Hei kaikille!
Tökin kepillä mehiläispesää, jota en vielä ollut selvittänyt itseni kanssa, ja siksi “Joannan” tarina jäi kesken, enkä pystynyt siihen palaamaan. Sain siis keskeytyneen keskenmenon ennen Sissini odotusta, ja raskausaikana asian käsittely taisi olla vähän ennenaikaista.
Nopea recap tän vuoden tapahtumista
Sissi syntyi tammikuun lopulla. Raskauden loppuosa oli vaikea, synnytys yhtä helvettiä (en tiedä, mitä odotin, mutta en ainakaan tunnin ponnistusvaihetta ja kahden tunnin istukan irrotusta), imetys oli todella rankkaa (usein vertaan sitä siihen, että yrittää ampua vaahtosammuttimella avaimenreikään), usein oli jaksaminen hukassa ja äitiys pelkkää tuskaa. Viiden kuukauden iässä Sissi lakkasi syömästä rintaa ja heräämästä yöllä. Seitsemänkuisena yöheräilyt alkoivat uudelleen. Muutimme Sissin ollessa vähän yli puolivuotias, ja uusi koti on ihana. Lähellä on perhekeskus, jossa käymme yhdessä, sieltä olemme saaneet ystäviä, sekä äiti että tytär. Hei tulisi jo kerhopäivä! (Sissi sai jo ensimmäisen suukonkin pojalta.) Toissapäivänä Sissi 9kk oppi ryömimään. Tyttöni on puhelias, helposti innostuva ja huumorintajuinen.
Olen pikkuhiljaa hyväksynyt roolini ja itseni. Väittämä “Minä olen masennus” ei pidä paikkaansa enää. Äitiys on kasvattanut minua, olen rauhallisempi, kärsivällisempi ja hyväksyvämpi itselleni ja muille. Olen toipunut masennuksesta. Vaikka rankkoja päiviä onkin edelleen, muistan, että seuraava on yleensä parempi. Vaikka joskus vihaan itseäni, katson tytärtäni ja muistan, etten voi olla täysin paska, koska lapseni on tyytyväinen ja noin ihana. (Lässynlää)
Mielialani on “normaali”. Olen varovaisen onnellinen.
En tiedä miten käy, kun palaan kouluun ensi viikolla. Sen näemme sitten.
Mikäli kiinnostaa, Mintun kautta voi ottaa yhteyttä, kysellä kuulumisia yms.
Kiitos ja anteeksi, etten kyennyt enempää tuottamaan. Vuosi on ollut tuskallinen, vaikea, rankka, kaunis ja kummallinen.
Hyvästi.
by Inkeri with no comments yet
Kirjoitan tätä keskiviikkona. Lauantai, joka on minun bloggauspäiväni, on samalla taas myös koulupäivä. Viimeksi bloggaaminen jäi koulupäivän jälkeiseen aikaan ja yritän parhaani mukaan välttyä tekemästä tuota virhettä uudelleen. Samalla tämä tuntuu jotenkin oikein hyvältä hetkeltä kirjoittaa. Tuntuu siltä, että tänään syntyy tekstiä juuri siitä mistä tässä blogissa halusinkin kirjoittaa.
Arkinen aamu
Aamu oli ja meni. Samalla kiva tekemisen meininki ja pieni kiire. Nousin vähän ennen seitsemää. Vein avomiehen asemalle ja palasin kotiin herättämään Vilttitossua (Heinähattu ja Poika olivatkin heränneet jo itsekseen). Keitin aamupuuron, täytin tiski- ja pyykkikoneet ja kipaisin suihkuun. Yritin vielä sytyttää tulta takkaan, mutta se mokoma ei suostunut syttymään. Päätin jättää asian iltapäivään. Pieni stressipeikko meinasi iskeä, kun Poika toteaa eteisessä: Nää on märät, ja tarjoaa minulle hanskojaan. Joo. Onhan sillä vaikka kuinka monet varahanskat, mutta MISSÄ NE ON? Löydän varahanskat, ja toisetkin ja saan ajettua Pojan eskariin. Jossain kohtaa Heinähattu soittaa: Mun eväät jäi. Lupaan viedä ne koululle.
[Hukkis on vähintään yhtä aamu-uninen kuin äitinsä]
Palaan kotiin. Syötän Hukkiksen, puen miettien, että mihin hittoon on laitettu Hukkiksen syyshaalari. Siis se, jonka pitäisi kestää kosteuttakin. En löydä ja Hukkis lähtee kerhoon Tinttu-loharissaan.
[Hukkiksen 1v kuva]
Lähden kerhoon. Tänään on viimein Se Päivä. Olen Hukkista odottaessa vannonut ja vakuuttanut, että alan käydä seurakunnan perhekerhossa, kunhan Hukkis syntyy, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen liian aamu-uninen ja lisäksi avomies on tehnyt sen, etten niin kaipaa enää seuraakaan. Löydän kerhopaikan, mutta pysäköinti tuottaa pieniä ongelmia. Lopulta keksin parkkeerata auton vähän matkan päähän ja niinpä Hukkis olkapäillä kävelen kerhoon.
Kerho menee kivasti. Hukkis vierastaa alkuunsa, mutta innostuu lopulta kulkemaan pitkin kerhotilaa. Minä juttelen erään ystävän kanssa. Kesken kerhon saan päähäni pistää toiselle Ystävälle tekstarin: ”Keitätkö mulle teetä n. 11.30”. Ystävä lupaa. Ei tarvitse mennä kotiin ennen kuin pääsee hakemaan Pojan eskarista.
Jossain vaiheessa huokaan: Peruspäivä. Peruspäivä pari vuotta sitten. Sen jälkeen jotain meni sekaisin.
Ensin upposin töihin ja etäsuhteen ikävään. Kun Rakas oli 250km:n päässä, jatkuva chattiyhteys tuntui yhdeltä elämän tärkeimmistä asioista. Siinä tuli synnytettyä facebook-viestiketju, joka saattaisi hyvinkin yltää tuon 250km ja takaisin. Tuli tehtyä töitä, töitä ja töitä. Asuttua työhuoneessa.
Sitten Rakas muutti Kotiin. Rakas perusti toiminimen ja nyt meillä on yhteinen työhuone. Olemme menneet ääripäästä toiseen. 1,5 vuotta meillä oli vain chattiyhteys, nyt olemme melkein 24/7 yhdessä, samassa talossa, samassa huoneessa, samassa elämässä.
Minusta tuntuu, että tuon muuton jälkeen arki hakee yhä uomaansa. Jotenkin ei vain osaa olla. Myönnän olevani jossain määrin läheisriippuvainen. Jos ei saa tiettyä huomiota/läheisyyttä, on kurja olla. Minusta tuntuu, että paikkaamme yhäkin jossain määrin sitä ikävää, joka vuoden etäsuhteen aikana syntyi. Aamut ja aamupäivät ovat muuttuneet. Minä olen aamu-uninen. Eteenkin näin pimeään vuodenaikaan herääminen on aika tuskaa. Sanoin jo viimeksi, että avomies armahtaa aika hyvin minua tässä. Monena aamuna heräilen vasta, kun Poika on lähdössä eskariin. Aamupäivällä, jos ei ole ihan kamalan kiireisiä koulu-/työjuttuja kummallakaan, me hoidamme monesti Meidän Suhdetta avomiehen kanssa. Tulee katsottua Meidän ohjelmia pois digiboksilta, oltua lähekkäin, juteltua. Aikaa, kun olemme lähestulkoon vain me. Me ja meidän yksi lapsi.
En sano, että tässä tavassa toimia olisi varsinaisesti mitään pahaa. Joskus on epäilemättä ihan hyvä ottaa sitä Meidän Aikaa. Minusta tosiaan tuntuu, että me todellakin Tarvitsemme sitä. Silti välillä tuntuu siltä, että elämä kaipaisi selkeämpää rytmiä ja joskus kaipaan näitä Tekemisenmeininki-aamuja. Sitä tunnetta, kun yhdeksältä aamulla voi todeta, että vitsi mä olen tänään ollut reipas.
Lisäksi jouduin tänä aamuna toteamaan, että epäsäännöllisyys näkyy siinä miten hukassa palikat ovat. Melkein jo viestittelin avomiehelle, että oliko se Heinähatun sähly tänään vai huomenna, kun huomasin, että maila roikkuu eteisen naulakossa. En sitten viestinyt. Päätin, että kaipa tyttö olisi muistanut, jos se olisi tänään.
Äiti, kirjoittaja vai äiti ja kirjoittaja
Toinen asia, jota olen tällä viikolla taas miettinyt, on ainainen tuska äitiyden ja työn yhdistämisestä ja tunteesta, ettei ikinä pysty hoitamaan molempia tarpeeksi hyvin.
Alun perin mulla oli olemassa se kaunis ajatus, että tekemällä töitä kotona, saisin yhdistettyä kaksi itselleni tärkeää asiaa. Saisin kirjoittaa ja lapsille olisi aina aikuinen saatavilla. Nyt olen toteuttanut tätä enemmän tai vähemmän tosissani 12 vuoden ajan. Ensimmäisinä vuosina töiden tekeminen oli aika mitätöntä – oikeastaan tuntuu, että todelliseen vauhtiin pääsin vasta neljä-viisi vuotta sitten.
Nyt pää on täynnä ajatuksia, joita haluaisi TEHDÄ. Siellä on kirjoittamista, kuvittamista ja vähän muutakin. Toinen toistaan hienompia tai oudompia vaihtoehtoja. Oma toiminimi pitäisi pistää pystyyn ihan noita kirjoitusjuttuja varten, mutta päässä muhii myös useampi ihan mahdollinen muu juttu, joita voisi toteuttaa oman yrityksen alla. Kun vaan olisi sitä AIKAA.
Ajoittain huomaan tuskastuvani siihen häiriöiden, keskeytysten ja pakollisten juttujen sekamelskaan, joka vyöryy ylitseni kotona. Viime päivinä olen löytänyt itseni miettimästä, että niin se minunkin äitini teki 9-18 työpäivää omassa liikkeessä ja silti koti tuli hoidettua ja minäkin pärjäsin. Ajoittain kodin ulkopuolinen työhuone kuulostaisi aika houkuttelevalta ajatukselta.
Välillä yritän löytää kirjoittamiseen tietyn rytmin. Ajattelen, että jos kirjoittelen neljään asti ja sen jälkeen keskityn kotiin ja perheeseen. Vaan ei se mene niin. Pienimmän kanssa päivää voi vielä suunnitella, mutta kun kolme isointa tulee kotiin, alkaa loputon sattumusten sarja, jossa äitiä tarvitaan X-kertaa, halusi äiti sitten kirjoittaa tai ei.
Juuri tällä hetkellä en kuitenkaan näe muita vaihtoehtoja elää tätä elämää. Hukkis on vielä niin pieni, etten edes halua laittaa häntä hoitoon ja kodin ulkopuolinen työ tarkoittaisi sitä, että Hukkiksen lisäksi Poika tarvitsisi iltapäiväkerhopaikan. Jatkamme siis näin. Ehkä täyspäivänen töiden tekeminen on jossain tuolla tulevaisuudessa.
Mutta sitten Pikku-Hukka heräsi ja minä lähden syöttämään häntä. Ensi viikkoon!
Onko lääkitys kohdallaan?
No ei ole! Kävin perjantaina psykiatrian polilla lääkärissä. Tämä oli toinen kerta tuolla ihanalla ranskalaissyntyisellä lääkärillä, joka on hurmannut minut täysin. Jotain lääkäristä kertoo se, että olen vuosia ollut hyvin lääkevastainen ja uskonut, että minun lääkekokeiluni on kokeiltu, mutta kuinkas sitten kävikään? Tänään lähdin lääkäristä kourassani resepti ja kauhunsekainen halu testata mitä tästä tulee.
Uusi lääke on hyvin eri tyyppinen kuin aikaisemmat lääkkeet, joita olen syönyt. Kyseessä ei ole varsinainen masennuslääke vaan ihan muuhun suunniteltu lääke, jonka on todettu poistavan masennusjaksoja. Tästä syystä päätin lähteä koittamaan. Josko tästä vaikka viimein löytyisi se juttu, josta on apua. Lääkäri kyllä nosti samalla esille ajatuksen, että jos lääkkeet eivät auta niin sitten vika voi olla jossain ihan muualla… Joku muu juttu elimistössä on *rikki*. Vähän tyhmä olo. Montako vuotta olen kulkenut masennusleiman kanssa. Entä jos se ei olekaan sitä?
Lääkkeestä käytiin tosi pitkät keskustelut lääkärin kanssa. Lääkkeen sivuvaikutuksista löytyy kaksi aika isoa juttua. Toisaalta lääke aiheuttaa ilmeisesti kohtuullisen monille allergista reaktiota, joka voi olla jopa hengenvaarallinen ja toisaalta lääke aiheuttaa itsetuhoisuutta. Eteenkin tosta jälkimmäisestä olen huolissani, koska mulla on kiitos tätä lajia ollut omasta takaa ihan riittävästi.
No pitää vain toivoa, että lääke auttaa eikä aiheuta mitään elämää suurempia ongelmia. Aika pienillä annoksilla kuitenkin aloitellaan ja hitaasti nostetaan annosta.
by minttis with no comments yetLuuletko ettei minua kiinnosta
etten välitä
ettei minua haittaa että kaikki menee
päin perkelettä
minua hävettää
oksettaa
inhoan omaa kuvaani
en pysty
muuttaa kasvojeni ilmettä
katsoa toiseen suuntaan
olla toisinpäin
en pysty
kohdistaa
tarkentaa
avata linssiä
olen vain tässä
keskellä kaikkea
mutta silti
tyhjässä tilassa.