Muistisairas kiitoradalla

Molemmat mummoni dementoivat pahoin ennen kuolemaansa. Joskus mietin millaista on elää elämää, jossa ei muista ihmisiä ympärillään, ei paikkoja, ei ehkä kotiaankaan.

Sitten sairastuin itse. Toki oma muistiongelmani on erilainen, mutta sain pian todeta, että kun muisti ei toimi, maailma muuttuu kaaottiseksi. 

Onneksi nykymaailma on tehty sellaiseksi, että on äärimmäisen helppoa jättää itselleen jälkiä siitä mitä on tullut tehtyä ja sanottua, mitä luvattua, mitä pitäisi hoitaa ja niin edelleen. Se ei kuitenkaan vähennä kuormitusta, joka päässä käy, kun aivot yrittävät parhaansa mukaan prosessoida asioita, joihin ne eivät kykene. 

Muutama ihminen on ihmetellyt minulle, että miten voin olla muka työkyvytön, kun teen kuitenkin kaikenlaista ja pystyn muunmuuassa pyörittämään tätä neljälapsisen perheen arkea. Pärjään, kun asiat ovat tuttuja. Joskus voin selviytyä haastavammistakin jutuista muutaman päivän, mutta sitten… Se vaatii veronsa. Voi olla, että useampaan päivään en juuri jaksakaan tehdä mitään. Pärjään siis, kun asiat ovat tuttuja, enkä joudu miettimään niitä. 

Niin. Tuttua. Sellaista elämäni oli kolme viikkoa sitten. 

Kun vähän reilut kaksi viikkoa sitten kiidin Tampereen lastenteholle, ei mikään ollut tuttua eikä tavallista. Astuessani ensimmäistä kertaa sairaalaan sisälle ajattelin, etten ikinä tulisi löytämään täältä mitään. 

Sairaalassa ihmiset vaihtuvat koko ajan ja heitä on paljon. Hymyilen, kun tunnistan kasvot, mutta nimiä en muista kuin ihan parille. Olen hiljalleen oppinut liikkumaan sairaalassa ja sen alueella, mutta helppoa se ei ole ollut. Sairaala itsessään on yllättävän selkeä pitkistä käytävistään huolimatta. Sen sijaan, kun astun sairaalasta ulos, tuntuu kuin hulahtaisin maailmaan, jossa mikään ei muistuta minulle tuttua. Tämä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta ihan oikeasti. Ensimmäisen viikon aikana seisoin kahteen tai kolmeen kertaan pimeässä sairaalan liepeillä ja itkin, että en löydä autoani ikinä. 

Tätä jatkui, kunnes eräänä aamuna keksin valokuvata reitin autolta sairaalaan. Nyt löydän auton sinä huononakin hetkenä. Vein auton aina samaan paikkaan, en halua ajatella muuta. 

Illat, kun on väsynyt, ovat aivan pahimpia. Tänäänkin taas seisoin keittiössä ja tuijotin kasseja, jotka pitäisi pakata valmiiksi huomiselle aamulle. En tiedä mistä aloittaa. En tiedä mitä pakata. On äärimmäisen vaikea jäsentää mitään. Ohessa täytän tiskikoneen, siirrän pyykit kuivausrumpuun, ruokin koirat ja sytytän takkaan tulen. Täytyisi mennä nukkumaan, mutta… Lopulta totean, että enpä minä kai nyt niin paljon tarvitse. Jos puhelimeen on laturi ja minulle lääkkeet, sillä pärjää jo pitkälle. 
Mutta jotenkin. Kyllä. Aina ajoittain sairaalassa – ja eteenkin sen ulkopuolella tuntuu siltä, että olen ihminen, joka on päjähtänyt keskelle kiitorataa kiireisenä päivänä Helsinki-Vantaalla. Koneet menevät ja tulevat aivan kuten ihmisetkin ja minä tuijotan niitä melkein miettien, että mitä ne ylipäätään ovat, mitä ne tekevät ja mitä minulle tapahtuu.  

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *