Outi: Syksy-talvi mietteitä meistä
Mut on vallannu jonkin sortin syysmasis, se iskee aina samaan aikaan, joka vuosi, johtuen ehkä juurikin siitä että on mun mielestä ankein aika Suomessa. Syynä on tää kamala pimeys, on pimeetä kun menee töihin ja pimeetä kun lähtee töistä kotiin. Onneksi on kämppä täynnä valoja, niin edes kotona voi nauttia elämästä. Joskus oon miettinyt, että kuinka kauan menis ennen kuin alkaisin kaipaamaan syksyä ja talvea? Tuosta en nyt toistaiseksi haluakkaan ottaa selvää, koska oon niin Suomi-fani, että oksat pois. Mulle arjen eksotiikkaa tuo oma mies. On se vaan niin ihana ukkeli. Meillä tulee tuossa joulukuussa yhdessäoloa 22 vuotta kasaan ja olen tässä mietiskellyt, että mitä kivaa sitä voitaisiin tehdä. Yleensä ollaan vaan vuokrattu joku leffa ja ostettu herkkuja, mutta nyt tuntuu, että oltais ansaittu ehkä jotain muutakin…
Silloin vuonna 1991 joulukuussa kun tavattiin ja mieheni pyysi minua treffeille, en suoraan sanoen heti uskonut, että joku päivä oltaisiin tässä. Tosin kun treffit silloin 27.12.1991 olivat ohi ja mieheni saattoi minut bussille, olin jo tosi ihastunut. Muistan miten kysyin, että “nähdäänkö me huomenna?” Ja hän vastasi “tietenkin nähdään”. Ajattelin olevani niin onnellinen tyttö. Olin tuolloin 16 vuotias ja mieheni 20 vuotias. Aluksi kommunikointi oli englannin kielen varassa, jota meistä kumpikaan ei puhunut mitenkään erikoisen hyvin. Mieheni äidinkieli on arabia. Ajattelin etten varmaan koska opi sitä kieltä ymmärtämään, mutta toisin kävi. Edelleenkin pärjään vain alkeellisella arabialla Marokossa, mutta ymmärrän kieltä suhteellisen hyvin, voin esim. osallistua keskusteluihin vastaamalla englanniksi. Ja takaisin meihin…seuraavana vuonna meidän ensimmäisistä treffeistä mieheni muutti meidän perheen kotiin. Asuimme minun huoneessani ja välillä mieheni ilahdutti perhettäni kokkaamalla herkullisia marokkolaisia ruokia. Vuonna 1994 muutimme yhteiseen ensimmäiseen kotiimme, pieneen kaksikymmentäneljä neliöiseen yksiöön. Aluksi kaikki oli todella jännittävää ja välillä oli tosi tiukkaakin pärjätä omillaan, onneksi isi ja äiti aina tulivat auttamaan, ettei ihan nälkää tarvinnut nähdä.
Vuonna 1996 menimme naimisiin. Meidän hääpäivänä satoi hiljalleen lunta ja oli oikeasti todella kaunis talvipäivä. Hääpäivä satttui Ramadanin (=paastokuukausi)aikoihin, joten juhlittiin vähän myöhäisemmällä aikataululla, että sulhanenkin pääsi syömään meidän muiden kanssa samaan aikaan.
Meidän ensimmäinen lapsemme syntyi tammikuussa 1998. Ihana ruskea silmäinen ja pörrötukkainen ruususuu prinsessa. Marokon mummi antoi hänelle nimen, joka oli ollut myös hänen siskonsa nimi. Tämän neidin syntymä sysäisi meidät myös isompaan kotiin, koska edes vauvan amme ei mahtunut yksiön vessaan.
2003 helmikuussa syntyi toinen lapsemme. Punertavanruskeat hiukset ja nappisilmät omaava pikkumies, ihan marokon ukin kopio, joten koska ukki oli jo nukkunut pois, sai poika marokon ukin nimenkin. Paras musliminimi mitä vaan voi olla 
Kolmatta lasta olemme yrittäneet jo 4 vuotta, mutta meidän lapsemme nyt vaan taitavat olla tässä, ja näinkin on tosi hyvä olla. Toisaalta sitä haluaisi vielä sen kolmannen, mutta sitten taas…elämä on aika helppoa nyt kun lapset ovat jo näinkin isoja. Eikös sitä sanota aina, että ihminen haluaa sitä mitä ei voi saada??? Tätä nyt kun kirjoittelen, tajuan miten paljon olen jo saanut ja mistä kaikesta sitä on syytä olla kiitollinen. I LOVE MY FAMILY <3
Miehen kotimaasta viime kesänä napsaistu kuva