Miksi jotain pitää sattua ennen kuin…

Perjantaina se iski. Rintakipu, joka ei hellittänyt levossakaan. Vakuuttelin itselleni, että kyse on lihaskivusta, huonosti nukutuista öistä, helteestä… Mutta kipu ei hellittänyt. Liikkuessa hengästytti.

Maanantai aamuna jouduin antamaan periksi. Varasin itselleni lääkäriajan. Lääkäri oli klo13 ja siitä tulikin pidempi lääkärikäynti kuin kuvittelin.

Lääkäri kuunteli sydäntä ja keuhkoja pitkään. Totesi, että sydän lyö tiheästi ja sanoi, ettei oikein voi muuta kuin lähettää sairaalaan sydänseurantaan.

Sairaalassa ottivat verikokeet, sydänfilmin ja seurasivat hengitysliikeitä. Varsin pian tuli ilmoitus: Siirretään aluesairaalaan, epäillään keuhkoveritulppaa.

Tässä vaiheessa alkoi tuntua jo vähän huolestuttavalta tämä meno. Pistivät minulle happiviikset ja pakkasivat ambulanssiin. Yhtään en saanut kävellä itse. Ambulanssissa pistivät tippakanyylin kämmenselkään.

Hämeenlinnassa sairaalassa kiikuttivat pyörätuolilla röntgeniin, jossa kuvattiin keuhkot. Sain särkylääkettä päänsärkyyn. Nuokuin. Väsytti. Happiviikset auttoivat.

Lääkäri otti laskimoverinätteen. Hapetusarvot olivat pielessä ja minut lähetettiin varjoainekuvaukseen. Ensin yrittivät suihkuttaa varjoaineen kämmenselän kanyylistä, mutta se tuotti niin suurta kipua ettei siitä tullut mitään. Pistivät isomman kanyylin kyynärtaipeeseen.

Varjoaine sai ilmeisesti jonkin pienen tukoksen liikkeelle. Tajusin vasta miten kovin olikaan ahdistanut, kun henki kulki taas. Pääsin yöllä kotiin.

Nämä pari päivää olen ottanut hyvin rauhallisesti. Tänään olen tosin tehnyt ehkä vähän liikaakin. On väsyttänyt. Olen miettinyt, että tämä oli kai elimistön tapa sanoa, että hei, hidasta. Tiedän, että yritän liikaa. Stressaan liikaa. Juon energiajuomia liikaa. Huolehdin itsestäni liian vähän.

Vaan mistä löytyisi se aika ja energia huolehtia?

Mitä ihmettä mä tekisin?

Istun tietokoneella ja tuijotan näyttöä. En tiedä mitä tekisin. En mistä alkaisin.

Tekemistä olisi kyllä vaikka kuinka paljon. Pitäisi käydä Kone-kirjan teksti läpi. Ehkäpä kirjoittaa kokonaan uudelleen. Se on nykyisellään liian pitkä. Se on harmillista, koska tällaisenaan se sisälsi kaikkien lasten suunnittelemat koneet. Nyt niitä on pakko karsia. Tämän kirjan kanssa tosin ajattelin kokeilla hivenen toisenlaista lähestymistapaa. Nyt kun siitä kerran tulee olemaan kaksi kirjoitettua versiota, aion lähettää yhdelle kustantamolle tämän nyt kirjoittamani, muita lähestytään sitten tuon uuden version kanssa.

Toisaalta kauhutarinat seisovat tällä hetkellä. Useampaan päivään ei ole tullut kirjoitettua. Niitä pitäisi tehdä, koska aikataulu on tiukka.

Niin. Syksyn kirjan kirjoittaminen pitäisi aloittaa. Sitä varten vain pitäisi tehdä jonkin verran pohjatyötä.

Läksyjäkin olisi. Kesäkuussa on vielä yksi kurssikin.

Ja se uusi gerbiilikirja. Se olisi hyvä saada pikimmiten valmiiksi.

Tekemistä siis riittäisi. Mistähän sitä aloittaisi?

732 kauhutarinaa

En muista milloin olisi viimeksi väsyttänyt näin paljon kuin tänään. Lisäksi niska ja hartiat ovat jumissa – luultavimmin kiitos sen, että olen viime päivinä kirjoittanut aika paljon ja työpisteen ergonomia ei yhäkään ole kovinkaan kummoinen. Tarttis tehdä jotain.

Tänään ajattelin pikkuisen avata tuota kauhutarina-projektia, josta olen viime päivinä kirjoittanut jonkin verran facebook-sivullani ja tuolla 1001 päivää – blogissa. Tulikin tässä mieleen, että pitänee lisätä tuonna yläpalkkiin suora linkki myös tämän 732 kauhutarinaa projektin julkaistuihin kirjoituksiin. Kirjoituksia julkaistaan tässä vaiheessa vain aivan muutamia, koska kirjoitukset on tarkoitus julkaista aikanaan kahdessa eri formaatissa puolet ja puolet ajatuksella. Julkaisuajankohta on kuitenkin vasta marraskuu 2015-joulukuu 2016. Korostetaan nyt vielä, että tällä projektilla ei ole mitään tekemistä ensi syksynä ilmestyvän kauhukirjan kanssa.

Olen taas päässyt toteamaan, että teen jotain aivan uutta. Se tuntuu olevan jossain määrin tämän vuoden teema. Mitä olen tänä vuonna tehnyt:
– Olen kirjoittanut ensimmäisen 8-12-vuotiaille suunnatun kässärini.
– Olen kirjoittanut loppuun ja julkaissut ensimmäisen fantasiakirjani.
– Olen työstänyt tekstin, joka pohjautuu eskari-ikäisten suunnittelemiin ja piirtämiin koneisiin.
– Ja nyt työstän 732 pienen kauhutarinan kokoelmaa, jonka toteutustapa on vähintäänkin erikoinen.

Miksi 732 tarinaa?
Hullulla täytyy olla hulluja tavoitteita. Osittain Mellin kauhukirjan Pelkäätkö kuolemaa? innoittamana. Jossain vaiheessa Arin kanssa puheisiin nousi ajatus kirjasta, joka sisältäisi lyhyitä kauhutarinoita. Juuri sellaisia, joita ainakin meidän lapset ovat rakastaneet lukea. Sitten Ari heitti ilmoille ajatuksen: Mitä jos kirjoittaisi tarinan joka päivälle? 365 pientä tarinaa.

Pian tästä kehittyi jatkoajatus. Entä jos tarinoita olisikin 366? Karkausvuosi. Lähtökohtaisesti jo erilainen. 366 kauhutarinaa yksissä kansissa kuulosti vähän liiottelulta ja niin syntyi ajatus neljän kirjan sarjasta: Karkausvuosi: Talvi, Karkausvuosi: Kevät, Karkausvuosi: Kesä ja Karkausvuosi: Syksy.

Tähän kun sitten ympätään minun mielenlaatuni niin pitihän tuo määrä kertoa kahdella, jotta koko julkaisuvuosi voidaan julkaista tarina per päivä myös netissä.

Työprosessi
Olen kirjoittanut tarinoita nyt joitakin päiviä. Ensimmäisenä kirjoitin muutamia sekalaisia tarinoita ylös, mutta sitten keksin hauskan ajatuksen. Avasin wikipediasta sivun 2.1. (1.1. kirjoitin tarinoita uudenvuodenlupauksista). Etsin tuona päivänä tapahtuneita, minua tavalla tai toisella kiinnostavia, asioita ja kirjoitin kaksi tarinaa per päivä. Tarinat siis liittyvät jollakin, ajoittain hyvin löyhällä, tavalla päivän tapahtumiin. Tähän mennessä olen käyttänyt inspiraationa mm. ihmissyönnistä tuomitun Alfred Packerin ehdonalaiseen pääsypäivää, Elvis Presleyn syntymäpäivää ja päivää, jolloin Pisan torni suljettiin yleisöltä turvallisuussyiden vuoksi. Olen oppinut samalla historiasta ja ihmisistä monta mielenkiintoista juttua.


Alkuun ajatus 732 tarinasta tuntui aika lannistavalta. Miten ihmeessä oikeasti joku voi kirjoittaa 732 pientä tarinaa. Ja mistä ihmeestä aiheet noihin tarinoihin? Miten välttää se, että toistaa itseään tarinoissa? Lisähaasteen on aiheuttanut se, että minä olen aina ollut enemmänkin ihminen, joka kirjoittaa vähän liikaa kuin liian vähän. Niinpä juttujen typistämistä saa vielä harjoitella. Projektia aloittaessani tutustuin vastaaviin kummitustarinoihin ja totesin, että tiiviimmät tarinat ovat jopa alle 100 sanaisia. Omistani moni pääsee yli 200 sanan ja pisin taitaa olla melkein 300 sanainen. Nyt kun olen päässyt alkuun, uskoni 732 tarinan kirjoittamisesta on lujittunut suuresti. Ainoa mikä mietityttää, on aikataulu. Kustannussyistä kirjaksi tulevien tarinoiden pitäisi olla valmiina viimeistään tämän vuoden lopussa. Tämä tarkoittaisi vähintään 1,5 tarinaa päivässä. En kuitenkaan varmasti kirjoita tarinoita päivittäin, joten tiistain kaltaiset päivät, jolloin kirjoitin 10 tarinaa, tulevat varmasti tarpeeseen.