Joskus on onni olla ihan puhki

Huisi päivä takana. Aloitimme aamun laittamalla mäkeä lumilautailukuntoon. Iltapäivällä laskimme lumilaudoilla ja rakensimme lumilinnan. Illalla saunottiin ja katsottiin Taru sormusten herran ensimmäinen osa. 

Arvatkaa mitä? Tänään mä olen onnellinen yhdestä tokaluokkalaisesta, joka laski laudalla upeasti. Olen onnellinen yhdestä, joka laski laudalla ja kailotti mennessään Cheekin Kuka muu mukaa. Olen onnellinen yhdestä, joka minun retkottaessa rättipoikkiväsyneenä mäen alapäässä, huusi kurkku suorana mäen päältä: “Oota, oota, oota, mä tuun mukaan selffieseen”. Ja yhdestä, joka taapersi pihalla urhoollisesti, vaikka melkein hukkui lumeen. 

Ja tänä iltana mä olen onnellinen siitä, että mä olen ihan puhki. Se on merkki siitä, että tänään oli hyvä päivä ❤️.    
    
   

Kiitos sinulle, kun olet

Sain tänään haasteen. Piti valita jokin tekeminen, joka tuottaa mielihyvää. Ja tehdä sitä päivittäin ainakin maanantaihin asti. Ajattelin ensin montaa sellaista asiaa, johon liittyisi minulle rakkaita ihmisiä, mutta päädyin lopulta valitsemaan minulle rakkaan tekemisen. Kirjoittamisen. Lupasin kirjoittaa päivittäin ajatuksiani ylös – ja bloggaaminen lienee minulle se luonnollisin tapa. Minulla on ollut sitä ikävä. 

Tänään en valinnut ajatuksia. Ne valitsivat minut. Ne tulivat ja veivät mukanaan, eikä millekään muulle ollut enää tilaa. Tänään löysin itseni perusasioiden ääreltä. Miettimästä, että mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. 

“Nää vuodet on olleet tuulisii…” Viime vuosiin on mahtunut paljon monenlaista. On ollut päiviä, jolloin aurinko paistoi niin kirkkaasti, että silmiin sattui. On ollut päiviä, jolloin kaikki oli lämmintä ja hyvää. Mutta on ollut myös niitä mustan mustia päiviä, jolloin kuvittelin, etten enää selviä. Ettei mikään enää ikinä onnistu.   

Tänä päivänä olen katsonut ympärilleni ja nähnyt siinä lähelläni monta minulle tärkeää ja rakasta ihmistä. Toiset ovat olleet elämässäni melkein 37 vuotta, toiset 16 vuotta, toiset kahdeksan viikkoa. Toiset ovat seisseet rinnallani, kun hautasin äitini. Toiset ovat eläneet mukana, kun pelko lapsemme elämästä oli koko ajan läsnä. Toiset kulkivat läpi muutot paikkakunnalta uudelle – useampaan kertaan. Toiset rakastivat minua silloin, kun en nähnyt itsessäni enää mitään hyvää. Toiset ottivat minut elämäänsä ja sydämeensä hetkenä, jolloin en uskonut kelpaavani enää kenellekään. Joku teistä sanoi, että “Mitä vittua?”, kun tein yhden elämäni suurimmista päätöksistä, mutta seisoi rinnallani silti. Te hyväksytte, vaikka ette aina ymmärtäneetkään. 

Haluaisin sanoa kiitos. Aloitin kirjoittamaan hienoa listaa siitä tyyliin: “Kiitos sinulle, joka uskoit aina. Kiitos sinulle, joka suojelit, kun opettelin kävelemään. Kiitos sinulle, jonka kanssa meillä on Taikaa. Kiitos sinulle, joka otit minut osaksi laumaasi ja opetit, että oma jengi saattaa löytyi joskus ihan yllättävistä paikoista…”  Mutta… Sitten tajusin, etten pysty kirjoittamaan tällaista. Tähän listaukseen teitä, rakkaita, tärkeitä, on aivan liian monta. Kirjoittaisin tätä postausta vielä aamullakin, eikä se suinkaan ollut tarkoitus. Siksi. En voi sanoa muuta kuin… Kiitos, kun olette. Olette rakkaita <3.  

 

Tanskandoggin kokoinen ikävä

Aloitan aamun pakkaamalla Mörön vaatteita kirppikselle menevään laatikkoon. Vaatteita käsitellessä tulee mieleen, että ilmeisesti tämä on nyt sellainen suru, ettei siitä selviä muuten kuin työntämällä syrjään. 

Mörkö, tai oikeastaan sen puuttuminen, on jollakin tasolla koko ajan läsnä. On vaikea olla olematta koko ajan tietoinen siitä, että iso rohjake puuttuu makaamasta koirien pediltä, pyörimästä mukana aivan liian kapeissa paikoissa, makaamasta ahtaassa tilassa työhuoneessa, pyyhkimästä kuolansa vaatteisiin,varastamasta ruokaa keittiön tasoilta ja istumasta olohuoneen sohvalla jalat lattialla kuin ihminen konsanaan. 

Torstaina, Mörön lopetuksen jälkeen, huomasin reagoivani ensimmäistä kertaa eläimen poismenoon niin kuin reagoin. Oli pakottava tarve siivota Mörön tavarat pois. Vaatteet ja hihnat eteisestä, valjaat ja muut vaatehuoneesta, kupit ja puruluut. Kaikki. Mörön yleisimmin käytössä ollutta pantaa ja hihnaa pidin pitkään käsissäni. Mietin mitä näille teen. Niistä en osannut luopua, mutta en juuri halua nähdäkään. Haava, joka jäi, kun mun suuri rakkauteni lähti, on ihan liian kipeä vielä. 

Mörön kuoleman jälkeen olen käynyt läpi monenlaisia tunteita. Muistan kuinka ihmiset sanoivat, että niin… Nehän ovat sitten tosi lyhytikäisiä koiria. Minä kuvittelin käyneeni tämän ajatuksen läpi. Kuvittelin hyväksyneeni sen, että lyhyt elämä voi olla hinta, jos haluaa tanskandoggin. Että harvoihin vuosiin mahtuu jotain niin ainutlaatuista, että se on sen arvoista. Kyllä niihin mahtuikin. Mutta silti. Silti juuri nyt tunnen itseni jotenkin petetyksi. 

Me löysimme tanskandoggin, jolla oli terveitä pitkäikäisiä sukulaisia. Kaikki näytti hyvältä. Mörkö oli omanlaisensa koheltaja. Sen kanssa sattui ja tapahtui. Ajoin mm. elämäni kovimman rallin erään uimarantareissun jälkeen pelätessäni, että elämäni suuri rakkaus vuotaa auton takakontissa tyhjiin pahan tassuvamman vuoksi. Toisen vamman vuoksi toisesta etutassusta lähti varvas. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen lyhyemmästä koiranelämästä. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että omistin tapaturma-alttiin koiran. Olin ehkä hyväksynyt ajatuksen, että tanskandoggit ovat taipuvaisia vatsalaukun kiertymille ja se voi iskeä minkä ikäisille koirille vaan. 

Mutta se mitä tapahtui, oli jotain, johon kukaan ei meitä valmistanut. Se, että alle viisi vuotias koira romahtaa yks kaks niin, että jalat eivät kanna. Se, että eläinlääkärille päästessä koiran silmät ovat verenpunaiset ja nenästä valuu verta. Se, että edellisenä päivänä normaalin lenkin heittänyt koira ulostaa eläinlääkärin lattialle mustaa verensekaista liejua. Se, että yhtäkkiä koiralla on shokkitila, jolle ei vain voida mitään. Se, ettei jäljelle jää muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa koira vajaa kaksi viikkoa ennen 5-vuotissyntymäpäiväänsä.  
Jäljelle jäi vain Mörön kokoinen ikävä.