Poika, joka elää

Pistän tämän nyt tänne talteen, kun äkkiä hukkuu facesivun uutisvirtaan.

Oletko joskus unohtanut pyykit koneeseen? Harmitellut pyykin tunkkaista hajua tai pessyt pyykit suosiolla uudelleen?

Tänään haluan kertoa teille miten yksi koneellinen pyykkiä muutti elämäni suunnan. Läheisille pahoittelut, tiedän, te olette kuulleet tämän monta, monta, monta kertaa.

Tänään pitelin sylissäni 9-vuotiasta poikaani, joka nukkui. Pidin kättä hänen rinnallaan, koska vain niin saatoin olla varma, että hän hengitti. Pojalla oli koko päivän ollut 39-40c kuume, joka ei laskenut lääkkeillä. Hengitys rohisi suurimman osan aikaa ja pojasta ei lähtenyt ääntä. Olimme juuri tulleet päivystyksestä, jossa sanottiin: “Virustauti. Lääkkeitä ja lepoa”.

Siinä. Poika sylissäni mietin, että tämä on se pelko, joka jäi. Se, ettei hän hengitäkään. Muistin aivan liian hyvin miten pienenä pitelin häntä samalla tavalla. Seurasin hengitystä ja mietin miten pitkään pärjäisimme kotona. Päässäni kummitteli lääkärin sanat: “Näin pieni voi lakata hengittämästä vain siksi, että se on liian raskasta”.

Muistin ne vuodet, jolloin pelkäsin aina, kun poika oli kipeä. Sen päivän, jolloin ambulanssit ujelsivat vieraassa kaupungissa. Sen, jolloin ensivasteyksikön mies juoksi ovesta sisälle ja kantoi sinut pihalle siinä samassa. Muistin miten ensihoitaja huusi lääkärille, että hälyttää medihelin valmiuteen, katsoi minua ja totesi, että nyt mennään lujaa. Sinä päivänä syntyi ambulanssikilometrejä. Muistin kuinka iso mies kantoi sinua sylissään ulos perhekerhosta ambulanssiin ja miten paikallisen ambulanssin väki tuli liiankin tutuksi niinä vuosina. Muistin kuinka juoksin sinä sylissäni autoon ja ajoin päivystykseen. Uudelleen ja uudelleen. Muistin kuinka tuijotin sen saman lastenosaston ikkunasta sairaalan kappelin ovea ja ajattelin, että me olemme kuitenkin maailman onnekkaimpia ihmisiä.

Miten tämä kaikki liittyi alkuun? Pyykkiin, joka jäi koneeseen? Siinä, pidellessäni poikaa sylissäni, muistin myös miten tämä kaikki alkoi.

Se oli aivan tavallinen maanantaipäivä. Poika oli 2kk vanha ja vähän nuhainen. Olin laittanut pyykit koneeseen. Ne oli pesty jo. Poika nukkui päiväunia. Jostakin syystä päätin kurkistaa poikaa ja se mitä näin, oli jotain, jota en ymmärtänyt. Näin elottoman vauvan, jonka kasvot huulia myöten olivat värittömät. Poika ei hengittänyt. Nostin pojan syliin. Puristin itseäni vasten. Puhuin jotain. Heijasin. Pikkuhiljaa poika virkosi. Hetken uskoin kuvitelleeni kaiken, mutta näin miten väri palasi pojan kasvoille. Lääkärissä todettiin, että pulssi oli äärimmäisen korkea ja hapetusarvot huonot.

Se kaikki oli niin epätodellista, etten oikeastaan tajunnut sitä ennen kuin lääkäri katsoi minua vakavana ja sanoi uskovansa, että viisi minuuttia myöhemmin se olisi ollut kätkytkuolema. Poika olisi kuollut. Kukaan ei olisi enää voinut tehdä mitään.

Se tapahtui maanantaina. Poika joutui sairaalaan seurantaan ja tutkimuksiin. Tiistaina kävin kotona. Tuijotin pyykkikonetta, jossa seisoi yhä maanantaiaamuna sinne laittamani pyykit. Siinä hetkessä oivalsin, että olin maailman onnekkain ihminen. Viisi minuuttia. Minä olisin voinut valita pyykkien ripustamisen.

Mutta. Hän jäi. Me saimme pitää pojan. Pojan, joka elää.

Kuka minä olen ja mitä minulle kuuluu?

Tänään kirjailijasivua päivittäessä tuli mieleen, että ehkäpä kirjoitan tällaisen postauksen. Siitä, kun olen viimeksi blogannut säännöllisesti, on pitkä aika. Olen nyt viime päivinä yrittänyt aktivoitua niin blogissa, somessa kuin netissä muutenkin.

Aloitin nettikirjoittelun 2005, kun perheemme muutti Somerolle. Silloin iski tarve saada asiat jollakin tapaa ylös. Olen aina ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa ja netti, jossa sain palautetta teksteilleni, sai minut kirjoittamaan säännöllisesti. Ensin kirjoitin eräällä nettifoorumilla, mutta sieltä siirryin sitten pitämään omaa blogia. Aktiivisesti kirjoitin aina vuoteen 2012, jolloin elämässäni sattui kaikenlaista. Sen jälkeen tämä on sitten ollut tällaista räpiköintiä, mutta josko nyt… Josko tämä nyt tästä?

Olen siis Minttu Vettenterä. Omaan nimen, joka on ainoa laatuaan, mutta törmään aina ajoittain kysymykseen: “Oletko sä se Minttu Vettenterä?” Juu. Kyllä olen. Tulin tunnetuksi Enkeli-Elisasta, joka oli kirjaani Jonakin päivänä kaduttaa liittyvä projekti. Olen kuitenkin paljon muutakin kuin “Se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan” ja siksi ajattelin kirjoittaa tämän postauksen, jossa kerron vähän itsestäni ja elämästäni.

Tässä kohtaa myönnän, että jollakin tapaa tämän jäsentely on nyt vaikeaa. En tiedä mistä aloittaa – mihin lopettaa? Olen yrittänyt huudella sosiaalisesta mediasta apuja tähän, mutta… Kukaan ei pelasta. On siis pärjättävä yksin.

minttu1

Kuka on Minttu Vettenterä?

Olen 1979 syntynyt nainen Riihimäeltä. Olen alunperin syntynyt Vantaalla, siellä asunut suuren osan elämääni ja sitten Someron kautta Riihimäelle päätynyt.

minttu2img_4676.jpgminttu4

Olen kirjoittaja. Olen vuodesta 2009 julkaissut säännöllisesti kirjoja. Kuvaan itseäni yleensä kirjoittamisen sekatyömieheksi, koska olen kirjoittanut paljon kaikenlaista – ja haluan kirjoittaa jatkossakin. Olen tehnyt mm. lastenkirjat Mörkö vei ilon, Miten mörkö kesytetään? ja Yllättävä ystävä. Olen ollut mukana kahdessa antologiassa, joihin olen kirjoittanut enemmänkin kauhutyyppistä tekstiä. Antologian Rakkaudella sinun – kuolema tarinat on julkaistu myös e-pokkarina, joka löytyy nimellä Juuri ennen karkausvuotta. Fantasikirjani Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat voitti Möllärimestari-kilpailun 2014. Ja niin – eipä unohdeta ensimmäistä kirjaani, pitkäaikaisen harrastukseni huipentumaa, Gerbiilifaktaa. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, on pienien kauhutarinoiden kokoelma, Karkausvuoden Kauna.

Tärkein asia elämässäni on perheeni. Minulla on neljä lasta. He ovat syntyneet -01, -03, 06 ja -12. Minulle tärkeintä on tukea heitä siinä mitä he ikinä haluavatkaan tehdä. Samalla lapset antavat minulle mahdollisuuden heittäytyä monenlaiseen ja kokeilla erilaisia asioita ja omia rajojani.

perhe

Polyamoria vai yksiavioisuus? Olen seilannut näiden kahden parisuhdemuodon välillä. Haluan nyt tässä painottaa, että minulle polyamoria ei missään nimessä ole synonyymi avoimelle suhteelle. Minulle polyamoriassa on kyse nimenomaan tunteista, kyvystä, halusta, tarpeesta rakastaa useampaa ihmistä. Tällä hetkellä elämääni kuuluu kaksi minulle hyvin tärkeää ja rakasta miestä, jotka jakavat kanssani vahvasti tätä elämää ja arkea.

Perheeni, johon lasken myös toisen kumppanini, lisäksi minulla on paljon minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Minulla on varsin pieni suku, mutta he ovatkin minulle sitäkin läheisempiä ja korvaamattoman arvokkaita. Lisäksi minulla on paljon ystäviä, joita kannan sydämessäni aina. Puolustan minulle tärkeitä ihmisiä aina, vaikka se olisi itselleni haitaksi.

Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu collienpentu, kiinanharjakoira, kaksi kissaa, degu, kaksi gerbiiliä ja kolme kania.

elaimet1elaimet2elaimet3

Rakastan kaikkea pehmoista ja lämpöistä. Olen hyvin helposti viluinen ja siksi tee, villasukat ja takkatuli ovat ihania arjen asioita. Sauna on kenties paras paikka mietiskellä asioita ja siellä käydäänkin usein perheemme syvällisimmät keskustelut. Tyttärieni kanssa saatan istua saunassa helposti parikin tuntia.

alopeciaIMG_5802.JPG

Minulla on alopecia, jonka vuoksi olen täysin karvaton. Sairastuin keväällä 2015 ja tauti eteni hyvin nopeasti. Monet luulevat, että minulla on syöpä. Toisaalta monet kuvittelevat, että tämä on vain joku hullun taiteilijan juttu.

Sorruin keräämään muumimukeja. Ja pahasti näyttää siltä, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Onhan noita kulhojakin saatava, ja lautasia, ja lusikoita, ja kannuja… Ja… Ja… Ja… Muumit nyt vain ovat parhaita.

muumimukit

(PS. Kuten huomaatte “ruotsalaisia” on kerääntynyt muutama. Siksi niitä arvotaankin 1.4.2016 Kirjailija-sivustani tykkäävien kesken).

 

Mitä elämässäni on tällä hetkellä?

Lapset. Tietysti. Eteenkin tytöt kehittävät jatkuvasti erilaisia projekteja, joissa pyrin auttamaan parhaani mukaan. Viimeisimpänä mainittakoon Nessan musiikkivideo, Mellin itämaisen tanssipuvun ompeluprojekti ja cosplayasujen valmistus. Lasten videoprojekteja pääsee katsomaan Pinkumin sivuilta. Lapset harrastavat paljon ja se tietysti “työllistää”. Nessa ratsastaa, harrastaa nuorisoteatteria, vetää ilmaisutaidonryhmää ja toimii oppilaskunnassa ja tukioppilaana. Melian harrastaa taekwondoa, mallintöitä, merenneitouinti ja vetää ilmaisutaidonryhmää. Osse harrastaa judoa, on kiinnostunut legoista, tähtitieteestä ja erilaisista peleistä. Sitten on vielä Hukkis, Mio, perheemme ikioma sketsihahmo ;).

_DS31986_netti11880518_430438903806895_6005985010103195711_n lapset1lapset2lapset3lapset4lapset5

Peikko. Äärimmäisen aktiivinen ja touhukas pikku collie vie tällä hetkellä aika paljon aikaa. Ehkäpä me tästäkin vielä saamme yhteiskuntakelpoisen koiran kasvatettua.

peikko1peikko2

Rakkaus. Kyllä. Elämässäni on uusi suhde ja se tekee minut onnelliseksi.

Karkausvuosi. Kirjoittamisen suhteen aikani menee tällä hetkellä täysin Karkausvuosi-projektiin. Tuli haukattua aikamoinen pala kakkua, kun suunnittelin 366 kauhutarinan sarjan.

IMG_0610.JPG

Ilmaisutaidon kerho. Vedän ala-asteikäisille ilmaisutaitoa kerran viikossa. Meillä on huikean hauska porukka.

ilmaisutaito

Pitkäaikaisen masennuksen ryhmä. Niin. Olen kärsinyt masennusjaksoista suuren osan aikuisikääni. Enkeli-Elisan jälkeen olen ollut yhtäjaksoisessa hoidossa. Nyt käyn ryhmässä, jossa käsitellään ihmissuhteisiin liittyviä kipupisteitä ja arjen toimintamalleja. Ryhmä on rankka, mutta uskon, että siitä on apua.

Pari muiden projektia. Olen päässyt mukaan pariin projektiin, jotka tekevät minut hyvin iloiseksi. En voi niistä kuitenkaan kertoa sen enempää vielä.

 

Mitä odotan?

Tällä hetkellä odotan melkein eniten sitä, että Sirkus tulee kaupunkiin. Meillä on suunnitteilla videoprojekti, jonka valmisteluja on tehty jo hetki. Tästä tulette varmasti kuulemaan paljon lisää. Tilasin kuvausprojektiin jo liudan kuvaustarvikkeita ja olen kuolannut sellaista kuvauskopteria useamman kerran, mutta… En kyllä raaski tilata. Niin paljon kaikenlaista muuta rahanmenoa tässä tällä hetkellä.

sirkus

Tosin nyt vähän huijasin. Ehkä kuitenkin enemmän odotan nyt sitä, että pääsen illalla Mellin kanssa kuvaamaan hämärässä LED-poi temppuja. Ja sitä, että sunnuntaina pääsen Murulle ja maanantaina katsotaan jollakin kokoonpanolla siellä Twilighteja.

Odotan kesää. Tämä kesä onkin melkoinen juhlakesä. On lakkiaisia, valmistujaisia, oman tyttären rippijuhlat ja rakkaan ystävän häät. Meille on varattuna mökkiviikko ja heinäkuussa tehdään viimein ulkoremppaa omakotitalossamme. Uskon, että uusi kesä tuo mukanaan monta hyvää hetkeä.

kesa

 

Juttua voisi rittää vaikka kuinka paljon ja ties mistä, mutta olisiko tämä kirjoitus nyt tässä. Pitänee kirjoittaa myös Karkausvuotta. Pistä viestiä tai kommenttia, jos heräsi ajatuksia, kysymyksiä, jotain, jota haluaisit tietää.

 

Mua pääsee muuten seuraamaan blogin lisäksi:

Facessa: Kirjailija Minttu Vettenterä ja Minttu Vettenterä
Instagramissa: minttuvet
Snapchatissa: Minttu Vet
Periscopessa: minttvet

 

 

 

Uusi maailmanlopunkone

Viime viikolla hermostuin. Niin käy tavallisesti aika harvoin, mutta sen tapahtuessa alkaa yleensä sattua ja tapahtua. Päätin siivota autot. Myönnän. Teen niin aivan liian harvoin ja autot myöskin näyttävät siltä. Ne näyttävät lapsiperheautoilta, jotka omistavat kaksi leväperäistä huithapelia – äläkä nyt tule viisastelemaan, että sinulla on kahdeksan lasta ja upouudella näyttävä auto, vaikka sillä onkin ikää jo 18 vuotta. Uskon. Moni muu hoitaa nämä asiat paljon paremmin kuin minä tai Mies. Mutta toisaalta. Keksin niin monta mukavampaa tapaa käyttää päivää kuin siivota auto, että sen epäilemättä huomaa. 

Noh, joskus se pitäisi silti siivota ja minä päätin tehdä sen viime viikolla. Raahasin imurin pihalle ja imuroin kuljettajan puolen Miehen autosta. Imurointi tökki, kirosin ikäloppua imuria mielessäni ja siinä samassa se mokoma päätti lyödä ylikuumenemissuojan päälle ja sammua. Ja siinä se sitten tapahtui. Päätin, etten enää ikinä harmittele vanhaa imuria vaan kävelen kauppaan ja ostan uuden. Ja näin tein, mutta jo illalla tajusin miksi ketään muuta taloudessamme vanha imuri ei ole haitannut. Mies tuijotti imuria epäluuloisesti alta kulmien aivan kuin se olisi ollut jokin helvetinkonetta. Mies kuitenkin suostui testaamaan laitteen ja imuroi olohuoneen ja keittiön. Vasta työn jälkeen tajusin Miehen kyräilyn syyn. Yllätin nimittäin Miehen keittiöstä kaivelemasta imurin säiliötä. Kun Mies huomasi minut, hän antoi toiminnalle selityksenkin: “Täällä jossain. Täällä jossain on ihan varmasti legoja”. 

Myönnän. En voinut edes väittää Miehelle vastaan. Legoja on epäilemättä kaikialla asunnossani. Vasta tänään pelastin kolmen Ninjago-miehen retkikunnan pyykkikoneen syövereistä. En uskalla edes arvella minkä määrän korvaamattomia palikoita sekin helvetinkone on vuosien varrella syönyt. 

Tänään, odotellessani, että pääsen lähtemään viemään esikoista nuorisoteatterille, päätin, että siivoan pikaisesti hiukan. Ehdin jo hetkisen riemuita, että hei! Nyt mä saan imuroitua uudella imurilla ja siivoaminen käy kaikinpuolin nopeammin kuin aikaisemmin. Mutta sitten Miehen huoli sai minut taas muistamaan miksi tässä talossa on lattiat putsattu vuosia lastalla. Legot. Legot. Ne katoavat imuriin. Paha imuri syö legot. 

Voi elämän kevät. Ja voi helvetinkone. Katsokaa nyt! Oliskos uskonut, että kohtalaisen viattomalta näyttävä pyöreä ja iloisen punainen imuri kätkee sisäänsä uhan maailmanlopusta?  

  

Ne oli vain hiukset – vai oliko?

Huomaan aloittavani postauksen “kaksi viikkoa sitten”. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei siitä ole kahta viikkoa vaan melkein neljä. 

Melkein neljä viikkoa sitten nautin isän luona puusaunasta. Se on parhaita juttuja maailmassa ❤️. Suihkussa elämä kuitenkin muuttui. Käsiin jäi tukko hiuksia. Ja toinen. Myönnän. Yritin uskotella itselleni, että koko juttu oli vain jonkunlaista kuvitelmaa, mutta… Totuus iski vasten kasvoja todella äkkiä. Vielä samana iltana totesin, että takaraivolla on kalju läntti. 

Hiukset jatkoivat lähtemistä armottomasti. Kävin kahdella lääkärillä, joista toinen oli vakaasti sitä mieltä, että ongelma on kilpirauhasessa ja toinen määräsi vaintulehduskokeet. Lopulta, melkein kaksi viikkoa myöhemmin löysin lääkärin, joka otti asian selvitettäväkseen. 

Nyt minusta on otettu kasa verikokeita. Olen menossa sydänfilmiin, sisä- ja ihotautilääkärille. Moni sanoo, että toivottavasti löytyy jotain mitä voidaan hoitaa. Minä en tiedä. Todennäköisin syy on nimittäin alopecia. Autoimmuunisairaus, joka nyt vaan vie hiukset. Hiustenlähtö tuntuu pahalta, mutta enemmän pelkään kuitenkin sitä, että taustalta löytyy jotain muuta. Jotain, jota voidaan hoitaa… Tai sitten ei. 

Tämän kirjoituksen jäsentäminen on vaikeaa. Viimeisten neljän viikon sisällä on kerääntynyt niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa ylös, kun viimein aloitin. 

“Ne on vaan hiukset”. Olen ymmärtänyt, että tämä on yksi ärsyttävimpiä asioita, joita alopeciaa sairastaville voi sanoa. Silti hoen sitä koko ajan itselleni. Alusta lähtien olen ajatellut, että Ne Ovat Vain Hiukset. Jos ne lähtevät, harmi, mutta tässä elämässä voisi tapahtua paljon pahempiakin asioita. 

Päivät kuluvat ja on ärsyttävää tajuta, että minun maailmani on kutistunut ikään kuin yhden karvattoman pään kokoiseksi. On ärsyttävää ymmärtää, että on jotenkin tietoinen päästään ja sen hiuksettomuudesta koko ajan. Minä, joka en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut ulkonäköseikoista. 

Hiusten lähtemisen myötä olen löytänyt kokonaan uuden maailman. Olen lukenut valtavat määrät tarinoita kaljuuntuvien naisten kokemuksista ja olen tutustunut useampaan alopeciaa sairastavaan.  Ensimmäinen reaktioni oli jotenkin tosi shokki. Alopeciaa sairastavissa on paljon ihmisiä, jotka salaavat sairauden jopa läheisiltä ystäviltään! Taisin ensimmäiseksi kysyä, että jos alopeciaa sairastava peittää kaljunsa peruukilla, tekeekö hän sen itsensä vai ympärillä olevien ihmisten vuoksi? Nyt olen oppinut, että toiset itsensä, toiset muiden ja suuri osa molempien. 

Aikaa on kulunut. Shokki on muuttunut ymmärryksesi. Olen lukenut tarinoita siitä miten läheisimmät, puoliso, lapset, vanhemmat, häpeävät kaljua naista. Olen lukenut tarinoita miten treffikumppanin kiinnostus lakkaa, kun selviää, että nainen onkin kalju. Olen lukenut lapsista, joita kiusataan, koska äiti on kalju. 

Ei. Mä en ihmettele enää yhtään miksi niin moni haluaa kätkeä tämän sairauden. 

Mä en halua salailla. Tuntuisi ihan kamalalta laittaa päähän peruukki. Kai siksi, että minä en osaa ajatella tekeväni niin itseni vuoksi. Siksi, että tuntisin itseni kauniimmaksi. Ajattelen, että tekisin sen vain niiden muiden vuoksi. Piiloutuisin peruukkiin, jotta minun ei tarvitsisi hävetä itseäni, eikä muiden minua. 

Silti välillä mietin pitäisikö. Eilen psykiatrian polilla sanoin lääkärille, että minusta on ihan käsittämättömän tyhmää, että minä, jonka perhe on selvinnyt jaloillaan monenlaisesta, olen nyt huolissani kiusataanko lapsiani, koska heidän äitinsä on kalju? 

Menin eilen kauppaan. Riisuin lippikseni ovella, suoristin ryhtini ja totesin, että tämän kauppareissun olen avoimesti minä. Kalju nainen. Ryhti ja rohkeus loppuivat karkkihyllylle, kun vastaan tuli yksi Heinähatun luokkakaveri. Teki mieli vetää lippis päähän ja sukeltaa hyllyjen alle. “Sanookohan se Heinähatulle jotain?”

Neljän viikon jälkeen voin sanoa, ettei tätä voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Minusta tuntuu, etten ymmärrä itsekään. Luin eilen erään hyvin vahvan naisen haastattelun. Hän totesi siinä, että itkee yhä säännöllisesti hiuksiaan. Monet vertaavat hiustenlähdön aiheuttamaa tunneskaalaa eroon tai läheisen kuolemaan. Anteeksi nyt vaan, ajatus tuntuu minustakin naurettavalta. NE ON KUITENKIN VAIN HIUKSET. Silti tajuan käyväni juuri niitä tunteita läpi. Psykiatrian polin lääkäri, joka on muuten kalju mies, sanoi minulle, että olisin voinut itkeä paljon enemmän. Niin varmaan olisin. Minusta vaan tuntuu, etten ole antanut siihen itselleni lupaa. Ne ovat vain hiukset. Kukaan ei ole kuolemassa. Minä en tarvitse syöpähoitoja tai dialyysiä. Ne ovat vain hiukset. Miksi siis surisin? 

Ja silti tajuan, että elämä on jollakin tapaa pysähtynyt tähän. Olen käpertynyt päähäni. Ajatukseni ovat kuin kännykän valokuvagalleria – täynnä päätäni. Kuvista kyttään lähteekö hiuksia lisää. Kasvaako niitä. Juuri nyt en tarvitse kuvia. Tiedän, että ne alkavat käydä vähiin. En oikein tunne mitään. Fiilikset vaihtelevat. Toisena hetkenä olen okei. Toisena vedän itkupotkuraivareita siitä, että olen ruma kummajainen.  

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se, että pääni on koko ajan kipeä. Sitä paitsi särkee, myös iho on kosketusarka. Joku kuvasi tunnetta hyvin: “Tuntuu kuin tukistettaisiin koko ajan”. Tässä kohden muut alopeciaa sairastavat ovat taas ihan kullanarvoisia. Ilman heitä olisin luultavimmin varma, että minulla on vähintäänkin aivokasvain. He osaavat kertoa, että se vaan kuuluu asiaan. 

Tässä elämä on…

Kello on 16.40. Mitä olen tehnyt tänään?
Keittänyt aamupuuron
Herättänyt lapset
Todennut 11-vuotiaan niin kipeäksi, että jäi kotiin
Huolehtinut 7-vuotiaan lähtemään kouluun
Laittanut tiski- ja pyykkikoneet
Pistänyt nuorimmaisen lähtökuntoon
Käynyt koululla hakemassa viidesluokkalaisen luokkaretkirahat
Käynyt kolmessatoista kaupassa hakien kepparitavaraa ja hoitaen viikon ruokaostokset
Purkanut ostokset ja laskenut luokan rahat
Yrittänyt nukuttaa nuorimmaista
Siivonnut
Vaihtanut pyykit koneessa ja viikannut kaksi telineellistä kuivia
Kirjoittanut sähköposteja liittyen kouluhommiin
Siivonnut vähän lisää
Laittanut nuorimmaisen nukkumaan
Huolehtinut, että kaksi nuorinta koululaista tekee läksyt
Katsonut, että esikoinen kaivaa ratsastuskamppeensa ja on valmiina, kun mies tulee kotiin ja heittää tytön tallille…

Tässä vaiheessa kello tulee neljä. Minun aikani pitäisi alkaa. Aika, jolloin minä saan tehdä omia hommiani. Töitä ja koulujuttuja. Siivoan vielä makuuhuoneen, koska siitä oli juuri puhe, että se jää usein siivoamatta. Siivoan vähän keittiötä, koska se on mielestäni siinä kunnossa, että emme voi odottaa esikoisen sitä siivoavan sitä yksin, vaikka hänellä onkin tänään keittiövuoro. Pistän uunin päälle ajatuksena paistaa ranskalaisia ja nakkeja. Sen kummempi ruuanlaitto ei vain huvita. Katson, että isompi poika laittaa pesusta tulleet pyyhkeet narulle ja nuorempi tyttö lajittelee parittomat sukat. Keitän tytölle kaakaota. Tiedän hyvin, että hän osaisi sen itsekin, mutta tyttö on toista päivää kipeänä. Haluan hemmotella häntä. Kertoa kuumalla suklaisella juomalla, että rakastan. Sekoitan kaakaota Iltapurjehdus-mukissa ja mietin, että siinä mukissa on äitiyteni. Rakkauteni, yrittämiseni, onneni ja ongelmani.

Teen tämän kaiken kahdesta syystä. Toisaalta kotona ei ole vielä ketään muuta. Aviomies on töissä, avomies viemässä heppailijaa heppailemaan. Kuopus nukkuu. Tiedän, että voisin vain vaatia kahdelta jäljelle jäävältä lapselta oman aikani, oman tilani. Mutta en osaa. Ja tästä päästäänkin siihen toiseen syyhyn. En osaa päästää irti. En osaa siirtyä moodista toiseen. Olen mennyt täysillä aamusta lähtien. Minua väsyttää. Väsyttää ja pitäisi siirtyä tekemään töitä tai koulua.

Koulu tuntuu tänään erityisen vaikealta. Olen lähettänyt lukuisia sähköposteja, olen surffannut tunteja netissä, olen lainannut kirjastosta kasan kirjoja. En vain löydä sitä mitä tarvitsisin. Ylihuomenna pitäisi esitellä suunnitelma proseminaarityöksi. Pitkän pohtimisen jälkeen minulla on aihe, mutta en löydä tarvittavaa taustatietoa. Tiedän. Menin lankaan. Menin perse edellä puuhun. Minun PITI lukea materiaaleja ja päättää aihe, kun näen mistä löydän tietoa. Mutta sitten tuli aihe ja se jäi.

Yllättäen keskeneräiset kepparit vetävät puoleensa. Tiedän, että niiden teko on vähän sellaista korvaavaa tekemistä. Voin sanoa tekeväni Jotain, voin sanoa viettäväni lasten kanssa aikaa ja ehkäpä jopa tekeväni jotain hyödyllistäkin (niitä voi myydä). Karkaan keppihevosten matkaan, koska en vain jaksa muuta.

Outoa, tosi outoa

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja minä istun koneella. Seuraavat kolme ja puolituntia on pyhitetty minun töilleni! Työaika? Mitä se on?

Se on jotain, josta olen viimeiset pari vuotta lähinnä haaveillut. On ollut parempia ja on ollut huonompia päiviä, mutta pääasiassa on ollut päiviä, jolloin en ole pystynyt tekemään töitä. Kaipaan töitä. Haluan saada jotain aikaan. Jotain, josta näkee, että hei – tää on mun juttu ja siksi mä tätä teen.

Tiedän, että voin paremmin kirjoittaessani. Tiedän, että kovinkaan moni asia ei tee minua yhtä onnelliseksi kuin hyvin soljuva kirjoittaminen. Siltikään en ole osannut olla itsekäs ja pitää omasta työajastani kiinni. Nyt on aika olla. Nyt on aika pitää.

Hassua vain, että nyt kun istun koneella ja tuijotan tuttua monitoria, minut valtaa tunne: ”Mitä mä muka teen?” Tiedän, että tehtävää riittäisi vaikka muille jakaa, mutta siltikään en osaa asettua minkään äärelle. Ilmoittaudun jo melkein suosiolla lukemaan runoanalyysiä, kun huomaan, että hei, kyllä näitä ajatuksia ja tehtäviä täältä löytyy. Ei sinällään, kyllä se runoanalyysikin pitäisi tehdä.

Ilmoitin siis, että jatkossa pyrimme siihen, että minulla on vähintään kaksikymmentä työtuntia viikossa. Samalla ilmoitin pitäväni tiistaipäivät perhepäivinä, jolloin en työskentele, jos en ehdi tehdä sitä aikaisemmin päivällä. Joka toinen tiistai on Arille kokousilta. Nappaan siitä ajan toiselle minulle äärimmäisen tärkeälle asialle – lapsille, perheelle.

Toki yritän löytää kirjoittamisenajan myös tiistaista. Kirjoittamisen kannalta säännöllisyys on tärkeää. Jos näin ei kuitenkaan käy, yritän parhaani mukaan olla ottamatta siitä stressiä. Myönnän, olen vähän huono siinä. Jos asetan itselleni tavoitteen, en oikein osaa laskea siitä irti. Sitten koko päivä on melkein pilalla, kun harmittelen, etten saanut tehtyä sitäkään.

Tasan neljältä tänään istuin kotimme portaalle teekupin kanssa ja nautin syksyn auringosta. Mietin, että tämä ei oikeastaan ole yhtään hassumpi vuodenaika. Lämpöä riittää, päivät pärjää lyhythihaisella ja shortseilla. Illat viilenevät. Saa pukeutua lämpimään ja pehmoiseen. Yöksi saa painautua lämmintä murua vasten, käpertyä tiukkaan peiton alle. Takkaa saa alkaa lämmittää. Kohta voi sytyttää pihalyhtyihin kynttilä. Hei! Minä, vannoutunut kesäihminen, tykkään syksystä!

Ei olisi voinut olla paremmin sopivaa mukia iltapäivähetkelle pihaan. Tunsin olevani Muumipappa, pohtimassa uusia tarinoita, auringossa, teekupin äärellä…

Konkreettisia organisointiongelmia

Istun työhuoneessa. Olen jo tovin yrittänyt raivata sitä parempaan kuntoon. Ajatuksena, että josko viikonloppuna viimein pääsisi taas tekemään kouluhommia. Työhuone on jo jonkin aikaa ollut sellaisessa kaaoksessa, etten ole halunnut olla siellä. En ole siivousneurootikko, enkä välttämättä edes siivousihminen, mutta jossakin menee se raja, jonka jälkeen kaaos alkaa ahdistaa. Miksi en sitten ole siivonnut työhuonetta aikaisemmin? Kai siksi, että työhuone on kuten työnikin. Se tulee aina viimeisenä. Siivottavaa ja laitettavaa riittää aina ja iänkaiken. Nytkin pitäisi itseasiassa olla pesemässä pyykkikonetta, jotta saisin päivän toisen koneellisen pyykkiä pestyä ja siivoamassa vessaa. Ei. En tee niitä nyt. Istun hetken ja bloggaan työhuoneen ihmeellisestä maailmasta.

Liikaa tavaraa, liian pienessä tilassa. Se on kai se tyypillinen ongelma monessa tapauksessa. Meillä on Kimin kanssa työhuoneena hyvin pieni makuuhuone. Koska työhuone on yhteinen, se tarkoittaa kahta tietokonetta isoine näyttöineen. Minulla on viimeinkin se työpöytä, johon mahdun periaatteessa myös piirtämään/maalaamaan, joskin viime aikoina tuo tila on ollut aivan täynnä roinaa. Koska piirrän ja maalaan, työhuoneessa on isot kasat paperia, maalauspohjia, akryllimaaleja, akvarellikyniä ja tusseja. Myös kamerat olen säilyttänyt työhuoneessa (kaksi laukkua ja jalusta), mutta nyt kyllä myönnän, että ei niiden olisi mikään pakko olla työhuoneessa. En vain keksi niille mitään muutakaan loogista paikkaa.

Tykkäisin ommella. Ompelukone ja saumuri mahtuisivat työpöydälleni silloin, kun en maalaa. Enkä tietääkseni vielä pysty ompelemaan maalatessani. Ja jos nyt välttämättä niin haluaisinkin tehdä, niin maalaaminen tapahtuisi kai varpailla tai maalaustelineellä. Mutta mihin laitan koneet, kun en ompele? Tähän asti ne ovat olleet säilytyksessä vaatehuoneessa, mutta sieltä niiden kaivaminen on kuitenkin aina omanlaisensa projekti. Noh… Raivasin koneille nyt paikan kirjahyllyn päältä. Saavat olla siellä (kunnes keksin, että tarvitsen sen tilan jollekin muulle).

Kirjahylly tursuaa ohjelmointikirjoja. Ne voisi ehkä viedä johonkin muualle, mutta toisaalta mikä olisi niille luontevampi paikka kuin työhuoneen kirjahylly? Työhuoneessa on kaksi laatikollista vanhoja romppuja. Pitäisi käydä ne läpi. Mutta millä ajalla. Samoin pitäisi käydä kaikki paperikin. Ja hankkia kunnon kansiot piirustuksille. Ensi elämässä?

Yksi oivallus, jonka tänään tein, on se, että hei… Näiden myytävien kirjojen ei todellakaan ole pakko olla täällä. Yksi työhuoneen järjestämistä vaikeuttava tekijä on pikkuihminen, jonka puuhakkuus ja uteliaisuus määrää siitä, että mitään, mikä on levitettävissä pitkin lattiaa tai hajotettavissa, ei voi asettaa alle metrin korkeudelle. Se karsii kummasti hyvää hyllytilaa.

Näillä ajatuksin yritän löytää itselleni viihtyisän nurkan työhuoneesta.

Taksikuski Vettenterä, palveluksessanne

Herään aamulla ja totean, että siellä sataa. Manaan mielessäni, koska jätin ihan tarkoituksella illalla pyykit ulos. Eihän siellä vielä pitänyt sataa. Pihalle on ripustettu kuivamaan suurin piirtein koko huushollin pyyhearsenaali. Ensin toistakymmentä pestyä pyyhettä, jotka olivat käytössä viime viikolla Kotaniemessä, muutama muu ja eiliset seitsemän uintipyyhettä.

Sade vaikuttaa heti muuhunkin kuin pyykkien kuivamiseen. Esikoinen ei mene kouluun pyörällä – tänäänkään. Ekana päivänä sentään pääsi bestiksen kanssa fillaroimaan, mutta tänään ja eilen ei. Muistutan itseäni taas, että pitää hankkia tytölle bussikortti. Viime vuonna mentiin varmaan syys-lokakuun vaihteelle ennen kuin se hankittiin. Nyt on elokuun 14. Mikä ihmeen syyskuu tänne iski? Kimi lähtee kouluun ja minä kiikutan ensin Ossen ja Mellin ala-asteelle, Nessan yläasteelle ja Arin viimeiseksi töihin.

Alan hiljalleen muistaa millaista ajamista tämä arjen pyörittäminen olikaan. Samalla alitajunta muistuttaa miten kätevää se onkaan ollut, kun nuorimmaista ei ole tarvinnut raahata mukana joka paikkaan. Kyllähän se näillä keleillä menee, mutta sitten, kun on pakkasta ja joutuu pukemaan x kerrosta vaatetta, jotta uskaltaa näyttää nenäänsä oven ulkopuolella. Eipä sinällään. Tänään vähän ennen yhdeksää meidän lämpömittari näytti 12,9c. Enää ei pärjännyt nuorimmainen pelkällä vaipalla, kuten valokuvista päätellen meni melkein koko viime viikon.

Tänä syksynä sommittelemme taksitoiminnan ja suhailun myös aivan uuden mallin mukaisesti. Meillä on 25.8. alkaen talossa aikuinen, joka kulkee päivittäin Malminkartanossa asti töissä. Talossa on yhä edelleenkin se kaksi autoa ja tulee varmasti päiviä, jolloin saamme sommitella ketkä ottavat auton ja kenen on vaan pärjättävä ilman.

Näen pienimuotoisia maanantaipainajaisia miettiessäni tämän huushollin harrastustoimintaa. Jos Melli pääsee toivomilleen kitaratunneille on maanantaisin harrastusten alkamisliukuma klo 16-17.15. (16.00, 16.30, 17.15) ja hakuruljanssi jaksottuu 17.30-18.40 (17.30, 18.00, 18.40). Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa hakea, niin se on MAANANTAI. Sen jälkeen loppuviikko näyttää helpolta.

Nyt minä lähden nuorimmaisen kanssa suhaamaan kohti Riihimäen sairaalaa. Ajatus oli, että olisimme hyvinkin voineet pyöräillä sinne ja kauppaan, mutta ottaen huomioon syyskelien päälle iskeneen syysflunssan, taidan jättää väliin. Teen elämäni ekoteot sitten myöhemmin.

Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.