Aamun onnelliset

Aamu on taas kääntynyt iltapäiväksi. Olen nukkunut pitkään. Nukkuminen. Sille olisi pakko tehdä jotain. Haaveksin elämästä, jossa osaisin nukkua normaalisti. Yö oli katkonainen, mutta nukuin silti. Vein koirat ulos – joskin Mörköä käveleminen ei kiinnostanut. Olen täyttänyt tiskikoneen ja laittanut ruuat viittä vaille valmiiksi. Niin, että kunhan postaan tämän kirjoituksen, pääsemme syömään. 

Tänä aamuna olen onnellinen…

1) Suomen kesä ei näytä parhaita puoliaan. On kylmää, tuulee ja tihkuttaa vettä. Silti neljä lasta juoksevat joukolla pihalla. Ampuvat toisiaan (ja ajoittain itseään) vesipyssyillä. Legoinsinööri lennättää upouuden Ninjago-hyrrän korkeuksiin. On Kesäloma eikä kiirettä mihinkään. 

2) Olen tehnyt luonnokset siitä mitä tänään pitäisi kirjoittaa. Olen haltioissani siitä miten mielenkiintoisen projektin kanssa teen töitä tällä hetkellä. Jokainen päivä on uuden oppimisen päivä. Olen tänään lukenut taas Martti Luther Kingistä, Agatha Cristinestä, Simpsoneista, A.I.V. rehusta, Rauli Badding Somerjoesta ja Ennätystehtaan historiallisista hetkistä. Tämä suo on loputon ja hyvä niin :). 

3) Olen itkenyt ilosta/onnesta tänä aamuna. Tunteellinen hölmö orava. 

Kolme onnellista ajatusta

Tänä aamuna olen onnellinen….

1) Siitä, että lapsillani on Ystäviä. Viime päivät ovat olleet taas niin täynnä elämää. Yövieraita on ollut kaksi yötä ja koko eilisen päivän joukon jatkona pyöri Ossen ja Mellin yhteinen ystävä. 

2) On Kesä. Ne on luvanneet tällekin päivälle sateita, mutta silti. Kesä on kiva ja me lähdetään rannalle. 

3) Mä KIRJOITAN. Kirjoitin eilen. Ja toissapäivänä. Ja vissiin sitä edellisenäkin. Enää ei jossitella tai muttailla. Mä Kirjoitan Tänäänkin. 

Anna minulle lupa

Miten pirun vaikeaa se voikaan olla? Ideoita ja ajatuksia on pää täynnä, mutta niiden saaminen sanoiksi ruudulle? En tiedä. Tai tiedän äärimmäisen hyvin. Tässähän minä olen himmaillut ruudun ääressä kolme vuotta. Okei. En minä ihan koko kolmea vuotta ole istunut käsieni päällä. On siinä sivussa syntynyt Kummituskirja ja Möllärimestari Jaaron. On tehty Karamellin kirjoja ja Herajoen koulun ilmaisutaidon kerhoa – niin ja luokkakirjaa ja opiskeltukin vähäsen. Ideoita on kirjattu ylös ja opeteltu uutta, mutta pääasiassa. Pääasiassa on himmailtu.

Olen kai kärsinyt jonkinlaisesta ruutukammosta. Koneella on iskenyt ahdistus. Ja mitä pidempään olen ollut kirjoittamatta, sitä vaikeampaa se on ollut. Tänään mietin miten kovin kaupaisinkaan jotakuta, joka seisoisi vieressä ja sanoisi: “Sinä osaat, sinä pystyt”. Tsemppaisi hyppäämään, vaikka pelottaa enemmän kuin ikinä. Ja siinähän se oli. Mies, joka painoi otsansa minun korvaani vasten, laski toisen käden toiselle ohimolle ja totesi: “Mä tiedän, että tässä mun otsan ja käden välissä on sellainen pommi, että…”

Siinä se taas oli. Lupa. Lupa tehdä sitä mitä minä kaikista eniten tässä maailmassa haluan. Joskin myönnettäköön, että viime viikkoina olen saanut luvan myös ihka uudelta taholta. Taholta, joka ikään kuin tekee siitä vielä enemmän totta, vaikka en olisi sitä uskonut edes mahdolliseksi.

Ne sanovat, että on helppo olla rohkea, kun ei pelota. Minä en ole rohkea. Juuri siksi minä tarvitsen sen luvan. Anna minulle lupa.

(Ei tänään tämän enempää. Nyt minä kaivan esiin tiedoston, johon minun pitäisi käyttää kaikki aikani monen monta viikkoa ja kuukautta… Nähdään taas!)