Minulla on lupa

Katson paperia työpöydällä ja lupaan itselleni, että hankin sille kehykset pikimmiten. Samanlaiset kehykset myös sen neljälle sisarukselle. Ripustan ne seinälle, jotta en enää unohtaisi. Siinä se on, minun lupani tehdä tätä työtä. Palaamme tuohon lupaan ensi kuussa.

Olo on outo. Toisaalta olen todella iloinen ja onnellinen. Tämän päivän eteen on tehty töitä. Odotettukin. Ja Lupa. Sitä minä tarvitsin, kaipasinkin. Tuntuu siltä, että tästä on hyvä jatkaa. Ja minä haluan jatkaa.

Ajoittain olen kyseenalaistanut kirjoittamiseni. Osaamiseni. Kirjoittamisen järkevyyden. Nyt minä seison tässä, jaloillani, ja näen taas tulevaisuuteen.

Eräitä, viime aikoina elämää kovin varjostaneita huolia tämä uutinen ei poista. Nyt on vain vakaasti uskottava, että miehet hoitavat, järjestävät ja minun ei tarvitse huolia. Minun tarvitsee vain kirjoittaa. Tehdä todeksi kaikki se mistä on puhuttu.

Toisaalta minuun iskee tyhjyys. Näen edessäni valtavan määrän asioita, jotka pitäisi tehdä. Asioita, joista on jo sovittu jotain. Kirjoituksia, joilla on deadline. Haluan. Tahdon. Mutta pystynkö?

Istun työhuoneessani ja tuijotan sanoja, jotka eräs ystävä vuosien takaa sanoi. “Muistan tytön, joka unelmoi kirjailiijan urasta…” Ja päätän pystyä. Ihan mihin vain.