkaudella Sinun-junasta minun ihka omiani ovat vain ihan muutama vaunu, mutta toisaalta, minulla on oma nimikkovaununi myös Runo-junassa, Kissa-junassa ja parissa muussa. Niitä en laskenut junieni joukkoon.

Lähtevien junien laitureilla alkaa olla täyttä. Minä näen sen selvästi. Sinne on putkahdellut juna toisensa perään ja niitä on lastattu kaikessa rauhassa. Nyt ne seisovat siinä ja konduktöörit vilkuilevat vuoroin kellojaan ja vuoroin minua. Ne odottavat aivan kuten minäkin.

Jos avaan suuni ja päästän ulos ajatukseni, siitä ei ota kukaan mitään selvää. Sanat muodostavat moninaisia tarinoita toistensa lomaan ja ideat kerrostuvat hajanaisenoloisesti päällekkäin. Toisaalta voi olla, että innostun selittämään sillä tavalla, että kuka tahansa pitää minua jumalsyndroomaan sairastuneena hulluna. Siksipä olen hiljaa. En sano mitään. Vaikka, rakas ystäväni, kaipaisin sinua juurikin siksi, että voisin kertoa sinulle ne kaikista hulluimmatkin ajatukset.

Minulla on rimakauhu (ja rakkautta). Tuijotan edessäni olevia suunnitelmia, projekteja. En uskalla heittäytyä niihin, koska pelkään, etten kuitenkaan saa mitään tehdyksi. Pelkään kaiken jäävän kesken. Pelkään itseni ja muiden pettyvän. Pelkään.

Miksi kaikkea pitää pelätä?

mellimerenneito

Lisätään loppuun vielä jotain mitä ei tarvitse pelätä. Jotain mikä kertoo mitä meille kuuluu. Melli löysi kesänaikana oman juttunsa. Hän päätti aloittaa merenneitouinnin. Kiitos tämän harrastuksen, vietämme Mellin synttäreitä uimahallilla parin viikon päästä. Vasemmanpuoleisesta kuvasta askartelin Mellille kutsukortit.

Hui kauhistus ja käännös!

Eipä tiennyt tyttö mitä seuraa, kun heittää verkot vesille ja jää toivomaan parasta. Perjantaina julkaistu kääntäjä-haku on poikinut useampia yhteydenottoja, jotka ovat parempia kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Nyt vaan jäädään katsomaan mitä tästä seuraa. Muuta kuin paljon töitä ;). Tosiasia on, että käännösprojekti nro 3 on vasta hyvin vaiheessa. Se täytyy tehdä loppuun. Jaaronin käännös tarkoittanee sitä, että nyt on viimeistään aika aloittaa toisen osan kirjoittaminen. Työnalla olisi myös kaksi gerbiilikirjaa ja kuvitus “Pelkäätkö kuolemaa?”-kirjan jatko-osaan.

Täytyy myöntää, että aikoihin ei ole jännittänyt näin paljon. Se on tässä. Suurin piirtein näissä käsissiä. Yhden helvetin ison unelman toteutuminen. Käännös. Englanniksi. Lisäksi näyttäisi siltä, että minulla on kaikki mahdollisuudet tehdä käännösprojekti kolmosesta se kirja, joka lähtee maailmalle samantien useamman käännöksen voimin. Uskomatonta. Tosi uskomatonta.

Mä istun nyt tähän. Tai ehkä en tähän. Ehkä piiloudun keittiön pöydän alle tai saunaan ja jään katselemaan sivusta mitä tapahtuu. Pyörryttävän isoja asioita.

On aika aloittaa…

Olen elellyt jonkinlaista hiljaiseloa melkein kolme vuotta. Onhan noiden kolmen vuoden aikana julkaistu kaksi kirjaa. Toinen omakustanteena ja toinen Kustannus-Mäkelän kautta. Omakustanne meni ja voitti Möllärimestarin. Lisäksi olen ollut mukana kaikenlaisissa muissa projekteissa kuten Herajoen koulun neljännenluokan runokirjan toteutuksessa, kuvittamassa kahta kirjaa, tehnyt sadutusprojektia eskarilaisten kanssa, kirjoittanut arki-blogia ja nyt viimeisimpänä vetänyt ilmaisutaidon kerhoa. Nettielämä on kuitenkin jotenkin jäänyt melkein täysin, jos Arki-blogia ei lasketa.

Nyt on aika palata takaisin hommiin. Tänään julistan alkaneeksi jo pitkään kaavaillun 1001 päivää-haasteen ja sen ohessa julistamme hakuun 1-3 kääntäjän paikkaa toteuttamaan unelmia, viemään tärkeää sanaa eteenpäin, esittelemään maailmalle uutta suomalaista fantasiaa tai kertomaan satua olennoista, jotka on melkein jo unohdettu.

Otetaan vielä kertauksen vuoksi tähän missä voit seurata minua, elämääni ja projektejani.

BLOGIT

Minä olen kirjoittaja, yleisiä ajatuksia maailmasta, elämästä ja kirjoittamisesta (tämä blogi): http://jossainkaukana.net/satuolento/

1001 päivää – matka kohti unelmaa, tavoitteena löytää 1001 päivän aikana parempi elämä, onnellisempi mieli ja unelma: http://jossainkaukana.net/1001paivaa/

 

FACEBOOK

Kirjoittajasivu: Kirjoittaja Minttu Vettenterä

Oma profiili, jota seuraamalla pääset kurkkimaan mitä meille kuuluu ja missä mennään: Minttu Vettenterä (saa jäädä seuraamaan)

INSTAGRAM

KÄYTTÄJÄTUNNUS: minttuvet

Instagram tulee jatkossa painottumaan 1001-projektin etenemiseen.

Kirjoitusharjoitus vaikeustasoa… X

Tuntuuko sinusta siltä, että kirjoittamiskirjojen harjoitukset on niin nähty? Kaipaatko elämääsi haastetta? Voin kertoa, että istun sellaisen tehtävän äärellä, että suosittelen lämpimästi :D.

Tehtävä menee seuraavasti:
1) Valitaan satunnaisesti 20 lasta.
2) Kysytään millaisia henkilöitä/hahmoja lapset haluaisivat esittää elokuvassa.
3) Annetaan ryhmälle mahdollisuus suunnitella vapaasti erilaisia juonenkäänteitä jne elokuvaan.
4) Kirjoitetaan näistä lähtökohdista elokuva, joka pystytään toteuttamaan kolmessa kuukaudessa kerran viikossa 1h 15 min olevilla tapaamisilla.

Eli… Jos musta ei vähään aikaan kuulu, tiedätte missä mä olen :D.

Outoa, tosi outoa

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja minä istun koneella. Seuraavat kolme ja puolituntia on pyhitetty minun töilleni! Työaika? Mitä se on?

Se on jotain, josta olen viimeiset pari vuotta lähinnä haaveillut. On ollut parempia ja on ollut huonompia päiviä, mutta pääasiassa on ollut päiviä, jolloin en ole pystynyt tekemään töitä. Kaipaan töitä. Haluan saada jotain aikaan. Jotain, josta näkee, että hei – tää on mun juttu ja siksi mä tätä teen.

Tiedän, että voin paremmin kirjoittaessani. Tiedän, että kovinkaan moni asia ei tee minua yhtä onnelliseksi kuin hyvin soljuva kirjoittaminen. Siltikään en ole osannut olla itsekäs ja pitää omasta työajastani kiinni. Nyt on aika olla. Nyt on aika pitää.

Hassua vain, että nyt kun istun koneella ja tuijotan tuttua monitoria, minut valtaa tunne: ”Mitä mä muka teen?” Tiedän, että tehtävää riittäisi vaikka muille jakaa, mutta siltikään en osaa asettua minkään äärelle. Ilmoittaudun jo melkein suosiolla lukemaan runoanalyysiä, kun huomaan, että hei, kyllä näitä ajatuksia ja tehtäviä täältä löytyy. Ei sinällään, kyllä se runoanalyysikin pitäisi tehdä.

Ilmoitin siis, että jatkossa pyrimme siihen, että minulla on vähintään kaksikymmentä työtuntia viikossa. Samalla ilmoitin pitäväni tiistaipäivät perhepäivinä, jolloin en työskentele, jos en ehdi tehdä sitä aikaisemmin päivällä. Joka toinen tiistai on Arille kokousilta. Nappaan siitä ajan toiselle minulle äärimmäisen tärkeälle asialle – lapsille, perheelle.

Toki yritän löytää kirjoittamisenajan myös tiistaista. Kirjoittamisen kannalta säännöllisyys on tärkeää. Jos näin ei kuitenkaan käy, yritän parhaani mukaan olla ottamatta siitä stressiä. Myönnän, olen vähän huono siinä. Jos asetan itselleni tavoitteen, en oikein osaa laskea siitä irti. Sitten koko päivä on melkein pilalla, kun harmittelen, etten saanut tehtyä sitäkään.

Tasan neljältä tänään istuin kotimme portaalle teekupin kanssa ja nautin syksyn auringosta. Mietin, että tämä ei oikeastaan ole yhtään hassumpi vuodenaika. Lämpöä riittää, päivät pärjää lyhythihaisella ja shortseilla. Illat viilenevät. Saa pukeutua lämpimään ja pehmoiseen. Yöksi saa painautua lämmintä murua vasten, käpertyä tiukkaan peiton alle. Takkaa saa alkaa lämmittää. Kohta voi sytyttää pihalyhtyihin kynttilä. Hei! Minä, vannoutunut kesäihminen, tykkään syksystä!

Ei olisi voinut olla paremmin sopivaa mukia iltapäivähetkelle pihaan. Tunsin olevani Muumipappa, pohtimassa uusia tarinoita, auringossa, teekupin äärellä…

Konkreettisia organisointiongelmia

Istun työhuoneessa. Olen jo tovin yrittänyt raivata sitä parempaan kuntoon. Ajatuksena, että josko viikonloppuna viimein pääsisi taas tekemään kouluhommia. Työhuone on jo jonkin aikaa ollut sellaisessa kaaoksessa, etten ole halunnut olla siellä. En ole siivousneurootikko, enkä välttämättä edes siivousihminen, mutta jossakin menee se raja, jonka jälkeen kaaos alkaa ahdistaa. Miksi en sitten ole siivonnut työhuonetta aikaisemmin? Kai siksi, että työhuone on kuten työnikin. Se tulee aina viimeisenä. Siivottavaa ja laitettavaa riittää aina ja iänkaiken. Nytkin pitäisi itseasiassa olla pesemässä pyykkikonetta, jotta saisin päivän toisen koneellisen pyykkiä pestyä ja siivoamassa vessaa. Ei. En tee niitä nyt. Istun hetken ja bloggaan työhuoneen ihmeellisestä maailmasta.

Liikaa tavaraa, liian pienessä tilassa. Se on kai se tyypillinen ongelma monessa tapauksessa. Meillä on Kimin kanssa työhuoneena hyvin pieni makuuhuone. Koska työhuone on yhteinen, se tarkoittaa kahta tietokonetta isoine näyttöineen. Minulla on viimeinkin se työpöytä, johon mahdun periaatteessa myös piirtämään/maalaamaan, joskin viime aikoina tuo tila on ollut aivan täynnä roinaa. Koska piirrän ja maalaan, työhuoneessa on isot kasat paperia, maalauspohjia, akryllimaaleja, akvarellikyniä ja tusseja. Myös kamerat olen säilyttänyt työhuoneessa (kaksi laukkua ja jalusta), mutta nyt kyllä myönnän, että ei niiden olisi mikään pakko olla työhuoneessa. En vain keksi niille mitään muutakaan loogista paikkaa.

Tykkäisin ommella. Ompelukone ja saumuri mahtuisivat työpöydälleni silloin, kun en maalaa. Enkä tietääkseni vielä pysty ompelemaan maalatessani. Ja jos nyt välttämättä niin haluaisinkin tehdä, niin maalaaminen tapahtuisi kai varpailla tai maalaustelineellä. Mutta mihin laitan koneet, kun en ompele? Tähän asti ne ovat olleet säilytyksessä vaatehuoneessa, mutta sieltä niiden kaivaminen on kuitenkin aina omanlaisensa projekti. Noh… Raivasin koneille nyt paikan kirjahyllyn päältä. Saavat olla siellä (kunnes keksin, että tarvitsen sen tilan jollekin muulle).

Kirjahylly tursuaa ohjelmointikirjoja. Ne voisi ehkä viedä johonkin muualle, mutta toisaalta mikä olisi niille luontevampi paikka kuin työhuoneen kirjahylly? Työhuoneessa on kaksi laatikollista vanhoja romppuja. Pitäisi käydä ne läpi. Mutta millä ajalla. Samoin pitäisi käydä kaikki paperikin. Ja hankkia kunnon kansiot piirustuksille. Ensi elämässä?

Yksi oivallus, jonka tänään tein, on se, että hei… Näiden myytävien kirjojen ei todellakaan ole pakko olla täällä. Yksi työhuoneen järjestämistä vaikeuttava tekijä on pikkuihminen, jonka puuhakkuus ja uteliaisuus määrää siitä, että mitään, mikä on levitettävissä pitkin lattiaa tai hajotettavissa, ei voi asettaa alle metrin korkeudelle. Se karsii kummasti hyvää hyllytilaa.

Näillä ajatuksin yritän löytää itselleni viihtyisän nurkan työhuoneesta.