Kääntäjä haussa

No niin. Olemme tulleet siihen pisteeseen, että Karkausvuosi Kauna alkaa olla viimeistelyä vaille valmis. Samalla saamme todeta, että rahoitus käännöstyön tekemiseen on viimein kunnossa. 

Koska käännöstyöllä on pikkuisen kiirus, aloitin aamuni lähettämällä viestiä yhdelle kaverinkaverille ja sen jälkeen selailemalla käännöstoimistoja. Meinasi tulla itku ja parku – mähän hukun tähän käännöstoimistoviidakkoon. 

Siksipä, kokeillaan nyt vielä tätä. Jos olet erinomaisen englanninkielen omaava henkilö, jota kiinnostaisi työskennellä pienien kauhutarinoihen (ja ehkä myöhemmin myös kokopitkän kirjan) parissa – ota ihmeessä yhteyttä. Lisäksi sinulla tulisi olla aikaa toteuttaa n. 20 000 sanan käännös loppuvuoden aikana. Tiedän, joulu on tulossa ja ihmisillä kiirettä, mutta… Ota yhteyttä, jos kiinnostaa ja sinusta tuntuu siltä, että pystyisit hommaan. Kyllähän nuo toimisstot kääntävät tekstin muutamissa viikoissa, mutta…

Yhteistyö voi koskea tätä yhtä kirjaa tai mahdollisesti jatkua pidempäänkin, ihan miten kemiat kohtaavat ja miltä tuntuu. Sen verran kuitenkin projektista paljastan, että Kauna on neliosaisen sarjan ensimmäinen osa ja sarjan jälkeen on ilmestymässä kauhukirja. 

Palkkio voidaan maksaa joko ns. normaalina käännöspalkkiona sana-/merkkimäärän mukaan tai… Tarjoan uusille kääntäjille samaa mahdollisuutta kuin tähänkin asti – mahdollisuutta kantaa kirjan riski yhdessä kanssani ja päästä siten mahdollisesti kiinni 50%:in kirjan myyntivoitosta. Tällöin odotan kääntäjältä kuitenkin suurta sitoutumista työhön ja osallistumista markkinointiin (käytännössä tarkoittaa nopeiden pienien käännösten tekemistä mainostarkoituksiin). 

Mutta juu, pistä viestiä, jos kiinnostaa minttu@jossainkaukana.net. 

  

Mistä on sallittua kirjoittaa?

Karkausvuosi on tuonut minut peruskysymysten äärelle. Niiden, joita luultavasti useimmat kirjoittajat joskus pohtivat – tai ainakin pitäisi pohtia. Toki on heitä, jotka pystyvät toteuttamaan itseään kyseenalaistamatta sitä mikä on sopivaa tai millä mahdollisesti loukkaa jotakuta. Onko se sitten ihailtavaa taiteilijanvapautta vai röyhkeyttä? 

Karkausvuosi on kokoelma pieniä, harmittomia kauhutarinoita. Sellaisia, joita luimme aikanaan jo Ujon Piimän sivuilta. Karkausvuodesta tekee poikkeuksellisen paitsi sen laajuus (en oikeastaan vieläkään uskalla ääneen sanoa montako tarinoita loppujen lopuksi pitäisi olla kasassa), myös se, että tarinat on sidottu tavalla tai toisella kunkin päivän tapahtumiin. Joskus sidos on äärimmäisen löyhä, mutta se on kuitenkin olemassa. 

Olen kirjoittanut tarinoita kahdella tavalla. Toiset ovat syntyneet joko omassa päässäni tai miehen innoittamana ilman taustatarinaa. Nämä tarinat on myöhemmin pyritty sijoittamaan päiville, jotka sopivat tarinoihin. Osa tarinoista taas on saanut alkunsa puhtaasti jostakin tietystä päivämäärästä, tietystä tapahtumasta, jonka teemoista olen kirjoittanut kauhua. 

Näitä taustatarinoita valitessa olen tosiaan törmännyt kysymykseen: Mistä on sopivaa kirjoittaa? Missä menee hyvän maun rajat? Olen ryöstöviljellyt ja raadellut vanhoja tuttuja tarinoita. Olen käyttänyt hyväkseni avaruuslentoja ja keksintöjä. Ei liene tuomittavaa kirjoittaa Chaplinin haudanryöstöstä tai revolverin keksijästä, mutta mitä lähemmäs omaa arkeamme tulemme, sitä isommiksi kasvavat myös kysymykset. 

Kun tullaan lähemmäs, aiheet muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Vaikkei tapahtuma itsessään olisi meitä koskettanut, se on koskettanut jotakin sisimmässämme. Tv:ssä pyörii juuri ohjelma nimeltä Katastrofin anatomia. “Kymmenen tapahtumaa, joita Suomi ei unohda”. Onko sallittua kirjoittaa kauhua Myyrmannin pommista (ups, minä käytin tätä jo fantasiapuolella) tai Jokelan kouluampumisesta? 

Lähtökohtaisesti olen yrittänyt olla sensuroimatta itseäni. Olen yrittänyt ajatella asiaa niin, että minun tarkoitukseni ei ole loukata ketään. Kauhutarinan ei ole tarkoitus rienata. Ehkä enemmänkin kytkös on juuri sitä, että se muistuttaa meitä pienemmistä ja isommista asioista, jotka ovat tapahtuneet. 

Eilen illalla huomasin kuitenkin tulleeni jonkin oman kynnykseni äärelle. Kirjoitin tarinan, johon lähdin etsimään tunnettua henkirikosta. Aloitin wikipedian selaamisen maaliskuusta ja siinähän se oli 3.3. Yksi päivä, jota Suomi ei unohda. Yksi päivä, joka on syöpynyt omaan mieleeni, koska olin tapahtumien aikaan hyvin saman ikäinen kuin uhrit. Yksi mies, joka on nyt jo kuollut. Jammu Siltavuori. 

Ikinä ei ole pelottanut niin paljon…

(… ainakaan melkein)

Sunnuntaipäivä. Ulkona paistaa aurinko. Tulen työhuoneeseen ja lukitsen oven. On mitä mainioin päivä tehdä töitä. Ei mitään ihmeellistä ohjelmaa. Tuijotan ruutua ja kurkussa kuristaa. Tätäkö mun oikeasti pitäisi tehdä? Tästäkö mun oikeasti pitäisi saada tehdyksi jotain? Kuvittelenko mä oikeasti, että mä ehdin? Luulenko mä oikeasti, että jotakuta kiinnostaa? Toistanko mä itseäni? Onko mun ideat totaalisen tylsiä? Onko tässä yhtään mitään ideaa?

Karkaan työhuoneesta. Menen takaisin makuuhuoneeseen. Käperryn peiton alle ja totean, että täällä on paljon parempi. Itkettää kylläkin. Ahdistaa. Pelottaa.

Palaan työhuoneeseen. Viime viikonloppuna siivottu työpöydä pursuaa taas tavaraa. Se on kuin projektinikin. Täynnä ja kaaoksessa. Siellä on runoja, pyöreitä tyyppejä, kauhua, kansanperinnettä, ilmaisutaidonkerhoa ja… lisää kauhua. Niin ja siellä on puheenvuorot. Sellaisetkin pyydettiin pitämään. Mun pitäisi olla radikaali. Mikä se semmoinen on?

Käärin hihat. Totean suomalaiselle tyypilliseen tapaan, että perkele. Tästä se lähtee. On pakko lähteä. Pitäisi vissiin keretä tänään vielä muutakin kuin panikoida.

karkausvuosi

Mitä ihmettä mä tekisin?

Istun tietokoneella ja tuijotan näyttöä. En tiedä mitä tekisin. En mistä alkaisin.

Tekemistä olisi kyllä vaikka kuinka paljon. Pitäisi käydä Kone-kirjan teksti läpi. Ehkäpä kirjoittaa kokonaan uudelleen. Se on nykyisellään liian pitkä. Se on harmillista, koska tällaisenaan se sisälsi kaikkien lasten suunnittelemat koneet. Nyt niitä on pakko karsia. Tämän kirjan kanssa tosin ajattelin kokeilla hivenen toisenlaista lähestymistapaa. Nyt kun siitä kerran tulee olemaan kaksi kirjoitettua versiota, aion lähettää yhdelle kustantamolle tämän nyt kirjoittamani, muita lähestytään sitten tuon uuden version kanssa.

Toisaalta kauhutarinat seisovat tällä hetkellä. Useampaan päivään ei ole tullut kirjoitettua. Niitä pitäisi tehdä, koska aikataulu on tiukka.

Niin. Syksyn kirjan kirjoittaminen pitäisi aloittaa. Sitä varten vain pitäisi tehdä jonkin verran pohjatyötä.

Läksyjäkin olisi. Kesäkuussa on vielä yksi kurssikin.

Ja se uusi gerbiilikirja. Se olisi hyvä saada pikimmiten valmiiksi.

Tekemistä siis riittäisi. Mistähän sitä aloittaisi?

732 kauhutarinaa

En muista milloin olisi viimeksi väsyttänyt näin paljon kuin tänään. Lisäksi niska ja hartiat ovat jumissa – luultavimmin kiitos sen, että olen viime päivinä kirjoittanut aika paljon ja työpisteen ergonomia ei yhäkään ole kovinkaan kummoinen. Tarttis tehdä jotain.

Tänään ajattelin pikkuisen avata tuota kauhutarina-projektia, josta olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran facebook-sivullani ja tuolla 1001 päivää – blogissa. Tulikin tässä mieleen, että pitänee lisätä tuonna yläpalkkiin suora linkki myös tämän 732 kauhutarinaa projektin julkaistuihin kirjoituksiin. Kirjoituksia julkaistaan tässä vaiheessa vain aivan muutamia, koska kirjoitukset on tarkoitus julkaista aikanaan kahdessa eri formaatissa puolet ja puolet ajatuksella. Julkaisuajankohta on kuitenkin vasta marraskuu 2015-joulukuu 2016. Korostetaan nyt vielä, että tällä projektilla ei ole mitään tekemistä ensi syksynä ilmestyvän kauhukirjan kanssa.

Olen taas päässyt toteamaan, että teen jotain aivan uutta. Se tuntuu olevan jossain määrin tämän vuoden teema. Mitä olen tänä vuonna tehnyt:
– Olen kirjoittanut ensimmäisen 8-12-vuotiaille suunnatun kässärini.
– Olen kirjoittanut loppuun ja julkaissut ensimmäisen fantasiakirjani.
– Olen työstänyt tekstin, joka pohjautuu eskari-ikäisten suunnittelemiin ja piirtämiin koneisiin.
– Ja nyt työstän 732 pienen kauhutarinan kokoelmaa, jonka toteutustapa on vähintäänkin erikoinen.

Miksi 732 tarinaa?
Hullulla täytyy olla hulluja tavoitteita. Osittain Mellin kauhukirjan Pelkäätkö kuolemaa? innoittamana. Jossain vaiheessa Arin kanssa puheisiin nousi ajatus kirjasta, joka sisältäisi lyhyitä kauhutarinoita. Juuri sellaisia, joita ainakin meidän lapset ovat rakastaneet lukea. Sitten Ari heitti ilmoille ajatuksen: Mitä jos kirjoittaisi tarinan joka päivälle? 365 pientä tarinaa.

Pian tästä kehittyi jatkoajatus. Entä jos tarinoita olisikin 366? Karkausvuosi. Lähtökohtaisesti jo erilainen. 366 kauhutarinaa yksissä kansissa kuulosti vähän liiottelulta ja niin syntyi ajatus neljän kirjan sarjasta: Karkausvuosi: Talvi, Karkausvuosi: Kevät, Karkausvuosi: Kesä ja Karkausvuosi: Syksy.

Tähän kun sitten ympätään minun mielenlaatuni niin pitihän tuo määrä kertoa kahdella, jotta koko julkaisuvuosi voidaan julkaista tarina per päivä myös netissä.

Työprosessi
Olen kirjoittanut tarinoita nyt joitakin päiviä. Ensimmäisenä kirjoitin muutamia sekalaisia tarinoita ylös, mutta sitten keksin hauskan ajatuksen. Avasin wikipediasta sivun 2.1. (1.1. kirjoitin tarinoita uudenvuodenlupauksista). Etsin tuona päivänä tapahtuneita, minua tavalla tai toisella kiinnostavia, asioita ja kirjoitin kaksi tarinaa per päivä. Tarinat siis liittyvät jollakin, ajoittain hyvin löyhällä, tavalla päivän tapahtumiin. Tähän mennessä olen käyttänyt inspiraationa mm. ihmissyönnistä tuomitun Alfred Packerin ehdonalaiseen pääsypäivää, Elvis Presleyn syntymäpäivää ja päivää, jolloin Pisan torni suljettiin yleisöltä turvallisuussyiden vuoksi. Olen oppinut samalla historiasta ja ihmisistä monta mielenkiintoista juttua.


Alkuun ajatus 732 tarinasta tuntui aika lannistavalta. Miten ihmeessä oikeasti joku voi kirjoittaa 732 pientä tarinaa. Ja mistä ihmeestä aiheet noihin tarinoihin? Miten välttää se, että toistaa itseään tarinoissa? Lisähaasteen on aiheuttanut se, että minä olen aina ollut enemmänkin ihminen, joka kirjoittaa vähän liikaa kuin liian vähän. Niinpä juttujen typistämistä saa vielä harjoitella. Projektia aloittaessani tutustuin vastaaviin kummitustarinoihin ja totesin, että tiiviimmät tarinat ovat jopa alle 100 sanaisia. Omistani moni pääsee yli 200 sanan ja pisin taitaa olla melkein 300 sanainen. Nyt kun olen päässyt alkuun, uskoni 732 tarinan kirjoittamisesta on lujittunut suuresti. Ainoa mikä mietityttää, on aikataulu. Kustannussyistä kirjaksi tulevien tarinoiden pitäisi olla valmiina viimeistään tämän vuoden lopussa. Tämä tarkoittaisi vähintään 1,5 tarinaa päivässä. En kuitenkaan varmasti kirjoita tarinoita päivittäin, joten tiistain kaltaiset päivät, jolloin kirjoitin 10 tarinaa, tulevat varmasti tarpeeseen.