Outoa, tosi outoa

Kello on puoli viisi iltapäivällä ja minä istun koneella. Seuraavat kolme ja puolituntia on pyhitetty minun töilleni! Työaika? Mitä se on?

Se on jotain, josta olen viimeiset pari vuotta lähinnä haaveillut. On ollut parempia ja on ollut huonompia päiviä, mutta pääasiassa on ollut päiviä, jolloin en ole pystynyt tekemään töitä. Kaipaan töitä. Haluan saada jotain aikaan. Jotain, josta näkee, että hei – tää on mun juttu ja siksi mä tätä teen.

Tiedän, että voin paremmin kirjoittaessani. Tiedän, että kovinkaan moni asia ei tee minua yhtä onnelliseksi kuin hyvin soljuva kirjoittaminen. Siltikään en ole osannut olla itsekäs ja pitää omasta työajastani kiinni. Nyt on aika olla. Nyt on aika pitää.

Hassua vain, että nyt kun istun koneella ja tuijotan tuttua monitoria, minut valtaa tunne: ”Mitä mä muka teen?” Tiedän, että tehtävää riittäisi vaikka muille jakaa, mutta siltikään en osaa asettua minkään äärelle. Ilmoittaudun jo melkein suosiolla lukemaan runoanalyysiä, kun huomaan, että hei, kyllä näitä ajatuksia ja tehtäviä täältä löytyy. Ei sinällään, kyllä se runoanalyysikin pitäisi tehdä.

Ilmoitin siis, että jatkossa pyrimme siihen, että minulla on vähintään kaksikymmentä työtuntia viikossa. Samalla ilmoitin pitäväni tiistaipäivät perhepäivinä, jolloin en työskentele, jos en ehdi tehdä sitä aikaisemmin päivällä. Joka toinen tiistai on Arille kokousilta. Nappaan siitä ajan toiselle minulle äärimmäisen tärkeälle asialle – lapsille, perheelle.

Toki yritän löytää kirjoittamisenajan myös tiistaista. Kirjoittamisen kannalta säännöllisyys on tärkeää. Jos näin ei kuitenkaan käy, yritän parhaani mukaan olla ottamatta siitä stressiä. Myönnän, olen vähän huono siinä. Jos asetan itselleni tavoitteen, en oikein osaa laskea siitä irti. Sitten koko päivä on melkein pilalla, kun harmittelen, etten saanut tehtyä sitäkään.

Tasan neljältä tänään istuin kotimme portaalle teekupin kanssa ja nautin syksyn auringosta. Mietin, että tämä ei oikeastaan ole yhtään hassumpi vuodenaika. Lämpöä riittää, päivät pärjää lyhythihaisella ja shortseilla. Illat viilenevät. Saa pukeutua lämpimään ja pehmoiseen. Yöksi saa painautua lämmintä murua vasten, käpertyä tiukkaan peiton alle. Takkaa saa alkaa lämmittää. Kohta voi sytyttää pihalyhtyihin kynttilä. Hei! Minä, vannoutunut kesäihminen, tykkään syksystä!

Ei olisi voinut olla paremmin sopivaa mukia iltapäivähetkelle pihaan. Tunsin olevani Muumipappa, pohtimassa uusia tarinoita, auringossa, teekupin äärellä…

Eihän tällaista tapahdu? Eihän?

Linkitin jo eilen sekä henkilökohtaiseen facebook-profiiliini, että kirjoittajasivulleni tämän:
9-vuotiasta Eeroa potkittiin ja lyötiin koulussa (Iltalehti)

Jutussa kerrotaan koulun kiusaamisvälikohtauksesta mm. seuraavaa:

Koulun terveydenhoitaja kertoi Haloselle, että hänen pojallaan Eerolla oli potkujälkiä sääressä, kuristusjälkiä kaulassa ja suusta valui runsaasti verta.

Turengin koulu on yksi 2 500:sta suomalaiskoulusta, jotka ovat sitoutuneet noudattamaan KiVa Koulu -nimisen kiusaamisen vastaisen toimenpideohjelman laatuvaatimuksia.

Tämän viikon torstain tapahtumat alkoivat ruokailusta poistuttaessa. Isompi poika omalta luokalta oli potkinut Eeroa sääreen, kuristanut tätä kaulasta ja kun Eero lopuksi oli huomauttanut pojalle kiusaamisesta, oli tämä lyönyt Eeroa kasvoihin niin, että terveydenhoitajan mielestä sekä hampaat että kasvon luut oli kuvautettava.

Poika itse valitteli torstai-iltana särkyä sekä päässään että suussaan eikä halua missään tapauksessa palata vanhaan pienluokkaansa. Äidinkin on vaikea nähdä lastaan samassa luokassa.

– Jos minäkin pelkään, mitä koulupäivän aikana voi tapahtua, entä sitten lapsi, Minna kiteyttää.

 

Niin. Nähdessäni tämän jutun, mieleeni putkahti ensimmäisenä yksi ajatus. Kuka haluaa mennä sanomaan Eeron äidille, että ei, tällaista ei tapahdu? Niinhän näihin juttuihin moni tuntuu yhä tänäkin päivänä suhtautuvan. Pistetään pää pensaaseen ja hoetaan, että eihän täällä meillä. Ei meidän lapset. Ei meidän maailmassa. Ei meidän koulussa.

Kyllä.

Kyllä meidän maailmassa.

Eeron tarina osui ja upposi. Muistin tämän luokan. Nämä päivät 26 vuoden takaa. Minä. Mikkolan koulun 3A. Siinä minä olen eturivissä. Muistan yhä tunteen, joka tuossa kuvassa oli. Piti hymyillä, oltiinhan valokuvassa. Mutta inhosin sitä, että jouduin niin lähelle luokkatovereitani. Valokuvaaja oli vähällä pistää minut pitämään kädestä poikaa, joka istui vieressäni. En pitänyt kosketuksesta. Halusin jo silloin pitää tietyn tilan itselläni. Sen tilan, jota minulle ei aina annettu.

Olin kolmannella, kun luokkakaverini ilmoitti kesken tunnin: “Me hakataan sut koulun jälkeen”. Minua oli haukuttu monin tavoin. Tönitty ja jätetty yksin. Minua ei päästetty vessasta pois ja joku heitti minua ruualla. En silti uskonut pojan sanoihin. En ennen kuin koulun jälkeen he tekivät sen. Raahasivat minut paikkaan, jossa olimme katseilta suojassa, kaatoivat maahan, potkivat ja hakkasivat. Se tuntui loputtomalta.

Eeron tapauksesta luettuani huomasin miten aika muuttaa ajatuksia. Tai oikeammin kai aikuisuus. Miettiessä Eeroa, on helppo kysyä miten ihmeessä Eero palaa/palaisi tuohon luokkaan? Miltä pojasta tuntuisi? Mitä pojan turvallisuuden tunteelle on tehty?

Ajattelin itseäni 9 -vuotiaana. Minä menin seuraavana päivänä kouluun. Äidin sanat ovat palaneet kiinni johonkin kipeisiin muistoihin: – Oletko nyt aivan varma, että et ärsyttänyt XXXX:a? Koulussa muistan opettajan sanoneen: – Eräät meidän luokkalaiset ovat hakanneet erään meidän luokkalaisen. Sen kummempaa käsittelyä en muista. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä menikö asia edes poikien vanhempien tietoon? En tiedä käsiteltiinkö asiaa heidän kanssaan mitenkään? Minä vain jatkoin koulua, koska en muusta tietänyt.

Jatkoin, kunnes viisi vuotta myöhemmin ilmoitin, että en mene enää kouluun. Niiden viiden vuoden aikana minut oli hakattu useasti, minut oli uhattu tappaa vielä useammin, omaisuuttani oli tuhottu, minua oli heitelty jopa kesken tunnin kävyillä ja kivillä… Eikä se ollut pahinta. Pahinta oli se, mitä sanottiin. Ja se, että reppu oli saattanut kadota välitunnilla luokasta tai pulpetti siirtyä toiselle puolelle luokkaa. Yksin nurkkaan. Eikä minulla ollut kanttia siirtää sitä takaisin.

Tätä tapahtui silloin ja tapahtuu yhä. Tästä postauksesta tulikin minun vastaukseni #kutsumua -haasteeseen.

Olisi ollut monta haukkumasanaa, johon tarttua, mutta tartun nyt siihen, joka satutti kaikkein eniten. Pari vuotta sitten en edes halunnut kertoa sitä uudelle ystävälleni, kun puhuimme haukkumanimistä. Se tuntui silloin vielä liian pahalta.

Nimenväännökset lienevät yksi perinteisimpiä kiusaamisen muotoja. On vain aivan sama mikä se nimi on, siitä saadaan kyllä halutessa väännettyä ihan mitä vain. Eräs äiti kertoi minulle miten tyttärensä tuli eräänä päivänä koulusta ja huusi: Miksi ihmeessä te annoitte minulle niin tyhmän nimen? Niin tyhmän nimen kuin TERHI? Tuo tyttö kulki koko peruskoulun nimellä Terska.

Minä pidin nimestäni. Minna Mäenpää. En vain kuullut sitä ollenkaan niin usein kuin Minna Munanpäätä. 17 -vuotiaana halusin lakata olemasta Minna Munanpää. Vaihdoin etunimen tilalle vakiintuneen lempinimeni, Mintun. Avioliiton kautta minusta tuli Vettenterä. Minttu Vettenterä. Nimellä on valtava merkitys ja olen onnellinen siitä, ettei nimelläni ole enää sitä painolastia, joka sen päälle yhdeksässä vuodessa lastattiin.

Jotkut sanovat, ettei pidä antaa lapselle liian erikoista nimeä, koska siitä saatetaan kiusata. Tämä kuulostaa vähän samankaltaiselta kuin neuvottaisiin naisia pukeutumaan mahdollisimman peittävästi, koska muuten saatetaan raiskata. Tarkoittako tämä oikeasti sitä, että hyväksymme kiusaamisen, jos jollain on erikoinen nimi (mitäs vanhemmat antoivat moisen?), pukeutuu erilailla kuin massa (itsepä kerjää verta nenästään) tai joku tekee virheen (mäpä en tee koskaan virheitä ja siksi mä saan kiusata sua ikuisesti).

Miksi lapset kiusaavat? Mistä he sen oppivat?

En tiedä. Mutta ainakin sosiaalisessa mediassa leviävä viha-ilmiö huolestuttaa. Helsingin sanomat uutisoi juuri terveyspsykologian professorin Martti Tuomiston lausunnosta, jonka mukaan Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa. Tekee mieli kysyä, anteeksi mitä? Kuka viitsii oikeasti vihata jotakuta tuntematonta niin, että pilaa sillä oman hyvinvointinsa?

Jos lukee vähänkään nettikeskusteluja, tämä uutinen ei kylläkään yllätä pätkääkään. Ihmiset vihaavat, hyökkäävät ja pauhaavat. Tekstistä välittyy äkkiä olo siitä, että tällä ihmisellä ei nyt voi kyllä olla kovinkaan hyvä olla. Siellä nostaa päätään myös koulukiusaajakäyttäytyminen. Haukutaan, arvostellaan, vähätellään – ja väännellään nimiä.

Minä oikeasti kuvittelin, että Terskat, Munanpäät ja Virtas-Virtahevot jäivät sinne jonnekin yläasteen välitunnille. Näin ei ole. Kiitos Jera Hänniselle ja Jyri Hänniselle, jotka yksissä tuumin päättivät painattaa oman mielipiteensä tällaisesta koulukiusaajamaisesta käytöksestä ihan kirjaankin asti.