Tarina siitä miten lapsestani tuli malli

Oli kesä 2014, kun vanhempi tyttäreni alkoi puhua, että hän haluaisi malliksi.

melli_blogi

Hetki sitä elettiin, yhteistä unelmaa.

melli_blogi2

Kesä vain meni yhdessä hulinassa ja syksyn tultua sain huomata, että esikoinen oli omat mallihaaveensa unohtanut – tai ainakin siirtänyt syrjään muiden juttujen tieltä. Mutta nuoremmassa tytössä, Melianissa, tuo unelma paloi vahvempana kuin kenties mikään ikinä. Kammoksuin ajatusta alkuun. Mietin hyvin vakavasti, että onko tämä se maailma, johon haluan lapseni päästää – saati sitten suorastaan tuupata. Mutta niin vahva oli silloin 11-vuotiaan tytön halu, että oli pakko päästää hänet kokeilemaan siipiään.

melli_blogi3

Tämä kuva on otettu Studio Elitellä koekuvauksissa. Kuvauksiin saavuttiin omat vaatteet päällä ja ilman kummempaa meikkausta. Kuvauksissa testattiin soveltuvuutta malliksi. Melianissa todettiin olevan ainesta ja meille tarjottiin mahdollisuutta kuvata “mallikansio”.

melli_blogi4

Mallikansiota varten Meliania kuvattiin kolmessa eri asussa, jotka edustivat eri tyylejä. Tässä on ensimmäinen – sporttilook ;). Näissä kuvissa ehkä kaikkein parasta oli tytön oma oivallus. Hän tajusi, että viimeisissä kuvissa oli hyvin pitkälle laitettu, mutta näissä kuvissa on vain hyvin kevyt meikki. Niinpä näitä kuvia katsellessa Melian huokaisi: Näytänkö mä aina tolta?

melli_blogi5

Toisissa kuvissa Melian esiityi kitaransa kanssa.

melli_blogi6

Kolmansissa, juhlavaatteissa otetuissa kuvissa, esiintyikin sitten paljon laitetumpi, nukkemaisempi Melian.

Näiden kuvien jälkeen Melian pääsi mallitoimisto Jade Modelin listoille.

melli_blogi7

Jadella kuvattiin taas kaksissa eri vaatteissa.

melli_blogi10

melli_blogi9

melli_blogi11

Jadella otettujen kuvien jälkeen on kertynyt paljon kuvia – ja kokemusta.

melli_blogi12

Olen joutunut toteamaan, että kaikista ennakkoluuloistani huolimatta, lapseni tietää mitä haluaa ja mitä tekee.

melli_blogi13

Olen saanut todeta, että hän on löytänyt oman tiensä, jolla hänen on hyvä olla.

melli_blogi14

Olen myös saanut todeta, ettei se mallimaailma ehkä ihan niin paha olekaan kuin pelkäsin. Tai omani osaa pitää puoliaan. Ja, että löytyy paljon hyviä kuvaajia, jotka opettavat nuorelle miten osata valita oikeat kuvaajat ja pärjätä.

melli_blogi15

On ollut ilo nähdä miten tyttö nauttii tästä. Miten paljon hän on saanut itsevarmuutta. Ja myös se miten kuvaaja toisensa jälkeen kehuu tyttöä ja toivoo saavansa tehdä yhteistyötä jatkossakin.

melli_blogi16

Nämä kuvat kertovat yhden melkoisen tarinan. Tarinan siitä miten paljon nuori voi kasvaa reilussa vuodessa.

melli_blogi17

Sellainen se on. Meidän #mellimalli. Tämä tarina ei sisällä nyt tämän suurempaa draamaa. Tämä sisältää vain ja ainoastaan opetuksen siitä, että vanhemmuudessa kenties parasta on se, ettei koskaan voi tietää mihin lastensa kanssa päätyy. Sitä on vain yritettävä parhaansa mukaan seistä heidän rinnallaan ja tukea siinä mitä he ikinä haluavatkaan tehdä.

Poika, joka elää

Pistän tämän nyt tänne talteen, kun äkkiä hukkuu facesivun uutisvirtaan.

Oletko joskus unohtanut pyykit koneeseen? Harmitellut pyykin tunkkaista hajua tai pessyt pyykit suosiolla uudelleen?

Tänään haluan kertoa teille miten yksi koneellinen pyykkiä muutti elämäni suunnan. Läheisille pahoittelut, tiedän, te olette kuulleet tämän monta, monta, monta kertaa.

Tänään pitelin sylissäni 9-vuotiasta poikaani, joka nukkui. Pidin kättä hänen rinnallaan, koska vain niin saatoin olla varma, että hän hengitti. Pojalla oli koko päivän ollut 39-40c kuume, joka ei laskenut lääkkeillä. Hengitys rohisi suurimman osan aikaa ja pojasta ei lähtenyt ääntä. Olimme juuri tulleet päivystyksestä, jossa sanottiin: “Virustauti. Lääkkeitä ja lepoa”.

Siinä. Poika sylissäni mietin, että tämä on se pelko, joka jäi. Se, ettei hän hengitäkään. Muistin aivan liian hyvin miten pienenä pitelin häntä samalla tavalla. Seurasin hengitystä ja mietin miten pitkään pärjäisimme kotona. Päässäni kummitteli lääkärin sanat: “Näin pieni voi lakata hengittämästä vain siksi, että se on liian raskasta”.

Muistin ne vuodet, jolloin pelkäsin aina, kun poika oli kipeä. Sen päivän, jolloin ambulanssit ujelsivat vieraassa kaupungissa. Sen, jolloin ensivasteyksikön mies juoksi ovesta sisälle ja kantoi sinut pihalle siinä samassa. Muistin miten ensihoitaja huusi lääkärille, että hälyttää medihelin valmiuteen, katsoi minua ja totesi, että nyt mennään lujaa. Sinä päivänä syntyi ambulanssikilometrejä. Muistin kuinka iso mies kantoi sinua sylissään ulos perhekerhosta ambulanssiin ja miten paikallisen ambulanssin väki tuli liiankin tutuksi niinä vuosina. Muistin kuinka juoksin sinä sylissäni autoon ja ajoin päivystykseen. Uudelleen ja uudelleen. Muistin kuinka tuijotin sen saman lastenosaston ikkunasta sairaalan kappelin ovea ja ajattelin, että me olemme kuitenkin maailman onnekkaimpia ihmisiä.

Miten tämä kaikki liittyi alkuun? Pyykkiin, joka jäi koneeseen? Siinä, pidellessäni poikaa sylissäni, muistin myös miten tämä kaikki alkoi.

Se oli aivan tavallinen maanantaipäivä. Poika oli 2kk vanha ja vähän nuhainen. Olin laittanut pyykit koneeseen. Ne oli pesty jo. Poika nukkui päiväunia. Jostakin syystä päätin kurkistaa poikaa ja se mitä näin, oli jotain, jota en ymmärtänyt. Näin elottoman vauvan, jonka kasvot huulia myöten olivat värittömät. Poika ei hengittänyt. Nostin pojan syliin. Puristin itseäni vasten. Puhuin jotain. Heijasin. Pikkuhiljaa poika virkosi. Hetken uskoin kuvitelleeni kaiken, mutta näin miten väri palasi pojan kasvoille. Lääkärissä todettiin, että pulssi oli äärimmäisen korkea ja hapetusarvot huonot.

Se kaikki oli niin epätodellista, etten oikeastaan tajunnut sitä ennen kuin lääkäri katsoi minua vakavana ja sanoi uskovansa, että viisi minuuttia myöhemmin se olisi ollut kätkytkuolema. Poika olisi kuollut. Kukaan ei olisi enää voinut tehdä mitään.

Se tapahtui maanantaina. Poika joutui sairaalaan seurantaan ja tutkimuksiin. Tiistaina kävin kotona. Tuijotin pyykkikonetta, jossa seisoi yhä maanantaiaamuna sinne laittamani pyykit. Siinä hetkessä oivalsin, että olin maailman onnekkain ihminen. Viisi minuuttia. Minä olisin voinut valita pyykkien ripustamisen.

Mutta. Hän jäi. Me saimme pitää pojan. Pojan, joka elää.

Kuka minä olen ja mitä minulle kuuluu?

Tänään kirjailijasivua päivittäessä tuli mieleen, että ehkäpä kirjoitan tällaisen postauksen. Siitä, kun olen viimeksi blogannut säännöllisesti, on pitkä aika. Olen nyt viime päivinä yrittänyt aktivoitua niin blogissa, somessa kuin netissä muutenkin.

Aloitin nettikirjoittelun 2005, kun perheemme muutti Somerolle. Silloin iski tarve saada asiat jollakin tapaa ylös. Olen aina ollut huono kirjoittamaan päiväkirjaa ja netti, jossa sain palautetta teksteilleni, sai minut kirjoittamaan säännöllisesti. Ensin kirjoitin eräällä nettifoorumilla, mutta sieltä siirryin sitten pitämään omaa blogia. Aktiivisesti kirjoitin aina vuoteen 2012, jolloin elämässäni sattui kaikenlaista. Sen jälkeen tämä on sitten ollut tällaista räpiköintiä, mutta josko nyt… Josko tämä nyt tästä?

Olen siis Minttu Vettenterä. Omaan nimen, joka on ainoa laatuaan, mutta törmään aina ajoittain kysymykseen: “Oletko sä se Minttu Vettenterä?” Juu. Kyllä olen. Tulin tunnetuksi Enkeli-Elisasta, joka oli kirjaani Jonakin päivänä kaduttaa liittyvä projekti. Olen kuitenkin paljon muutakin kuin “Se, joka kirjoitti Enkeli-Elisan” ja siksi ajattelin kirjoittaa tämän postauksen, jossa kerron vähän itsestäni ja elämästäni.

Tässä kohtaa myönnän, että jollakin tapaa tämän jäsentely on nyt vaikeaa. En tiedä mistä aloittaa – mihin lopettaa? Olen yrittänyt huudella sosiaalisesta mediasta apuja tähän, mutta… Kukaan ei pelasta. On siis pärjättävä yksin.

minttu1

Kuka on Minttu Vettenterä?

Olen 1979 syntynyt nainen Riihimäeltä. Olen alunperin syntynyt Vantaalla, siellä asunut suuren osan elämääni ja sitten Someron kautta Riihimäelle päätynyt.

minttu2img_4676.jpgminttu4

Olen kirjoittaja. Olen vuodesta 2009 julkaissut säännöllisesti kirjoja. Kuvaan itseäni yleensä kirjoittamisen sekatyömieheksi, koska olen kirjoittanut paljon kaikenlaista – ja haluan kirjoittaa jatkossakin. Olen tehnyt mm. lastenkirjat Mörkö vei ilon, Miten mörkö kesytetään? ja Yllättävä ystävä. Olen ollut mukana kahdessa antologiassa, joihin olen kirjoittanut enemmänkin kauhutyyppistä tekstiä. Antologian Rakkaudella sinun – kuolema tarinat on julkaistu myös e-pokkarina, joka löytyy nimellä Juuri ennen karkausvuotta. Fantasikirjani Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat voitti Möllärimestari-kilpailun 2014. Ja niin – eipä unohdeta ensimmäistä kirjaani, pitkäaikaisen harrastukseni huipentumaa, Gerbiilifaktaa. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä, on pienien kauhutarinoiden kokoelma, Karkausvuoden Kauna.

Tärkein asia elämässäni on perheeni. Minulla on neljä lasta. He ovat syntyneet -01, -03, 06 ja -12. Minulle tärkeintä on tukea heitä siinä mitä he ikinä haluavatkaan tehdä. Samalla lapset antavat minulle mahdollisuuden heittäytyä monenlaiseen ja kokeilla erilaisia asioita ja omia rajojani.

perhe

Polyamoria vai yksiavioisuus? Olen seilannut näiden kahden parisuhdemuodon välillä. Haluan nyt tässä painottaa, että minulle polyamoria ei missään nimessä ole synonyymi avoimelle suhteelle. Minulle polyamoriassa on kyse nimenomaan tunteista, kyvystä, halusta, tarpeesta rakastaa useampaa ihmistä. Tällä hetkellä elämääni kuuluu kaksi minulle hyvin tärkeää ja rakasta miestä, jotka jakavat kanssani vahvasti tätä elämää ja arkea.

Perheeni, johon lasken myös toisen kumppanini, lisäksi minulla on paljon minulle tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Minulla on varsin pieni suku, mutta he ovatkin minulle sitäkin läheisempiä ja korvaamattoman arvokkaita. Lisäksi minulla on paljon ystäviä, joita kannan sydämessäni aina. Puolustan minulle tärkeitä ihmisiä aina, vaikka se olisi itselleni haitaksi.

Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. Tällä hetkellä perheeseeni kuuluu collienpentu, kiinanharjakoira, kaksi kissaa, degu, kaksi gerbiiliä ja kolme kania.

elaimet1elaimet2elaimet3

Rakastan kaikkea pehmoista ja lämpöistä. Olen hyvin helposti viluinen ja siksi tee, villasukat ja takkatuli ovat ihania arjen asioita. Sauna on kenties paras paikka mietiskellä asioita ja siellä käydäänkin usein perheemme syvällisimmät keskustelut. Tyttärieni kanssa saatan istua saunassa helposti parikin tuntia.

alopeciaIMG_5802.JPG

Minulla on alopecia, jonka vuoksi olen täysin karvaton. Sairastuin keväällä 2015 ja tauti eteni hyvin nopeasti. Monet luulevat, että minulla on syöpä. Toisaalta monet kuvittelevat, että tämä on vain joku hullun taiteilijan juttu.

Sorruin keräämään muumimukeja. Ja pahasti näyttää siltä, että kun pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Onhan noita kulhojakin saatava, ja lautasia, ja lusikoita, ja kannuja… Ja… Ja… Ja… Muumit nyt vain ovat parhaita.

muumimukit

(PS. Kuten huomaatte “ruotsalaisia” on kerääntynyt muutama. Siksi niitä arvotaankin 1.4.2016 Kirjailija-sivustani tykkäävien kesken).

 

Mitä elämässäni on tällä hetkellä?

Lapset. Tietysti. Eteenkin tytöt kehittävät jatkuvasti erilaisia projekteja, joissa pyrin auttamaan parhaani mukaan. Viimeisimpänä mainittakoon Nessan musiikkivideo, Mellin itämaisen tanssipuvun ompeluprojekti ja cosplayasujen valmistus. Lasten videoprojekteja pääsee katsomaan Pinkumin sivuilta. Lapset harrastavat paljon ja se tietysti “työllistää”. Nessa ratsastaa, harrastaa nuorisoteatteria, vetää ilmaisutaidonryhmää ja toimii oppilaskunnassa ja tukioppilaana. Melian harrastaa taekwondoa, mallintöitä, merenneitouinti ja vetää ilmaisutaidonryhmää. Osse harrastaa judoa, on kiinnostunut legoista, tähtitieteestä ja erilaisista peleistä. Sitten on vielä Hukkis, Mio, perheemme ikioma sketsihahmo ;).

_DS31986_netti11880518_430438903806895_6005985010103195711_n lapset1lapset2lapset3lapset4lapset5

Peikko. Äärimmäisen aktiivinen ja touhukas pikku collie vie tällä hetkellä aika paljon aikaa. Ehkäpä me tästäkin vielä saamme yhteiskuntakelpoisen koiran kasvatettua.

peikko1peikko2

Rakkaus. Kyllä. Elämässäni on uusi suhde ja se tekee minut onnelliseksi.

Karkausvuosi. Kirjoittamisen suhteen aikani menee tällä hetkellä täysin Karkausvuosi-projektiin. Tuli haukattua aikamoinen pala kakkua, kun suunnittelin 366 kauhutarinan sarjan.

IMG_0610.JPG

Ilmaisutaidon kerho. Vedän ala-asteikäisille ilmaisutaitoa kerran viikossa. Meillä on huikean hauska porukka.

ilmaisutaito

Pitkäaikaisen masennuksen ryhmä. Niin. Olen kärsinyt masennusjaksoista suuren osan aikuisikääni. Enkeli-Elisan jälkeen olen ollut yhtäjaksoisessa hoidossa. Nyt käyn ryhmässä, jossa käsitellään ihmissuhteisiin liittyviä kipupisteitä ja arjen toimintamalleja. Ryhmä on rankka, mutta uskon, että siitä on apua.

Pari muiden projektia. Olen päässyt mukaan pariin projektiin, jotka tekevät minut hyvin iloiseksi. En voi niistä kuitenkaan kertoa sen enempää vielä.

 

Mitä odotan?

Tällä hetkellä odotan melkein eniten sitä, että Sirkus tulee kaupunkiin. Meillä on suunnitteilla videoprojekti, jonka valmisteluja on tehty jo hetki. Tästä tulette varmasti kuulemaan paljon lisää. Tilasin kuvausprojektiin jo liudan kuvaustarvikkeita ja olen kuolannut sellaista kuvauskopteria useamman kerran, mutta… En kyllä raaski tilata. Niin paljon kaikenlaista muuta rahanmenoa tässä tällä hetkellä.

sirkus

Tosin nyt vähän huijasin. Ehkä kuitenkin enemmän odotan nyt sitä, että pääsen illalla Mellin kanssa kuvaamaan hämärässä LED-poi temppuja. Ja sitä, että sunnuntaina pääsen Murulle ja maanantaina katsotaan jollakin kokoonpanolla siellä Twilighteja.

Odotan kesää. Tämä kesä onkin melkoinen juhlakesä. On lakkiaisia, valmistujaisia, oman tyttären rippijuhlat ja rakkaan ystävän häät. Meille on varattuna mökkiviikko ja heinäkuussa tehdään viimein ulkoremppaa omakotitalossamme. Uskon, että uusi kesä tuo mukanaan monta hyvää hetkeä.

kesa

 

Juttua voisi rittää vaikka kuinka paljon ja ties mistä, mutta olisiko tämä kirjoitus nyt tässä. Pitänee kirjoittaa myös Karkausvuotta. Pistä viestiä tai kommenttia, jos heräsi ajatuksia, kysymyksiä, jotain, jota haluaisit tietää.

 

Mua pääsee muuten seuraamaan blogin lisäksi:

Facessa: Kirjailija Minttu Vettenterä ja Minttu Vettenterä
Instagramissa: minttuvet
Snapchatissa: Minttu Vet
Periscopessa: minttvet

 

 

 

Uusi maailmanlopunkone

Viime viikolla hermostuin. Niin käy tavallisesti aika harvoin, mutta sen tapahtuessa alkaa yleensä sattua ja tapahtua. Päätin siivota autot. Myönnän. Teen niin aivan liian harvoin ja autot myöskin näyttävät siltä. Ne näyttävät lapsiperheautoilta, jotka omistavat kaksi leväperäistä huithapelia – äläkä nyt tule viisastelemaan, että sinulla on kahdeksan lasta ja upouudella näyttävä auto, vaikka sillä onkin ikää jo 18 vuotta. Uskon. Moni muu hoitaa nämä asiat paljon paremmin kuin minä tai Mies. Mutta toisaalta. Keksin niin monta mukavampaa tapaa käyttää päivää kuin siivota auto, että sen epäilemättä huomaa. 

Noh, joskus se pitäisi silti siivota ja minä päätin tehdä sen viime viikolla. Raahasin imurin pihalle ja imuroin kuljettajan puolen Miehen autosta. Imurointi tökki, kirosin ikäloppua imuria mielessäni ja siinä samassa se mokoma päätti lyödä ylikuumenemissuojan päälle ja sammua. Ja siinä se sitten tapahtui. Päätin, etten enää ikinä harmittele vanhaa imuria vaan kävelen kauppaan ja ostan uuden. Ja näin tein, mutta jo illalla tajusin miksi ketään muuta taloudessamme vanha imuri ei ole haitannut. Mies tuijotti imuria epäluuloisesti alta kulmien aivan kuin se olisi ollut jokin helvetinkonetta. Mies kuitenkin suostui testaamaan laitteen ja imuroi olohuoneen ja keittiön. Vasta työn jälkeen tajusin Miehen kyräilyn syyn. Yllätin nimittäin Miehen keittiöstä kaivelemasta imurin säiliötä. Kun Mies huomasi minut, hän antoi toiminnalle selityksenkin: “Täällä jossain. Täällä jossain on ihan varmasti legoja”. 

Myönnän. En voinut edes väittää Miehelle vastaan. Legoja on epäilemättä kaikialla asunnossani. Vasta tänään pelastin kolmen Ninjago-miehen retkikunnan pyykkikoneen syövereistä. En uskalla edes arvella minkä määrän korvaamattomia palikoita sekin helvetinkone on vuosien varrella syönyt. 

Tänään, odotellessani, että pääsen lähtemään viemään esikoista nuorisoteatterille, päätin, että siivoan pikaisesti hiukan. Ehdin jo hetkisen riemuita, että hei! Nyt mä saan imuroitua uudella imurilla ja siivoaminen käy kaikinpuolin nopeammin kuin aikaisemmin. Mutta sitten Miehen huoli sai minut taas muistamaan miksi tässä talossa on lattiat putsattu vuosia lastalla. Legot. Legot. Ne katoavat imuriin. Paha imuri syö legot. 

Voi elämän kevät. Ja voi helvetinkone. Katsokaa nyt! Oliskos uskonut, että kohtalaisen viattomalta näyttävä pyöreä ja iloisen punainen imuri kätkee sisäänsä uhan maailmanlopusta?  

  

Ne oli vain hiukset – vai oliko?

Huomaan aloittavani postauksen “kaksi viikkoa sitten”. Joudun muistuttamaan itseäni, ettei siitä ole kahta viikkoa vaan melkein neljä. 

Melkein neljä viikkoa sitten nautin isän luona puusaunasta. Se on parhaita juttuja maailmassa ❤️. Suihkussa elämä kuitenkin muuttui. Käsiin jäi tukko hiuksia. Ja toinen. Myönnän. Yritin uskotella itselleni, että koko juttu oli vain jonkunlaista kuvitelmaa, mutta… Totuus iski vasten kasvoja todella äkkiä. Vielä samana iltana totesin, että takaraivolla on kalju läntti. 

Hiukset jatkoivat lähtemistä armottomasti. Kävin kahdella lääkärillä, joista toinen oli vakaasti sitä mieltä, että ongelma on kilpirauhasessa ja toinen määräsi vaintulehduskokeet. Lopulta, melkein kaksi viikkoa myöhemmin löysin lääkärin, joka otti asian selvitettäväkseen. 

Nyt minusta on otettu kasa verikokeita. Olen menossa sydänfilmiin, sisä- ja ihotautilääkärille. Moni sanoo, että toivottavasti löytyy jotain mitä voidaan hoitaa. Minä en tiedä. Todennäköisin syy on nimittäin alopecia. Autoimmuunisairaus, joka nyt vaan vie hiukset. Hiustenlähtö tuntuu pahalta, mutta enemmän pelkään kuitenkin sitä, että taustalta löytyy jotain muuta. Jotain, jota voidaan hoitaa… Tai sitten ei. 

Tämän kirjoituksen jäsentäminen on vaikeaa. Viimeisten neljän viikon sisällä on kerääntynyt niin paljon mitä haluaisin kirjoittaa ylös, kun viimein aloitin. 

“Ne on vaan hiukset”. Olen ymmärtänyt, että tämä on yksi ärsyttävimpiä asioita, joita alopeciaa sairastaville voi sanoa. Silti hoen sitä koko ajan itselleni. Alusta lähtien olen ajatellut, että Ne Ovat Vain Hiukset. Jos ne lähtevät, harmi, mutta tässä elämässä voisi tapahtua paljon pahempiakin asioita. 

Päivät kuluvat ja on ärsyttävää tajuta, että minun maailmani on kutistunut ikään kuin yhden karvattoman pään kokoiseksi. On ärsyttävää ymmärtää, että on jotenkin tietoinen päästään ja sen hiuksettomuudesta koko ajan. Minä, joka en ole koskaan ollut mitenkään erityisen kiinnostunut ulkonäköseikoista. 

Hiusten lähtemisen myötä olen löytänyt kokonaan uuden maailman. Olen lukenut valtavat määrät tarinoita kaljuuntuvien naisten kokemuksista ja olen tutustunut useampaan alopeciaa sairastavaan.  Ensimmäinen reaktioni oli jotenkin tosi shokki. Alopeciaa sairastavissa on paljon ihmisiä, jotka salaavat sairauden jopa läheisiltä ystäviltään! Taisin ensimmäiseksi kysyä, että jos alopeciaa sairastava peittää kaljunsa peruukilla, tekeekö hän sen itsensä vai ympärillä olevien ihmisten vuoksi? Nyt olen oppinut, että toiset itsensä, toiset muiden ja suuri osa molempien. 

Aikaa on kulunut. Shokki on muuttunut ymmärryksesi. Olen lukenut tarinoita siitä miten läheisimmät, puoliso, lapset, vanhemmat, häpeävät kaljua naista. Olen lukenut tarinoita miten treffikumppanin kiinnostus lakkaa, kun selviää, että nainen onkin kalju. Olen lukenut lapsista, joita kiusataan, koska äiti on kalju. 

Ei. Mä en ihmettele enää yhtään miksi niin moni haluaa kätkeä tämän sairauden. 

Mä en halua salailla. Tuntuisi ihan kamalalta laittaa päähän peruukki. Kai siksi, että minä en osaa ajatella tekeväni niin itseni vuoksi. Siksi, että tuntisin itseni kauniimmaksi. Ajattelen, että tekisin sen vain niiden muiden vuoksi. Piiloutuisin peruukkiin, jotta minun ei tarvitsisi hävetä itseäni, eikä muiden minua. 

Silti välillä mietin pitäisikö. Eilen psykiatrian polilla sanoin lääkärille, että minusta on ihan käsittämättömän tyhmää, että minä, jonka perhe on selvinnyt jaloillaan monenlaisesta, olen nyt huolissani kiusataanko lapsiani, koska heidän äitinsä on kalju? 

Menin eilen kauppaan. Riisuin lippikseni ovella, suoristin ryhtini ja totesin, että tämän kauppareissun olen avoimesti minä. Kalju nainen. Ryhti ja rohkeus loppuivat karkkihyllylle, kun vastaan tuli yksi Heinähatun luokkakaveri. Teki mieli vetää lippis päähän ja sukeltaa hyllyjen alle. “Sanookohan se Heinähatulle jotain?”

Neljän viikon jälkeen voin sanoa, ettei tätä voi ymmärtää, jos ei ole itse kokenut. Minusta tuntuu, etten ymmärrä itsekään. Luin eilen erään hyvin vahvan naisen haastattelun. Hän totesi siinä, että itkee yhä säännöllisesti hiuksiaan. Monet vertaavat hiustenlähdön aiheuttamaa tunneskaalaa eroon tai läheisen kuolemaan. Anteeksi nyt vaan, ajatus tuntuu minustakin naurettavalta. NE ON KUITENKIN VAIN HIUKSET. Silti tajuan käyväni juuri niitä tunteita läpi. Psykiatrian polin lääkäri, joka on muuten kalju mies, sanoi minulle, että olisin voinut itkeä paljon enemmän. Niin varmaan olisin. Minusta vaan tuntuu, etten ole antanut siihen itselleni lupaa. Ne ovat vain hiukset. Kukaan ei ole kuolemassa. Minä en tarvitse syöpähoitoja tai dialyysiä. Ne ovat vain hiukset. Miksi siis surisin? 

Ja silti tajuan, että elämä on jollakin tapaa pysähtynyt tähän. Olen käpertynyt päähäni. Ajatukseni ovat kuin kännykän valokuvagalleria – täynnä päätäni. Kuvista kyttään lähteekö hiuksia lisää. Kasvaako niitä. Juuri nyt en tarvitse kuvia. Tiedän, että ne alkavat käydä vähiin. En oikein tunne mitään. Fiilikset vaihtelevat. Toisena hetkenä olen okei. Toisena vedän itkupotkuraivareita siitä, että olen ruma kummajainen.  

Kaikkein kurjinta on kuitenkin se, että pääni on koko ajan kipeä. Sitä paitsi särkee, myös iho on kosketusarka. Joku kuvasi tunnetta hyvin: “Tuntuu kuin tukistettaisiin koko ajan”. Tässä kohden muut alopeciaa sairastavat ovat taas ihan kullanarvoisia. Ilman heitä olisin luultavimmin varma, että minulla on vähintäänkin aivokasvain. He osaavat kertoa, että se vaan kuuluu asiaan. 

Taksikuski Vettenterä, palveluksessanne

Herään aamulla ja totean, että siellä sataa. Manaan mielessäni, koska jätin ihan tarkoituksella illalla pyykit ulos. Eihän siellä vielä pitänyt sataa. Pihalle on ripustettu kuivamaan suurin piirtein koko huushollin pyyhearsenaali. Ensin toistakymmentä pestyä pyyhettä, jotka olivat käytössä viime viikolla Kotaniemessä, muutama muu ja eiliset seitsemän uintipyyhettä.

Sade vaikuttaa heti muuhunkin kuin pyykkien kuivamiseen. Esikoinen ei mene kouluun pyörällä – tänäänkään. Ekana päivänä sentään pääsi bestiksen kanssa fillaroimaan, mutta tänään ja eilen ei. Muistutan itseäni taas, että pitää hankkia tytölle bussikortti. Viime vuonna mentiin varmaan syys-lokakuun vaihteelle ennen kuin se hankittiin. Nyt on elokuun 14. Mikä ihmeen syyskuu tänne iski? Kimi lähtee kouluun ja minä kiikutan ensin Ossen ja Mellin ala-asteelle, Nessan yläasteelle ja Arin viimeiseksi töihin.

Alan hiljalleen muistaa millaista ajamista tämä arjen pyörittäminen olikaan. Samalla alitajunta muistuttaa miten kätevää se onkaan ollut, kun nuorimmaista ei ole tarvinnut raahata mukana joka paikkaan. Kyllähän se näillä keleillä menee, mutta sitten, kun on pakkasta ja joutuu pukemaan x kerrosta vaatetta, jotta uskaltaa näyttää nenäänsä oven ulkopuolella. Eipä sinällään. Tänään vähän ennen yhdeksää meidän lämpömittari näytti 12,9c. Enää ei pärjännyt nuorimmainen pelkällä vaipalla, kuten valokuvista päätellen meni melkein koko viime viikon.

Tänä syksynä sommittelemme taksitoiminnan ja suhailun myös aivan uuden mallin mukaisesti. Meillä on 25.8. alkaen talossa aikuinen, joka kulkee päivittäin Malminkartanossa asti töissä. Talossa on yhä edelleenkin se kaksi autoa ja tulee varmasti päiviä, jolloin saamme sommitella ketkä ottavat auton ja kenen on vaan pärjättävä ilman.

Näen pienimuotoisia maanantaipainajaisia miettiessäni tämän huushollin harrastustoimintaa. Jos Melli pääsee toivomilleen kitaratunneille on maanantaisin harrastusten alkamisliukuma klo 16-17.15. (16.00, 16.30, 17.15) ja hakuruljanssi jaksottuu 17.30-18.40 (17.30, 18.00, 18.40). Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa hakea, niin se on MAANANTAI. Sen jälkeen loppuviikko näyttää helpolta.

Nyt minä lähden nuorimmaisen kanssa suhaamaan kohti Riihimäen sairaalaa. Ajatus oli, että olisimme hyvinkin voineet pyöräillä sinne ja kauppaan, mutta ottaen huomioon syyskelien päälle iskeneen syysflunssan, taidan jättää väliin. Teen elämäni ekoteot sitten myöhemmin.

Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.