Konkreettisia organisointiongelmia

Istun työhuoneessa. Olen jo tovin yrittänyt raivata sitä parempaan kuntoon. Ajatuksena, että josko viikonloppuna viimein pääsisi taas tekemään kouluhommia. Työhuone on jo jonkin aikaa ollut sellaisessa kaaoksessa, etten ole halunnut olla siellä. En ole siivousneurootikko, enkä välttämättä edes siivousihminen, mutta jossakin menee se raja, jonka jälkeen kaaos alkaa ahdistaa. Miksi en sitten ole siivonnut työhuonetta aikaisemmin? Kai siksi, että työhuone on kuten työnikin. Se tulee aina viimeisenä. Siivottavaa ja laitettavaa riittää aina ja iänkaiken. Nytkin pitäisi itseasiassa olla pesemässä pyykkikonetta, jotta saisin päivän toisen koneellisen pyykkiä pestyä ja siivoamassa vessaa. Ei. En tee niitä nyt. Istun hetken ja bloggaan työhuoneen ihmeellisestä maailmasta.

Liikaa tavaraa, liian pienessä tilassa. Se on kai se tyypillinen ongelma monessa tapauksessa. Meillä on Kimin kanssa työhuoneena hyvin pieni makuuhuone. Koska työhuone on yhteinen, se tarkoittaa kahta tietokonetta isoine näyttöineen. Minulla on viimeinkin se työpöytä, johon mahdun periaatteessa myös piirtämään/maalaamaan, joskin viime aikoina tuo tila on ollut aivan täynnä roinaa. Koska piirrän ja maalaan, työhuoneessa on isot kasat paperia, maalauspohjia, akryllimaaleja, akvarellikyniä ja tusseja. Myös kamerat olen säilyttänyt työhuoneessa (kaksi laukkua ja jalusta), mutta nyt kyllä myönnän, että ei niiden olisi mikään pakko olla työhuoneessa. En vain keksi niille mitään muutakaan loogista paikkaa.

Tykkäisin ommella. Ompelukone ja saumuri mahtuisivat työpöydälleni silloin, kun en maalaa. Enkä tietääkseni vielä pysty ompelemaan maalatessani. Ja jos nyt välttämättä niin haluaisinkin tehdä, niin maalaaminen tapahtuisi kai varpailla tai maalaustelineellä. Mutta mihin laitan koneet, kun en ompele? Tähän asti ne ovat olleet säilytyksessä vaatehuoneessa, mutta sieltä niiden kaivaminen on kuitenkin aina omanlaisensa projekti. Noh… Raivasin koneille nyt paikan kirjahyllyn päältä. Saavat olla siellä (kunnes keksin, että tarvitsen sen tilan jollekin muulle).

Kirjahylly tursuaa ohjelmointikirjoja. Ne voisi ehkä viedä johonkin muualle, mutta toisaalta mikä olisi niille luontevampi paikka kuin työhuoneen kirjahylly? Työhuoneessa on kaksi laatikollista vanhoja romppuja. Pitäisi käydä ne läpi. Mutta millä ajalla. Samoin pitäisi käydä kaikki paperikin. Ja hankkia kunnon kansiot piirustuksille. Ensi elämässä?

Yksi oivallus, jonka tänään tein, on se, että hei… Näiden myytävien kirjojen ei todellakaan ole pakko olla täällä. Yksi työhuoneen järjestämistä vaikeuttava tekijä on pikkuihminen, jonka puuhakkuus ja uteliaisuus määrää siitä, että mitään, mikä on levitettävissä pitkin lattiaa tai hajotettavissa, ei voi asettaa alle metrin korkeudelle. Se karsii kummasti hyvää hyllytilaa.

Näillä ajatuksin yritän löytää itselleni viihtyisän nurkan työhuoneesta.

Paska opiskelija yrittää palata ruotuun

Talvi meni. Ja kevät. Ja kesä. Tässä kohtaa joudun katsomaan peiliin ja toteamaan, että olen ollut aivan paska opiskelija. 35:stä opintopisteestä, jotka 2013-2014 kaudella piti tulla, on kasassa 15. Neljä muuta kurssia ovat enemmän tai vähemmän vaiheessa. Olen lykännyt asioita. Hokenut itselleni, että en ehdi. En jaksa. Ja en minä varmasti todellisuudessa olisi jaksanutkaan. On ollut aivan liian paljon kaikkea. Liikaa henkilökohtaista stressiä. Liikaa lasten asioita. Liikaa.

Eilen kuitenkin istuin alas. En voinut enää lykätä vääjäämätöntä. Pakko tehdä päätös jatkanko syksyn opintoihin ja yritän pikimmiten suorittaa rästit pois, vai heitänkö pyyhkeen kehään ja totean, ei musta nyt vaan ollut tähän.

Jossain kohtaa huomasin tutun tunteen. Mä olen muuten elänyt tämän joskus ennenkin. Muistan 17-vuotiaan Mintun, joka kahlasi jotenkuten läpi lukion kakkosluokan ekan jakson. Oli vaikea syksy. Suhde elämäni ensirakkauteen oli kariutunut. Kotona ongelmat kärjistyivät. Vietin kaksi iltaa päivystyksessä melkein elottoman äitini kanssa. Koululla tiedettiin. Terkkari kirjoitti lupalappuja poissaoloon kerta toisensa jälkeen. En tiedä oliko se parempi kuin, että olisi vain käsketty käydä koulua.

Jakson lopussa tajusin sen. Etten tulisi pääsemään läpi edes kuviksen kurssista. Ahdistuin ja tein päätökseni puhumatta kenellekään. Menin rehtorin luo ja ilmoitin: “Minä lopetan”. Rehtori, joka oli juuri opettanut meille uskontoa, oli ihmeissään. Sanoi, että onkin odotellut kuka on tämän syksyn ensimmäinen lopettaja, mutta ei ikinä olisi uskonut sitä minusta. Niin. Se ussan kurssi olikin ainoa, jonka siinä jaksossa sain vedettyä kunnialla läpi.

Sen koulupäivän päätteeksi kävelin kotiin. Heitin repun eteisen lattialle ja ilmoitin äidille: “Minä lopetin”. Juurikaan sen enempää asiasta ei puhuttu.

Jälkikäteen olen miettinyt, että kuinka toisella tavalla elämä olisi voinut mennä, jos joku olisi tuolloin ottanut kiinni, sanonut, että hei, mietitään hetki. Kysynyt edes, että mikä on. Potkinut eteenpäin. Sanonut, että etkä lopeta ja työntänyt kouluun. Tuskinpa minusta olisi kuitenkaan 17 -vuotiaana ollut tässä asiassa väittelemään.

Tänään miehet toimivat niin kuin jonkun olisi ollut hyvä toimia silloin. Ne tuuppaavat. Sanovat, että kyllä sinä saat ne tehtyä. Hoida niitä nyt, ota aikaa illasta, me hoidamme kotia. Ja niinpä minä istuin eilen alas. Ilmoitin itseni kirjoittamisen tutkimuksen peruskurssille ja tekemään pro seminaari -työtä. Hoidin samaan syssyyn kirjoittamisen opettamisen tehtävät pois alta ja nyt on jäljellä kolmen kurssin rästit.

On adaptaation kurssi. Myönnän rehellisesti, että haukkasin taas aika ison palan kakkua ja yritän tehdä asian täydellisesti. Teen siis analyysin Hohdon muuntumisesta kahdeksi elokuvaksi. Voisin päästää itseni vähemmällä, mutta teen sen silti.

On tekstikokoelmakurssi. Tehtävä on melkein valmis, mutta se ei ole ensimmäisenä tehtävien listalla. Palataan. Tuossa tehtävässä syntyy Jaaronin isän muistikirja. Minua kutkuttaa päästä sen kimppuun.

On runokurssi. Tämä onkin se kaikkein vaikein. Paitsi, ettei runous ole koskaan ollut se minun juttuni, minun on suoritettava etänä koko kurssi. Lähipäivät jäivät väliin henkilökohtaisten asioiden vuoksi.

Paljon on tehtävää, mutta sanon itselleni, että pystyn siihen. Nyt runoja.

Taksikuski Vettenterä, palveluksessanne

Herään aamulla ja totean, että siellä sataa. Manaan mielessäni, koska jätin ihan tarkoituksella illalla pyykit ulos. Eihän siellä vielä pitänyt sataa. Pihalle on ripustettu kuivamaan suurin piirtein koko huushollin pyyhearsenaali. Ensin toistakymmentä pestyä pyyhettä, jotka olivat käytössä viime viikolla Kotaniemessä, muutama muu ja eiliset seitsemän uintipyyhettä.

Sade vaikuttaa heti muuhunkin kuin pyykkien kuivamiseen. Esikoinen ei mene kouluun pyörällä – tänäänkään. Ekana päivänä sentään pääsi bestiksen kanssa fillaroimaan, mutta tänään ja eilen ei. Muistutan itseäni taas, että pitää hankkia tytölle bussikortti. Viime vuonna mentiin varmaan syys-lokakuun vaihteelle ennen kuin se hankittiin. Nyt on elokuun 14. Mikä ihmeen syyskuu tänne iski? Kimi lähtee kouluun ja minä kiikutan ensin Ossen ja Mellin ala-asteelle, Nessan yläasteelle ja Arin viimeiseksi töihin.

Alan hiljalleen muistaa millaista ajamista tämä arjen pyörittäminen olikaan. Samalla alitajunta muistuttaa miten kätevää se onkaan ollut, kun nuorimmaista ei ole tarvinnut raahata mukana joka paikkaan. Kyllähän se näillä keleillä menee, mutta sitten, kun on pakkasta ja joutuu pukemaan x kerrosta vaatetta, jotta uskaltaa näyttää nenäänsä oven ulkopuolella. Eipä sinällään. Tänään vähän ennen yhdeksää meidän lämpömittari näytti 12,9c. Enää ei pärjännyt nuorimmainen pelkällä vaipalla, kuten valokuvista päätellen meni melkein koko viime viikon.

Tänä syksynä sommittelemme taksitoiminnan ja suhailun myös aivan uuden mallin mukaisesti. Meillä on 25.8. alkaen talossa aikuinen, joka kulkee päivittäin Malminkartanossa asti töissä. Talossa on yhä edelleenkin se kaksi autoa ja tulee varmasti päiviä, jolloin saamme sommitella ketkä ottavat auton ja kenen on vaan pärjättävä ilman.

Näen pienimuotoisia maanantaipainajaisia miettiessäni tämän huushollin harrastustoimintaa. Jos Melli pääsee toivomilleen kitaratunneille on maanantaisin harrastusten alkamisliukuma klo 16-17.15. (16.00, 16.30, 17.15) ja hakuruljanssi jaksottuu 17.30-18.40 (17.30, 18.00, 18.40). Jos tästä nyt jotain positiivista haluaa hakea, niin se on MAANANTAI. Sen jälkeen loppuviikko näyttää helpolta.

Nyt minä lähden nuorimmaisen kanssa suhaamaan kohti Riihimäen sairaalaa. Ajatus oli, että olisimme hyvinkin voineet pyöräillä sinne ja kauppaan, mutta ottaen huomioon syyskelien päälle iskeneen syysflunssan, taidan jättää väliin. Teen elämäni ekoteot sitten myöhemmin.

Kolmannen koulunaloitus

Jollain tietoisuuden tasolla olen tiennyt sen koko ajan. Silti se tuntuu pikkuisen unohtuneen.

Pari päivää sitten se hiipi takaraivoon kolkuttelemaan. Oivallus siitä, että tästä päivästä lähtien meidän perheessä on kolme ihan oikeaa koululaista. Poika aloittaa koulun! Nauroin mielessäni, että näin se sitten menee, ekan kohdalla sitä melkein itkeätihrusti koulun pihalla – nyt se mun vauva menee kouluun. Nyt kolmannen kohdalla on hyvä, ettei sitä vaan tuuppaa ovesta ulos ja totea, että kipitäpä kouluun.

Jossain kohtaa kuitenkin tajusin, että vaikka Poika onkin kolmas minun lapsistani, joka aloittaa koulun, Pojalle tämä on ihka ensimmäinen koulunaloitus ja siinä jopa sitä kaikkein reippaintakin jännittää. Siinä ei auta se, että ryhmä on melkeinpä sama kuin eskarissa ja uudetkin luokkakaverit tietää ennalta. Ei se, että kouluympäristö on tuttu, ruokalat ja muut tuttuja jo kahden vuoden ajalta. Opettajaakin on varmasti nähnyt noina kahtena vuotena ja tutustumassakin on käyty. Ei auta, että isosisko vannoo ja vakuuttaa, että hänelle kässää opettanut ope on “tosi ihana ja mukava ja kiva”.

Poikaa jännittää aivan kuten varmasti montaa muutakin tänä aamuna. Itse olen koko kesän keskittynyt mettimään millaisen luokan Heinähattu saa ja miten se sopeutuu yläasteelle ja Pojan koulunaloitus on vähän niin kuin päässyt unohtumaan. Osittain ihan siksikin, että minä tiedän Pojan pärjäävän. Tiedän, että eskariryhmästä on paljon hyviä ystäviä, tiedän, että Poika osaa jo lukea, laskea ja vähän englantiakin. Koulussa pärjäämisen haasteeksi ei siis muodostu oppiminen vaan se, että miten saamme Pojan mielenkiinnon pidettyä yllä, kun toiset vasta harjoittelevat äänteitä.

Poika pärjää ja tällä kertaa pärjää äitikin. Tänään ei tarvitse itkua tihrustaa koulunpihassa. Minä vien kouluun reippaan ekaluokkalaisen, jolle on koko maailma avoinna.