Tämä on Se postaus

Mikä postaus? No se, jota olen hautonut päässäni useita päiviä. Olen puhunut tästä ainakin kummankin miehen ja ehkä jonkun muunkin kanssa. Pääni sisällä on kaksi klikkiä, jotka eivät anna periksi.

Matka tähän päivään
Ehkä ymmärtääkseen asioita tänään, on katsottava asioita aika pitkälle taaksepäin. En suunnitellut kirjoittavani tähän postaukseen tätä, mutta ehkäpä teen sen kuitenkin. Tiedän, että tästä tulee pitkä kuin nälkävuosi, mutta haittaako tuo? En tiedä jaksaako kukaan lukea tätä loppuun muutenkaan :P.

Kirjoittaminen. Se on ollut minussa tiukassa aina. Se ei ole vain ollut minussa, se on ollut minä. Ensimmäinen pitkä tarina syntyi kolmannella luokalla ja sen jälkeen hengitin kirjoittamista. Olin kolmetoista, kun lähetin ensimmäisen kässärin kustantajalle – ja uhosin lopettavani kirjoittamisen sitä seuranneen “ei kiitos” -vastauksen jälkeen. Mutta kuten Ari aina sanoo, kirjoittamista tuskin tulee koskaan saamaan minusta pois. Viime vuosina en ole aina ollut ihan varma siitä.

Gerbiilikirja. Siitä oli puhuttu melkein kymmenen vuotta, kun päätin, että teen sen nyt. Vuosi taisi olla 2006. Naputtelin tekstejä päivisin, kun tytöt olivat päivähoidossa ja lyllertelin ison mahani kanssa hakemaan heitä aina naputtelun jälkeen. Tarjosin kässäriä kustantajille. Moni epäili tultaisiinko nettiaikakaudella myymään moista kirjaa. Yksi ihminen lupasi sen kustantaa, mutta… Asia mietitytti. Lopulta palaset kolahtivat kohdalleen. Syksyllä 2009 tajusin, että BoD tarjoaisi mitä hienoimman mahdollisuuden painattaa Gerbiilifakta itse. Niin tehtiin. Muistan tunteen, kun lajittelin 100 ensimmäistä kirjaa pinoihin keittiönpöydällä. Se tuntui aivan käsittämättömältä määrältä MINUN kirjojani. Mutta niitäpä myytiin useita satoja vielä senkin jälkeen. Kokonaisuudessaan yli 700 kirjaa ja pelkästään Piki-kirjastoalueella sitä on lainattu melkein 900 kertaa.

Gerbiilikirjaa (3/2010) seurasi pian perässä lastenkirja, jonka kässäri oli ollut syksystä asti valmiina. Mörkö vei ilon vei minut täysin uudelle tielle. Hei, minä tein kirjaan kuvatkin! Kun Mörkö voitti Möllärimestari-kilpailun lasten- ja nuortenkirja-sarjan. Se tuntui aivan käsittämättömän upealta. Syksyllä ilmestyi kirjoittajaporukan Moralla murhaa mukavasti, vuotta myöhemmin saman lössin Rakkaudella sinun kuolema ja vielä ennen joulua Möröstä tuttujen tyyppien Siirin ja Saran joulutarina. Elettiin siis loppuvuotta 2011.

Vuosi 2012 oli monella tavalla merkityksellinen, mutta samalla myös… En oikein löydä sille sanaa. Hajottava. Se oli aika, jolloin aloin miettiä haluanko enää kirjoittaa? Pystynkö enää kirjoittamaan? Ja noiden kysymysten äärellä olen tavallaan yhä. Olen joskus nauranut, että kirjani kulkevat pareittain. Niinpä keväällä 2012 ilmestyi peräkkäin kaksi kirjoittamiselleni hyvin tärkeää kirjaa. Ensin tuli ensimmäinen kustantajan kanssa tehty kirja – Miten mörkö kesytetään? Olin saanut tehdä sen upeassa yhteistyössä hienon kuvittajan kanssa.

Heti perään tuli Jonakin päivänä kaduttaa, josta en oikein osaakaan sanoa mitään. Siihen minä pysähdyin ja jäin… Ainakin melkein.

Jollakin tapaa minusta tuntuu, että olen yhä siellä. Siinä kohdassa, jossa olin syksyllä 2012, mutta eihän se ole totta. Sen jälkeen on ilmestynyt Ihmissatuja pikkukummituksille ja Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat. Sen lisäksi olen ollut mukana toteuttamassa muiden kirjaprojekteja, Karamellin Kissakirjan ja Kauhujutut, Herajoen koulun neljännenluokan runokirjan, Mansikkamäen eskarilaisten konekirjan ja viimeisimpänä Gerbiiliyhdistyksen Juhlakirjan. Silti päässäni jokin kesän ja syksyn 2012 mörkö laahaa yhä perässsä. Pelkään, että en osaa kirjoittaa enää. Pelkään, etten pysty enää säännölliseen kirjoittamiseen.

Siksi tämän kirjoituksen kirjoittaminen on ollut niin vaikeaa. Pelkään lupaavani muille – ja ennen kaikkea itselleni jotain sellaista, jota en pysty pitämään ja taas kerran minä petyn. Ne, jotka haluavat minun kirjoittavan, pettyvät. En tiedä montako pettymystä kestän ennen kuin oikeasti heitän hanskat naulaan. Vai onko se sittenkin niin kuin Ari sanoo. Sitä kirjoittamista ei saa minusta.

Mihin on tultu? Missä olen nyt? Mihin olen menossa?
Ensimmäinen klikki tuli jo tuossa. Pelkään sanoa ääneen, että hei, nyt mä kirjoitan, koska pelkään kuollakseni päätyväni taas vaan mahalleni kuralätäkköön makaamaan. Pelkään, ettei kirjoittaminen onnistu. Pelkään, etten enää koskaan kirjoita niin kuin haluaisin.

Toinen onkin sitten… Tiedän, että tämä on lähinnä pääni sisällä. Moni muu on luultavasti sitä mieltä, että unohda tuo ja tee nyt JOTAIN. Mutta tämä on minussa, enkä oikein voi sille mitään. Jos katsot kirjoittamaani taaksepäin, huomaat ehkä yhden jutun. Kyllä. Jos lasken kirjoihini nuo kaksi antologiaa, jotka olen kolmen muun kirjoittajan kanssa tehnyt, se tarkoittaa, että olen julkaissut yhdeksän kirjaa. Yhdeksän. Gerbiilifaktan ilmestymisestä tuli pari kuukautta sitten kuluneeksi viisi vuotta. Nyt pääkopassani tikittää ajatus siitä, että kirjan numero kymmenen pitäisi olla jollakin tapaa erityinen. Tiedän, että minun täytyisi kirjoittaa Jaaronin kakkososa julkaisukuntoon. Se oli tarkoitus julkaista kesäksi. Tiedän, että pääsisin äärimmäisen helpolla, kun tekisin Gerbiilifaktan uudistetun version kirjaksi numero kymmenen, mutta kumpikaan ajatus ei viehätä minua. Jaaron on jatko-osa ja Gerbiilifakta 2.0 ikään kuin vanhan toistamista. Haluaisin KYMPIKSI jotain ERITYISTÄ. Välillä melkein harmittelen, etten julkaissut yhtä kirjaa ennen Jaaronia. Jaaron olisi ollut aivan loistava KYMPPI. Gerbiilifaktan uusittuun painokseen liittyy vielä yksi symbolinen ajatus. Jos se on numero 11, se on ikäänkuin uusi ykkönen. Kaikki alkaa alusta ja se on uusi mahdollisuus tehdä asiat paremmin.

Katson tulevaisuuteen. Jos kaikki menee putkeen ensi vuodeksi olisi tulossa jotain isoa ja upeaa. Ja jos totta puhutaan, joko jo loppuvuodesta tai ensi vuoden projektin kanssa päälekkäin mahdollisesti jotain vielä isompaa ja upeampaa riippuen mahdollisuuksista, jotka minulle suodaan. Tiedän saavani rahoituksen jälkimmäisen projektin toteuttamiseen, mutta koska? Se on epävarmaa. Joskin yksi asia on vielä varmempaa. Voisin tehdä kaiken valmiiksi. Niin, että rahoituksen osuessa kohdalle riittäisi, kun potkaisisin pyörät pyörimään. Onko siinä se KYMPPI?

Toisaalta tätä kirjoittaessa alkaa tuntua aivan potentiaaliselta vaihtoehdolta se, että julkaisenkin erään pöytälaatikossa lojuvan tarinan KYMPPINÄ. Se on hyvä tarina. Se on ihan hyvä lopetus tälle ensimmäisten kymmenen kirjan sarjalle. Sen jälkeen Gerbiilifakta, Jaaron2 ja SeJokinAivanUusi, jota seuraa ensi vuoden hullu projekti.

Teenkö niin vai näin? En tiedä. En osaa sanoa. Mutta sen osaan, että seuraavaksi avaan koneesta ensi vuoden projektin tiedoston ja nakutan sitä.

Voiko ihmisistä välittää liikaa?

Kysymys heräsi mieleeni tänä aamuna. Eräs minulle täysin ventovieras mies pisti facebookissa viestiä. Melko suoraan hän kertoi minulle, että hänelle oli tehty pahoja asioita. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulle tuli alusta alkaen fiilis, että mies valehtelee. Ajattelin kuitenkin, että viestin hänen kanssaan hetken siltä varalta, että fiilikseni on väärässä. Ajatus siitä, että miehen kokemukset olisivatkin olleet aitoja ja minä olisin ikään kuin kääntänyt hänelle selkäni, kun hän haki tukea.

Selvisi, että miehen kokemukset olivat hyvin tuoreita, eikä hän ollut kääntynyt niistä poliisin puoleen. Kehoitin tekemään niin, mutta mies ilmoitti, että hän haluaa ensin puhua kanssani puhelimessa. Sanoin, etten puhu vieraiden kanssa puhelimessa, mutta tämä ei hänelle kelvannut. Kehoitin häntä soittamaan kriisipuhelimeen, mutta ne eivät siellä kuulemma auta. Toistin, etten puhu tuntemattomien kanssa puhelimessa. Tässä vaiheessa mies ilmoitti tuntevansa ystäväni. Hän kertoi, että ystäväni oli sanonut, että antaisin miehelle varmasti numeroni. Samaan hengenvetoon hän väitti, että oli “melkein päätynyt sänkyyn” tämän ystäväni kanssa.

Jo väite siitä, että ystävä olisi luvannut minun antavan numeroni, kertoi paljon, mutta viimeinen väite sinetöi asian. Juttu ei voinut pitää paikkansa. Kaiken kruunasi se, että miehen mukaan tämä sänkyyn päätyminen oli tapahtunut näiden parin päivän aikana, jotka olivat kuluneet kamalista tapahtumista. Tarkistin vielä ystävältä – hän ei ollut kuullut kyseisestä miehestä koskaan mitään.

Ärsyynnyin. Olen kipeänä kahden kipeänä olevan lapsen kanssa kotona. Vaikka ylensä kuuntelen ihmisten murheita mielelläni, aamulla tuntui siltä, etten millään jaksaisi käsitellä ventovieraan ihmisen tämän kokoisia murheita. Silti tein sen, koska tiedän, että joskus tarvitsee vain puhua jonkun kanssa ja aina ei ole sitä ystävää,, jonka kanssa puhua. Ja jostain asioista voi olla helpompi puhua vieraalle. Lopputulos oli siis se, että mies oli sepittänyt koko jutun vain saadakseen puhelinnumeroni. Sairasta. En vain kykene ymmärtämään, että on ihmisiä, jotka kuvittelevat aloittavansa jonkinlaisen ihmissuhteen, oli sitten kyse kaveruudesta tai enemmästä, tällaisella.

Tätä kiukutellessa päätin kirjoittaa tänne toisestakin asiasta. Loppuvuodesta tyttäreltäni varastettiin avaimet koulussa. Kaksi poikaa oli penkonut takkeja ja reppuja, jotka oli jätetty köksäntunnin ajaksi lukitsemattomaan tilaan. Mukaan oli lähtenyt rahaa, jonkun bussilippu ja jostain kumman syystä tyttäreni avaimet. Pojat olivat vain suunnitelleet homman sillä tavalla huonosti, että ko. paikassa oli kameravalvonta ja heidät tunnistettiin heti.

Vaihdoimme lukot tapauksen jälkeen. Avaimia ei koskaan saatu takaisin. En sinällään haluaisi sen enempää pojille kuin heidän perheilleenkään sen isompia ongelmia. Siksi olemme yrittäneet välittää heille viestiä, että homma on meidän puolelta ok, jos perheet maksavat 250e:n laskun, joka lukkojen vaihdosta tuli. Toisesta perheestä tuli soitto. Poika myöntää näpistäneensä rahaa, mutta avaimien ottamista hän ei myönnä. Asiaa yritettiin saada sovitteluun. Toisen pojan vanhempia ei tavoitettu, toinen oli sanonut hoitavansa asian suoraan kanssamme. Mitään yhteydenottoa ei ole kuulunut.

En suostu ottamaan tuota 250e:n laskua tappioksemme siksi, että joku sai päähänsä napata avaimet tytön taskusta. Siksi meille jää jäljelle enää se, että haemme rahat vakuutusyhtiöltämme. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että sen jälkeen perheiden lasku on paljon isompi kuin 250e. Vakuutusyhtiölle rahaa ei voida maksaa suoraan vaan asia menee käräjäoikeuden kautta ja tällöin perheille lankeaa myös oikeudenkäyntikuluja ja korkoja. Harmittaa. Asia olisi ollut hoidettavissa yksinkertaisesti heidän kannaltaan, mutta näin ei tehty. No eipä tuo vakuutusyhtiön rahojen periminen meidän ongelmamme ole tai meitä rasita.