Kirjoitti: minttis
Joo. Mä en nyt vaan ala. Mä heittäydyn nyt tähän maahan mahalleni ja jään siihen. Mä kitisen koko sydämeni kyllyydestä ja käperryn sittä kippuralle koko loppuvuodeksi – tai elämäksi. Kysy vaan mitä on tapahtunut? Elämä. Se tässä on tapahtunut.
Mä tiedän, että tää on nyt vaan tämä hetki. Hetki, joka jokin kuori pettää ja mä annan sen tehdä niin. Luultavimmin ensi viikolla mä istun taas tiukasti sen kuoren sisällä ja se on siinä tää mun avautuminen. Mutta tänään mä teen tän.
Mulla on ikävä aikaa, jolloin mä pystyin kirjoittamaan netissä ihan itsenäni. Pystyin vuodattamaan kaiken ja joku saattoi vielä sanoa jotain kannustavaakin. Nyt ainoa mitä sanotaan, on jossain keskustelufoorumilla ja siitä on kannustava kaukana. En mä niitä lukemassa käy, siitä mä olen kasvanut kauan sitten yli, mutta taas näkee blogin kävijätiedoista, että vauvalta ja murhasta porukka juoksee lukemassa, että mitä se Minttu duunaa. Pitäisi vissiin olla otettu, kun niin hitokseen kiinnostaa Mintun tekemiset. Enpä jaksa. Paitsi, että… Jos tuossa paskanjauhamisessa on jotain hyvää, niin… Ainakin se, että Jaaronin alkuosaa on ladattu ihan kiitettävästi. Käy säkin lukemassa! Se on TÄÄLLÄ!
Ja nyt moni vauvalainen ja murhaaja hyppii riemusta. JEE! Se on vetänyt palkokasvit meistä nenäänsä. No eipä ole. Elämässä on ihan tarpeeksi ihmettelemistä ilmankin. Ja tänään se kaikki Vituttaa. Saako muakin joskus Vituttaa?
Niin. Mikäkö mua Vituttaa? Tän vuoden alussa musta tuntui, että tästä tulee tosi vaikea vuosi. Mä yritin uskoa johonkin ihan muuhun, mutta se oli liki mahdotonta. Mä yritin suunnitella miten tästä voisi saada helpomman. Ei. Yksikään suunnitelma ei vaan toteutunut. Eikä tästä tullut helpompi vuosi. Viimeiset 3,5kk ovat olleet yhtä suossa rämpimistä. Kun yhdestä asiasta on selvitty, nurkan takana on ollut heti toinen. Mua väsyttää. Voimat on loppu. Usko on loppu.
Viime viikkoina olen miettinyt, että tää elämä ei nyt vaan sovi mulle. Mä tahtoisin elämän, jossa ei olisi koko ajan kiire johonkin, kamala stressi jostain. Pitäisi oppia pysähtymään. Nauttimaan hetkestä. Päästämään ehkä jostain irti. Raivaamaan sitä tilaa. Mutta se irtipäästäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Mä en tiedä mistä karsia. Oon taas miettinyt sitäkin, että pitäisikö vaan pistää koko kirjoittaminen tauolle. Siitä vapautuisi aika paljon aikaa ja stressiäkin jäisi pois. Se on sellainen asia, jonka mä keksin karsittavaksi. En mä voi esimerkiksi koiria karsia. Mutta mitä. Osaisinko mä olla kirjoittamatta? Vai särkyisinkö mä loputtomaan kaipaukseen?
Mä oon nyt vaan rikki. Pari viikkoa sitten mä sain ekat kunnon paniikkikohtaukset pitkään aikaan. Kaupassa ahdistaa. Lasten koululla ahdistaa. Puhelimeen ei vaan kiinnostaisi vastata. Mä haluaisin erakoitua jonnekin. Mä en nuku. Tällä viikolla oon nukkunut vissiin yhtenä yönä. Se alkaa lievästi sanottuna näkyä.
Missä ne Juha Tapion paremmat päivät on?
by minttis with 4 comments