Se hetki, kun päähän ei koske

  

Kuviin on tallennettu neljä viikkoa elämästäni. Tajuan, etten ole enää se, joka on ensimmäisessä kuvassa, mutten oikeastaan tunnista ihmistä viimeisestäkään. 

Ihmiset sanovat, että olen rohkea. Suoraan sanottuna en oikeastaan tiedä mitä he sillä tarkoittavat. Tiedän vain, että sillä miltä tänään näytän, ei ole mitään tekemistä rohkeuden kanssa. Tämä nyt vain on ainoa tapa, jonka tiedän, elää tämän sairauden kanssa. 

En halua piilottaa sitä mikä olen. Lisäksi pääni on enimmän aikaa niin kipeä, etten halua siihen koskevan minkään. En edes hatun. Joskus tulee hetkiä, jolloin tuntuu paremmalta piiloutua lippiksen sisään, mutta jostain syystä silloinkin pidän siitä, että kyllä… Minusta näkyy, että olen kalju. Näkyy, vaikka minulla onkin hattu. Se tuntuu paremmalta kuin yrittää esittää muuta. 

Ei. Minä en ole sinut tämän kanssa. Ihme kai olisi, jos olisin. Olen onneksi tavannut ihania ihmisiä, jotka muistuttavat, että neljä viikkoa on ihan kamalan lyhyt aika sopeutua. Eikä tähän kai välttämättä sopeudu koskaan. On päiviä (valitettavasti minusta tuntuu, että yhä useammin ja useammin), jolloin olen sitä mieltä, että olen ruma, kalju kummajainen. Niissä hetkissä kaipaan kipeästi hiuksiani. 

Nyplään päätäni jatkuvasti, vaikka se onkin kosketusarka. Keskiviikkona höyläsin sängen pois, nyt siellä täällä kasvaa karkeaa sänkeä taas. Kuvittelen sitä olevan enemmän kuin keskiviikkona. Tiedän, että luultavasti petyin parin päivän päästä. Tänään se nimittäin on varmaa – oikean silmänalaripsissä on kolo. Nekin harvenevat. Toivon ihan kamalan paljon, että ne eivät lähtisi kokonaan.