Pahuus kertoo mitä miehen täytyy tehdä

[Lukuohje tarinaan: Tummennettu on Mustan kirjoittajan kirjoittamaa. Muu Jaaronin.]

Pahuus oli jutellut miehelle jo pitkään. Se oli istunut miehen olkapäällä ja kuiskinut mustia sanoja. Pääasiassa nuo sanat koskivat miestä itseään. Pahuus kertoi miehelle miten huono ja kelvoton tämä oli. Mikään mitä mies teki ei ollut tarpeeksi. Mikään ei ollut riittävän hyvin. Jokainen pikkuasia, jossa mies teki virheen, oli kuolemansynti. Mies ansaitsi kuolla.

Ja sitten oli vaimo. Vaimon kanssa oli riitaa. Pärjäämisen kanssa oli niin ja näin. Kaikki sekin oli miehen syytä. Mies kaipasi jotakuta, jolle sanoa: Tänään on vähän vaikeaa. Mutta eihän sitä voinut. Ei kenellekään voinut myöntää olevansa heikko epäonnistuja. Pahuus kertoi miehelle, että nainenkin ansaitsi kuoleman. Ehkä naisen olisi jopa parempi olla kuollut. Ei tarvitsisi enää kärsiä miehestä ja tämän vajavaisuuksista. Ja jos mies kuolisi, niin miten naisen kävisi? Nainen kuolisi kuitenkin. Ei ollut yhtään syytä miksi naisen olisi pitänyt jatkaa elämäänsä.

Paitsi ehkä tyttö. Tyttö oli vaimolle kaikki kaikessa. Kyllä mieskin piti tytöstä, mutta ei sillä tavalla kuin oli uskonut voivansa lasta rakastaa. Mutta eihän tyttö ollutkaan hänen. Ei oma. Tyttö oli tullut taloon naisen mukana. Alkuun mies oli uskonut voivansa pitää lasta omanaan, mutta ei. Tosin eihän mies tiennyt mitä oli onni omasta lapsesta. Juuri nyt kaikki tuntui vain samalta harmaalta pahuudelta.

Sinä päivänä Pahuus päätti mitä täytyi tehdä. Se tiesi jousesta, jota mies piti sänkynsä alla ihan vain varmuuden vuoksi. He elivät rauhallisilla seuduilla, eikä mies ollut koskaan joutunut käyttämään asetta, mutta nyt Pahuus antoi aseelle tarkoituksen. Kohteen. Mies istui sängylleen odottamaan naista kotiin.

Mies kuuli naisen äänen. Miten tämä jutteli tytölle. Naisen ääni kuulosti elämältä. Mies oli täynnä kuolemaa.

Mies ajatteli miten rakastikaan tuota naista. Miltä aurinkoiset kesäpäivät tuoksuivat naisen hiuksissa. Hetken mies näki onnellisuuden tuossa hetkessä.

Pahuus pyyhki onnen pois.

Sinun täytyy kuolla. Sinun täytyy tappaa hänet, Pahuus sanoi. Mies jännitti jousen. Hän ei halunnut antaa epäröinnille sijaa.

Mies epäröi. Hän muisti miltä tytön käsivarret tuntuivat, kun ne käpertyivät miehen kaulan ympärille. Mies ei ollut koskaan tiennyt, että joku voisi rakastaa häntä niin vilpittömästi.

Mies jännitti jousen. Ovi naksahti auki ja nainen ja tyttö astuivat auringonjuovaan. Ase laukesi, nuoli osui naiseen, joka huusi. Mies tiesi, ettei mikään voisi enää pelastaa naista. Mies jännitti jousen uudelleen.

Nainen huusi. Tyttö huusi. Ehkäpä juuri tytön huuto sai miehen epäröimään. Hänen kätensä tärisivät enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.

Silti mies laukaisi aseen.

Nuoli lensi tyttöä  hipoen ohi. Tyttö kääntyi kirkuen kannoillaan ja säntäsi ulos. Mies katseli maassa makaavaa vaimoaan, joka ei huutanut enää. Mies luhistui polvilleen. Pahuus oli kaikonnut.

Silti mies tiesi mitä hänen oli tehtävä.

Tyttö punaisissa saappaissa

Tarinan tausta: Jaaron ja Merenneitojenmaan prinsessat – kirjassa Jaaronille ilmestyvät ensimmäiset häiveet. Yksi häiveistä on tyttö punaisissa saappaissa.

“Tyttö, jolla oli punaiset kumisaappaat, harppoi pitkin askelin tien yli. Hänen takaansa tuli rekka, joka oli, vaikka ei ollut. Se humahti tytön läpi hetkessä. Jaaron kuuli kuinka tyttö lauloi: ”Meidän piti muuttaa maailmaa”. Tyttö oli kuin ei olisi rekkaa nähnyt. Eikä hän nähnytkään. Se oli jotain, joka oli vasta tulevaisuudessa.”

***

Aaro näki tytön jo kaukaa. Tyttö kulki kukkulanrinnettä pienen puron vartta. Tytöllä oli yllään punaiset, melkein polviin ulottuvat sukat, pienet kengät ja punainen mekko samaa sävyä sukkien kanssa. Tyttö hypähteli ajoittain puron yli puolelta toiselle ja takaisin. Hän näytti olevan syventynyt veden läikkeeseen täysin.

Aaro näki kaukaa lähestyvän vaaran. Se vaani puiden takana ja oli valmiina hyökkäämään hetkenä minä hyvänsä. Aaro tiesi, ettei hänestä olisi karmukselle vastusta. Hän etsi ratkaisua, etsi turvaa.

Lopulta Aaron silmiin osui kolme suurta kiveä.

Ne olivat vieri  vieressä ja Aaron oli helppo kuvitella, että keskelle jäi tila, johon karmus ei pääsisi.

Aaro pinkaisi juoksuun. Hän kuuli karmuksen tekevän samoin. Aaro syöksyi niin kovaa kuin suinkin jaloistaan pääsi tytön luo. Tyttö oli pikkuinen, mutta yllättävän painava silti. Aaro kaappasi tämän kainaloonsa. Tyttö kainalossa hän pystyi juoksemaan vain vaivoin. Aaro veti tytön kivien lomaan.

Hetken Aaro pelkäsi, että karmus ylettyisi heihin tassuillaan. Suuret pitkät kynnet repisivät heitä, eikä turva olisi turvaa. Mutta karmus ei pysähtynyt kivien luo. Se syöksyi suoraan ohi ja jatkoi matkaansa. Aaro hämmästyi. Hän kuuli loittonevat, ison eläimen askeleet. Hän kurkisti kivien raosta ja näki loittonevan eläimen.

Aaro näki myös kauriin, joka oli huomannut karmuksen.

- Ei hätää, Aaro kuiskasi tytölle. – Ei hätää.

Peto oli keksinyt toisen saaliin.

Matka Kuolleen metsän poikki

[Lukuohje tarinaan: Jaaron kirjoittaa tekstiä ohjatakseen Aaroa Häivemaailmassa. Tummennetut tekstit ovat pätkiä, jotka joku muu kirjoitti Jaaronin tekstin sekaan. Se mikä on kirjoittajan tarkoitusperä, ei ole selvillä. Onko hänen tarkoituksensa ohjata Aaro perille vai estää hänen pääsynsä määränpäähän? Se selvinnee aikanaan. ]

 

Aaro seisoi Kuolleen metsän edessä ja tuijotti Viisauden kukkuloita, jotka piirtyivät metsän takana tummaa taivasta vasten. Metsä oli melko pieni läntti pystyyn kuolleita puita, mutta  lyhin tie kulki metsän poikki. Kiertäminen olisi tehnyt melkoisen mutkan Aaron matkaan. Aaro näki polun, jota lukuisat kulkijat olivat tallanneet ennen häntä. Aaro ei tuntenut tietä, mutta hän uskoi silti löytävänsä sinne minne kuuluikin. Hänen olisi päästävä Viisauden kukkuloiden luo.

Aaron astuessa metsään hän näki…

… metsän pimenevän, aivan kuin aurinko olisi mennyt pilveen.

Aaro hätkähti hivenen, kaikki oli hänelle uutta. Hän nielaisi ja suoristi selkänsä. Hän oli sentään suuren Serron poika. Hän selviäisi mistä vain.

Uuden hätkähdyksen sai aikaan puiden lomasta kuuluva huhuilu.

Mutta Aaro kokosi itsensä ja asteli eteenpäin. Pian huhuilulle löytyi lähde suuren mustan pöllön liitäessä Aaron yli. Aaro painoi vaistomaisesti päänsä alas siipien iskiessä ilmaa aivan hänen päänsä yläpuolella.

- Aaro on tullut. Aaro on tullut, Aaro kuuli hiljaista kuiskimista kaikkialta ympäriltään. Puut näyttivät pystyynkuolleilta, mutta nyt Aaro hahmotti rungoissa kasvoja. – Aaro on tullut.

Äänet olivat tyhjiä kuiskauksia. Aaro ei pystynyt kuulemaan niissä minkäänlaisia tunteita. Ei vihaa, kiukkua tai iloa. Aaro ei ollut varma kenen puolella puut olivat. Aaro tuli paikkaan, jossa polku ristesi suuren kiven kohdalla. Puut olivat niin korkeita, ettei hän pystynyt tarkistamaan suuntaa. Aaro tuumi hetken.

- Lähde vasemmalle, kuiskasi suuri tammi ja tuuppasi Aaroa oksallaan käsivarteen.

Aaro epäröi hetken. Halusiko puu hänen pääsevän sinne minne hän oli matkalla, vaiko eksyvän? Aaro päätti luottaa. Hän suuntasi vasemmalle, vaikka puut näyttivät sillä puolen kasvavan tiheämmin, polku oli juurten peittämä ja aurinko paistoi oksien väleistä yhtä paljon päivällä kuin yöllä.

Metsässä vaani vaara, josta Aaro ei tiennyt.

Aaro hiipi hitaasti tunnustellen koko ajan maata, jolle astui. Hän varoi häiritsemästä ketään tai kiinnittämästä huomiota itseensä. Hän yritti olla astumatta juurille, etteivät puut hermostuisi. Yhtäkkiä hän kuuli rasahduksen ja toisen. Joku oli astunut maassa lojuville kuivuneille oksille. Aaro yritti nähdä ympärilleen, mutta oli liian pimeää. Hän kiiruhti askeliaan, mutta kuuli jonkin seuraavan häntä.

- Juokse puunkerään! joku puista huusi. Aaro kuuli askelien takanaan tihenevän.

Aaro etsi katseellaan piiloa. Hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä mikä puunkerä oli.

Kunnes hän huomasi pienen aukon kohdassa, jossa puiden oksat olivat kasvaneet tiukasti yhteen muodostaen tiiviin seinämän.

Aaro pinkaisi juoksuun. Hän syöksyi kohti oksaseinämää miettimättä mahtuisiko aukosta, joka näytti todella pieneltä jopa teini-ikäiselle pojalle.

Hän solahti sisälle oksien muodostamaan luolaan.

Ja huokaisi helpotuksesta. Aaro ehti juuri ja juuri käännähtää niin, että näki aukosta metsään, kun neljä karvaista tassua juoksi Puunkerän ohi.

Se oli metsähukka Morris, joka oli joskus asunut Kuolleessa metsässä. Joskus kauan ennen kuin siitä tuli Kuollut metsä ja se vielä vihersi. Vaan sitten tuli Velho, joka lumosi metsän, tappoi kaiken vihreyden ja otti Morrisin omakseen uskotellen sille, että tekisi kaikkensa löytääkseen Morrisille uuden kodin.

Metsähukka ei pysähtynyt puunkerän kohdille vaan jatkoi täyttä juoksua ohi. Se ei ollut huomannut, että Aaro oli pujahtanut piiloon. Aaro piileskeli puunkerässä tunteja ennen kuin uskaltautui jatkamaan matkaansa. Aurinko oli jo vaipumassa mailleen ja metsässä oli entistä pimeämpää. Silti, juuri tuon pimeyden turvin, Aaro jatkoi matkaansa. Pimeässä taivaltaminen oli hidasta, mutta hän luotti, ettei häntä nähtäisi.

Lopulta, tuntien kävelyn jälkeen, Aaro näki pimeydessä valoa. Alkuun se ei ollut kuin häivähdys jostain, mutta mitä lähemmäksi Aaro tuli, sitä selvemmäksi valo kävi. Aaro oli tullut metsän reunalle. Hän astui metsästä kuun valaisemaan karuun maisemaan. Hän nosti katseensa ja näki kukkulat, jotka piirtyivät taivasta vasten. Jonkin matkan päässä paloi nuotio, jonka ääressä istui vanha mies, joka oli kääriytynyt viittaansa.

- Sinä tulit, mies sanoi todeten odotuksensa päättyneen.