Elämäni vaarallisin ”ehkä”

Niin. Mitenhän tässä nyt näin kävi?

Kyllä. Nessa puhuin Uneton48:sta varmasti useamman kuukauden. Huokaili miten olisi kiva osallistua. Kertoi miten oli etsinyt ryhmää, johon pääsisi mukaan. Pohti saako alaikäisenä edes osallistua. Juu-u.

Viime viikon lopulla päätin vihdoin ja viimein ottaa selvää siitä mikä tämä tällainen Uneton oikein on. Sikäli, että olen itse kohta kaksi vuotta nukkunut vain ja ainoastaan lääkkeillä, se tuntui kohtalaisen sopivalta – jos ei muuten niin tilannekomiikan puolesta.

Säännöistä selvisi, ettei kilpailuun ole ikärajaa. Riittää, että kisaan osallistuvan joukkueen rekisteröi aikuinen, joka hoitaa paperityöt. Myönnän, mutta ehkä vain varovaisesti, että ajatus lyhytelokuvan kuvaamisesta 48:ssa tunnissa kutkutti minua hivenen. Mutta hivenen. Enempää en tunnusta.

Niinpä kävelin olohuoneeseemme ja lausuin kentis vaarallisimman Ehkä-sanani ikinä. ”Jos sinä kokoat joukkueen, voin _ehkä_ rekisteröidä joukkueen ja lähteä vetämään sitä”. Noh arvatkaapa miten siinä sitten kävi?

No siinä kävi ihan yhtä hyvin kuin kaikissa niissä ”käymme vain katsomassa koiranpentuja” tai ”vilkuilen tässä vain moottoripyöriä”-lausahduksissa. Mopo karkasi käsistä pahemman kerran eikä sitä pysäytä enää mikään.

Nyt vajaata viikkoa myöhemmin minulla on ryhmä. Minulla on sovittuna pari huisia kuvauspaikkaa. Minulla on viritettynä ohjelmistot ja olen lähdössä hakemaan pientä lisäystä kuvauskalustoon. Lisäksi olen toteuttanut Uneton48:n vinkeistä kohdan 11, jossa kehoitetaan rakastumaan muusikkoon. Musiikkia on valmisteltu ja…

Myönnän. Minua hirvittää pikkuisen.

Mutta toisaalta… Tätä ei pysäytä enää mikään.

Miten sä selvisit?

Vuosi sitten tapahtunut ero tarkoitti elämässäni yhtä hyvin selkeää asiaa. Tapasin uusia ihmisiä. Tapasin ihmisiä, joita vaihtelevalla menestyksellä päästin elämääni. Googlea käytettiin nettiaikana paljon ja uusillakin tuttavuuksilla (useimmilla) oli hyvin pian tiedossa kaikki se mitä olen ikinä nettiin laittanut.

Suurin osa puhui löytämästään hyvin varovaisin sanoin. Tutustuttiin ihmisinä, ei netissä kirjoitetun – tai joskus tehdyn kautta. Kuitenkin, yksi asia erotti yhdisti hyvinkin erilaisia ihmisiä. Useimmat heistä esittivät minulle kysymyksen, jota kukaan muu ei ollut aiemmin kysynyt:

Miten sä selvisit?

Vastaus ei missään nimessä ollut yksinkertainen. Tai oli. Yritin sanoa jotain fiksua. Hymyillä nätisti ja vaikuttaa normaalilta ihmiseltä. Jälkikäteen päähäni iskostui vain yksi kysymys:

Selvisinkö minä?

Myönnän nyt julkisesti ensimmäistä kertaa jotain, jota kovinkaan moni ihminen läheisistänikään ei tiedä. Syksyllä 2012 ahdistus oli viedä mukanaan. Ajatukset olivat niin mustia ja pitkälle vietyjä, etten usko, että olisin tässä ilman neljää lastani. Sinä syksynä tartuin muistikirjaan ja ryhdyin ensimmäistä kertaa vuosiin kirjoittamaan päiväkirjaa. Lupasin, etten tekisi mitään radikaalia ennen kuin kirja olisi kirjoitettu täyteen. Minä en ole ikinä osannut kirjoittaa päiväkirjaa ja niinpä tuo kirja on yhä edelleen suurimmalti osin tyhjä.

 

Tässä kuussa tulee neljä vuotta Jonakin päivänä kaduttaa-kirjan julkaisusta. Kesällä neljä vuotta kohusta, joka aiheutti Suomen mittakaavassa sellaisen somepöhinän, ettei sitä voinut kukaan etukäteen kuvitella, eikä montaa vastaavaa ole nähty.

 

Aloitan tämän blogin kirjoittamisen nyt yhdestä ainoasta syystä. Yhäkin. Neljä vuotta kaiken tuon jälkeen. Minä haluan kaikista eniten olla kirjoittaja. Haluan kirjoittaa. Se on kuitenkin epäilemättä se osa minusta, joka selvisi kaikista huonoimmin niistä tapahtumista, jotka seurasivat Enkeli-Elisaa kesällä 2012.

Haluaisin, että jokainen, joka tämän tekstin lukee, ymmärtäisi, että minä en yritä nyt tehdä itsestäni uhria. En halua uhriutua. Minä tein virheeni, tein ja olen niistä pahoillani.

On kuitenkin totta, että myös minuun jäi niistä ajoista jälkiä ja niiden kanssa yritän nyt opetella elämään.

Syksyllä 2012 hakeuduin psykiatrian poliklinikalle puhumaan. Hoidon oli tarkoitus olla lyhytaikaista kriisihoitoa, joka auttaisi pahimman yli. Kohta sitäkin hoitoa on takana sen neljä vuotta. Olen käynyt säännöllisesti lääkärillä ja sairaanhoitajalla. Olen tavannut kuntoutusohjaajaa ja käynyt psykologin tutkimuksissa. Olen käynyt kahdessa eri masennusryhmässä ja työkykyarviossa. Psykologin tutkimukset jatkuvat ja samalla työkyvyn kartoitus. Masennusryhmä jatkuu kesäkuulle – sen jälkeen en tiedä.

Jossain kohdin menetin kykyni nukkua. Nukun lääkkeillä, mutta ilmeisesti toinen lääkkeistä syö muistiani. Se ahdistaa ja pelottaa, mutta vielä pelottavampaa on se mitä minulle tapahtuu, jos en nuku ollenkaan.

Menetin uskoni itseeni. Näen ympärilläni lähinnä asioita, jotka tukevat käsitystäni siitä, ettei minusta ole mihinkään, etten ole kelvollinen mihinkään, että epäonnistun kaikessa. Minäkuva ja itsetuntemus on rikki.

Menetin uskoni siihen, että olisin hyvä ihminen.

Mutta. Ennen kaikkea. Minä hukkasin kirjoittamiseni. Sitä lähden tämän blogin myötä etsimään.

Löydänkö?

En usko, mutta minun on yritettävä löytää se.

Myös uskoni – itseeni, kirjoittamiseen ja ihmisiin.