Huono päivä

Jo illalla ihmettelin mihin yksi eilen ostetuista stabilo-kynistä on kadonnut. Se, jolla eilen kirjoitin. Aamulla löydän sen. Koiran täysin rikkipureksima pinkki kynä näyttää hetkisen paljon isommalta asialta kuin se onkaan. Kynään kulminoituu kaikki. Eilen. Ihan pienen hetkisen uudet kynät symboloivat toivoa. Ihan pienen hetken uskoin, että voisin parantua. Voisin taas kirjoittaa. 

Ja kirjoitinkin. Vaikka suurin osa taikapölystä katosi jo ennen kuin ehdin toteuttaa mielihaluni ostaa uuden muistikirjan ja kyniä. Kirjoitin muistikirjaan puolikkaan lauseen ja siinä vaiheessa nuorimmainen tuli ja keskeytti. Kirjoittaminen jäi. Nyt kynä lojuu pureksittuna lattialla aivan kuin koirakin olisi halunnut sanoa, että toiveeni on kohtalaisen turha. Iskee ahdistus. Tuttu kelvottomuuden tunne. Itkien täytän Kelalle selvityksen siitä miksi he ovat maksaneet minulle rahaa, joka ei minulle kuulu. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Minulla ei ole mitään käsitystä. 

Minut on todettu työkyvyttömäksi. Nähdäkseni nyt jo kahdesti. Ensimmäisen kerran noin vuosi sitten, mutta silloin en saanut vielä B-lausuntoa. En oikeastaan edes tiedä miksi. En jaksanut silloin siitä tapella. Kuvittelin, että elämä saattaisi järjestyä. Keväällä kävin läpi pitkät psykologiset tutkimukset. Myös psykologi oli sitä mieltä, etten ole työkykyinen. Hän myös näytti tajuavan sen mitä kukaan muu ei aikaisemmin ollut. Kuka voi toipua, jos kärsii jatkuvasti stressistä liittyen raha-asioihin. Sain B-lausunnon ja tällä hetkellä olen ilmeisesti viimein oikeutettu pienimpään mahdolliseen. sairaspäivärahaan. Tätä kuitenkin edelsi kaksi väärää päätöstä Kelalta ja noin 2 500e väärin maksettuja rahoja, joita nyt karhutaan takaisin. Se on melkein puolen vuoden sairaspäivärahat. 

Rahastressi ei helpota paranemista. Eikä sekään, että törmään jatkuvasti ennakkoluuloihin, jotka kyseenalaistavat työkyvyttömyyteni. ”Miten sä muka voit olla työkyvytön, kun sähän kuitenkin teet koko ajan sitä ja tätä ja tuota…” Niin. Yritän parhaani mukaan hoitaa kotia ja lasten asioita. Yritän olla tukena kaikessa mitä voin ja mahdollistaa lapsille mitä he haluavatkaan tehdä. Ei. Meillä ei tehdä ulkomaanmatkoja tai monia muitakaan juttuja. Mutta kun tyttö haluaa perustaa huispaus-jengin, yritän tehdä siitä mahdollista. Tai, kun toinen haluaa ommella puvun mallikuvauksiin, yritän auttaa, vaikka en juuri osaa ommella. Tai, kun poika haluaa pelata jalkapalloa, yritämme löytää siihen rahat, ajan ja jaksamisen. 

Ihmiset näkevät vain tuon. Sen Mintun, joka tekee parhaan kykynsä ja jaksamisensa mukaan – ja välillä sen ylikin. He eivät näe sitä, joka touhuaa kaksi päivää hulluna ja lojuu kolmannen sängyssä ja itkee. He eivät näe sitä ahdistusta, joka iskee kesken touhuamisen – vielä tuo ja tuo ja tuokin pitäisi tehdä ja silti sekään ei riitä. He eivät näe Minttua, joka tahtoisi enemmän kuin mitään muuta – kirjoittaa, mutta ajatus katkeaa, keskittyminen särkee päätä ja tuntuu, ettei saa henkeä. 

Ihmiselle on tärkeää kokea, että oma elämä on hallinnassa. Minulle se ei ole ollut sitä pitkään aikaan. Koen joutuneeni sivuun. Katson vierestä miten elämä rullaa. Miten se tuo eteen aina vain uusia ongelmia ja olen kykenemätön tekemään mitään. Kun auto hajoaa, muksun puhelin on rikki, tietokone korjattu purkalla ja rautalangalla ja katolla tehdään ikuisuuden kestävää kattoremonttia, eikä itse pysty tekemään muuta kuin toivomaan, että tästä selvitään taas jotenkin, sitä toivoisi ihan hirveästi jotakin ihmettä, jonka ansiosta kaikki näyttäisi huomenna toisenlaiselta. 

Arki alkaa aamupuurolla… EIKU…


Kuinkahan monta kertaa siitä onkaan puhuttu? Siitä, että tällä viikolla palataan arkeen ja samalla loppuu kesäinen pellossa eläminen ja palataan vanhoihin tuttuihin käytäntöihin, joihin liittyy mm. aamupuuro. 

Koko päivä on oikeastaan häärätty arjen alkua. Ollaan shoppailtu koulutarvikkeita ja vaatteita, ollaan riennetty harrastuksissa ja järjestelty asioita. On tehty viikkosuunnitelmaa ja mietitty mikä olisi hyvä. On selattu kansalaisopiston kursseja ja ahdettu illat täyteen menoa ja meininkiä. 

Silti ilta paljastaa miten kesken kaikki onkaan. Mies korjaa esikoisen pyörää iltakymmeneen, vaikka takaraivossa tikittää ymmärrys sille, että huomenna luultavasti sataa. Sääennustetta lukiessa alan tajuta, että nuorin tarvitsee kerhoon oikeasti ulkovaatteet ja pyöräilijät luultavasti kohta sormikkaita -missähän pirussa ne ovat. Jossain kohtaa iltaa alan myös tajuta, että arki hyppää niskaan paitsi pettävien aikataulujen (sain aamulla varattua ajan poliisille henkilökorttihakua varten, noh… kuinka ollakaan esikoisella on juuri silloin lehdistötilaisuus), myös mauttoman puuron merkeissä, keitot ja kiisselit ovat unohtuneet ostaa. Ja niin. Samassa tajuan, että niin on unohtunut puurohiutaleetkin. 

Arki alkaa siis huomenna, mutta emme palaa arkeen vielä ihan täysillä. Fiilistellään vielä kohta loppuvaa kesää, vaikka huomenna tarjoillaankin ilmeisesti ihan ehtaa syyskeliä. 

Olen vakaasti päättänyt, että tämä syksy on muutoksen aikaa. Monellakin tapaa. Yhtenä tavoitteena olisi yrittää saada tätä arkikaaosta pikkuisen paremmin hallintaan. Sen kunniaksi olen jo monta viikkoa luvannut pyhästi, että kun koulut alkavat, luen Helmi-viestit tunnollisesti. Kuinka ollakaan, kun tänään yritin palveluun kirjautua (ensimmäisistä viesteistä on tullut jo sähköpostia), palvelu on nurin. Hyvin alkaa tämänkin. 

Mutta ei se mitään. Meidän lapset ovat selvinneet viime vuodet koulussa, vaikka parhaimmillaan kuittaamattomia poissaolomerkintöjä on ollut Helmessä useita kymmeniä. Eikä äitikään ole vielä saanut ehtoja. Hän jatkaa reippaasti tänä syksynä taaperrustaan ysi-, seiska- ja kolmasluokkalaisten äitinä… Niin ja yhden kerholaisen.