Päivä täällä jossakin

Istun koneelle ja tunnen taas päässäni sen mistä psykologi puhuu. En tiedä onko tämä viisasta, mutta olen päättänyt tehdä sen silti. Ei. Tänään ei ole hyvä päivä kirjoittaa, vaikka toivoisinkin niin. Aion silti kirjoittaa, koska haluan uskoa, että tuolla jossakin on päivä, jolloin paranen. Ja haluan, etten unohda millaista täällä oli. Haluan, että siellä jossain tulevaisuudessa on Minttu, joka osaa arvostaa itseään ja terveyttään paremmin.

Ajaudun psykiatrian polille syksyllä 2012. Elämässäni oli kriisi. Hoitosuhteen oli tarkoitus olla lyhyt ja auttaa yli siitä hetkestä, kun oli vaikeaa. Se ei vain sitten jäänyt hetkeksi. Pikkuhiljaa masennukseksi diagnosoitu tila alkoi näyttää uusia piirteitä. Aloin unohtaa. Alkuun se näytti siltä mitä tapahtuu meistä kaikille, en enää muistanut keittiöön tultuani miksi sinne menin. En millään saanut päähäni jonkun henkilön nimeä. Lopulta huomasin, etten iltapäivällä muistanut mitä tein aamulle, aamulla en edellisen illan tapahtumia.

Keskittymisestä tuli vaikeaa. Psykologin testien mukaan työmuistin taso on äärimmäisen huono. Psykologi antoi yhdelle suurimmista ongelmistani sanat: ”Jos mä käskisin sun kirjoittaa, se aiheuttaisi niin suurta fyysistä tuskaa, että sitä voitaisiin pitää ihmisen kiduttamisena”. Kirjailija todettiin työkyvyttömäksi.

Tulin herkäksi äänille. Ei niinkään niin, että kovat äänet häiritsisivät minua, vaan sekalainen kakofonia. Kirjoitan tätä työhuoneessani ja meillä tehdään juuri kattoremonttia. Katon hiomisesta ei lähde kovinkaan kova ääni, mutta silti se aiheuttaa paineen tunteen päässä. Kaupassa käynnit ovat vaikeita. Eteenkin silloin, kun kakofoniassa kuuluu jokin kova, yllättävä ääni.

Niin. Tänään. Tänään on taas vaikea päivä. Tämä on niitä päiviä, kun pitäisi vain käpertyä jonnekin ja olla. Se vain harvemmin on mahdollista kodissa, jossa on neljä lasta. Lisäksi kuinka ollakaan tämä oli niitä päiviä, jolloin olin sopinut hakevani yhden muumimukin, piti viedä yksi paketti postiin ja lisäksi mies vielä huikkaa, että haetko rautakaupasta tällaisen. Koska katon hiomisen ääni on rasittanut minua jo useamman tunnin, sanon hakevani. Siitäkin huolimatta, että tiedän kauppareissusta tulevan vaikean. Mies selittää mitä minun pitäisi hakea. Puolessa välissä lausetta tajuan, ettei minulla ole mitään käsitystä siitä mistä mies puhuu. Keskittyminen on herpaantunut enkä kehtaa myöntää sitä. Uskon, että löydän miehen haluaman työkalun siitäkin huolimatta.

Lähden. Käyn postissa, jossa yritän paeta paikalta ennen kuin postitäti ehtii antaa kuittia. Hän huutaa minut takaisin ja selittää jotain. Kiroan, etten ottanut kuulokkeita mukaani ja vannon järjestäväni, että jatkossa kummassakin autossa on kuulokkeet. Aina. Kuuntelen musiikkia, valkoista kohinaa tai ASMR:ää usein ollessani pois kotoa. Ja usein kotonakin. Se sulkee hälinän pois ja minulla on heti parempi olla.

Eksyn Elisan liikkeeseen, koska Poika tarvitsisi uuden puhelimen. Suurin piirtein iholle tuleva myyjä kuitenkin ahdistaa: ”Voinko mä auttaa?” -kysymyksineen. Yritän sanoa, että katson vaan, mutta hän lähtee esittelemään aivan ylikallista laitetta. Sanon juttelevani puhelimesta vielä kotona ja pakenen paikalta.

Tämän jälkeen ajan hakemaan mukia. Navigaattori neuvoo minut paikkaan, jossa olen ollut ennenkin ja tajuan, ettei osoitteeseen, johon olen menossa, pääse autolla. Osoite on kamalan tutun kuuloinen, mutta silti olen hukassa. En löydä talonnumeroita ja kävelen pitkän matkan väärään suuntaan. Lopulta tajuan, että muki on itseasiassa yhden kaverini naapurissa. Ilmankos osoite oli tuttu.

Ajan rautakauppaan. Tässä kohtaa hälyäänet rasittavat jo siinä määrin, että päädyn ostamaan itselleni uudet kuulokkeet. Siitäkin huolimatta, että tiedän, että olen menossa juuri kotiin. Löydän miehen haluamat osatkin ja kävelen kaupasta ulos. Istun penkille purkamaan kuulokkeita paketista. Ohi kävelevä pariskunta tuijottaa minua. Saan kuulokkeet päähän ja ASMR:n soimaan. Tunnen oloni taas inhimilliseksi.

Kotona pitäisi-lista on taas pitkä. Pitäisi laittaa ruokaa. Pitäisi hoitaa tiskit. Pitäisi hoitaa pyykit. Pitäisi. Kaikki tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Seison keskellä keittiötä ja mietin, että missä kaapissa taas oli mitäkin. Sitä se on. Päivä päivän jälkeen. Olen eksyksissä omassa kodissani.

Psykologin mukaan oireet alkavat helpottaa, kun stressitilanteen laukeamisesta on kulunut 1,5-2v. En vain tiedä onko se helpottanut vieläkään. Enkä tiedä osaanko antaa itselleni luvan ottaa rennommin. Nyt tiedän, että on jo päiviä, jotka ovat parempia. Jossain niiden päivien seassa on hetkiä, jolloin mopo alkaa keulia. Mieli haluaa kirjoittamaan. Mä haluan tehdä tämän ja tämän ja tämän jutun. Suunnitelmat ovat suuria ja into kovaa. Mutta sitten mä kuiskaan hiljaa.

Nyt ei ole sen aika.

Tosin ei minun tarvitse olla tekemättä. Niinä hetkinä, kun jaksan ja pystyn teen ystävän runokirjaa ja viittä mittatilauskirjaa, jotka tarjoavat aivan uudenlaisen kokemuksen kirjateosta.

Ja ehkäpä taas joskus minä pystyn ja minä osaan. Mutta en tänään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *