Elämäni vaarallisin ”ehkä”

Niin. Mitenhän tässä nyt näin kävi?

Kyllä. Nessa puhuin Uneton48:sta varmasti useamman kuukauden. Huokaili miten olisi kiva osallistua. Kertoi miten oli etsinyt ryhmää, johon pääsisi mukaan. Pohti saako alaikäisenä edes osallistua. Juu-u.

Viime viikon lopulla päätin vihdoin ja viimein ottaa selvää siitä mikä tämä tällainen Uneton oikein on. Sikäli, että olen itse kohta kaksi vuotta nukkunut vain ja ainoastaan lääkkeillä, se tuntui kohtalaisen sopivalta – jos ei muuten niin tilannekomiikan puolesta.

Säännöistä selvisi, ettei kilpailuun ole ikärajaa. Riittää, että kisaan osallistuvan joukkueen rekisteröi aikuinen, joka hoitaa paperityöt. Myönnän, mutta ehkä vain varovaisesti, että ajatus lyhytelokuvan kuvaamisesta 48:ssa tunnissa kutkutti minua hivenen. Mutta hivenen. Enempää en tunnusta.

Niinpä kävelin olohuoneeseemme ja lausuin kentis vaarallisimman Ehkä-sanani ikinä. ”Jos sinä kokoat joukkueen, voin _ehkä_ rekisteröidä joukkueen ja lähteä vetämään sitä”. Noh arvatkaapa miten siinä sitten kävi?

No siinä kävi ihan yhtä hyvin kuin kaikissa niissä ”käymme vain katsomassa koiranpentuja” tai ”vilkuilen tässä vain moottoripyöriä”-lausahduksissa. Mopo karkasi käsistä pahemman kerran eikä sitä pysäytä enää mikään.

Nyt vajaata viikkoa myöhemmin minulla on ryhmä. Minulla on sovittuna pari huisia kuvauspaikkaa. Minulla on viritettynä ohjelmistot ja olen lähdössä hakemaan pientä lisäystä kuvauskalustoon. Lisäksi olen toteuttanut Uneton48:n vinkeistä kohdan 11, jossa kehoitetaan rakastumaan muusikkoon. Musiikkia on valmisteltu ja…

Myönnän. Minua hirvittää pikkuisen.

Mutta toisaalta… Tätä ei pysäytä enää mikään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *