Nov 30thKirjoittaminen ja murut

Minttiksen päivä

Pelko. Tuska. Epävarmuus. Kirjoitin nuo sanat hetki sitten wordin yläreunaan. Ajattelin kirjoittavani näitä ajatuksia vain itseäni varten. Sitten iski kuitenkin ajatus… Miksi en sanoisi sitä ääneen? Miksi en kertoisi kaikille, jotka haluavat lukea, että tältä… Juuri tältä minusta tuntuu tänään.

Lukossa, mutta missä on avain? 

Olotilani on vaihdellut solmussa olemisen ja totaalisen lukon välissä. Olen kiertänyt kehää kuin tiikeri, joka ei yksinkertaisesti keksi parempaa tekemistä. Se tietää sisimmässään, että jossain on olemassa jotain parempaa, mutta se ei pääse sinne.

Olin melkein 1,5v lähes täysin kirjoittamatta. Syntyi muutamia blogitekstejä, vähän vaiheeseen jäänyt “Jossain kaukana on nettiviha” -blogi ja ensi kevään Kummituskirja, mutta siinä se… Ei muuta. Kysyin hetkittäin, että haluanko kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta mitä muuta mä muka tekisin?

Sorry, mulla oli tässä vähän muuta… 

Niin. Mulla oli tässä nyt vähän muuta. Elämään tuli yksi pieni ja yksi vähän isompikin Hukka ja niiden myötä mikään ei enää ole ollut entisellään. Aika on mennyt uutta elämää opetellessa (ja kieltämättä myös siitä nauttiessa, että Iso-Hukka ei enää ole 250km:n päässä…). Totutteleminen se on tietysti ollut Hukallakin. Ei sitä ihan noin vaan hypätä nelilapsisen perheen isäksi, vaikka vieressä onkin ollut toinen isi näyttämässä… no jos ei mallia, niin ainakin henkisenä tukena.

Takaisin opiskelemaan

Olen viime kuukausien aikana kantanut kirjastosta kotiin kasoittain kirjoja. Välillä tuntuu tosi oudolta nähdä miten kirja toisensa jälkeen tulee kahlatuksi läpi, selviän tehtävistä, jostain vain löytyy se aika, jota ei vähän aikaa sitten tuntunut olevan missään. Tunnen olevani opiskelujen suhteen jossain totaalisen kummallisessa kiikussa. Toisaalta olen täysin juopunut uudesta ja oivalluksista, joita olen kurssien myötä saanut. Toisaalta niskassa tikittää mm. kevään kirjan korjaus. Ja tavallaan haluaisin tosi kovin tehdä jo muutakin. Haluaisin Kirjoittaa Oikeasti eikä vain erilaisia esseitä. No kaipa senkin aika tulee…

Hei, hei, mulla olisi yksi idea… (ja ehkä vähän enemmänkin)

Niin. Pää tuntuu pursuilevan enemmän tai vähemmän kummallisia ideoita. Olen viime aikoina kysellyt itseltäni, että miksi päädyn aina tekemään jotain Muuta? Miksi en yhäkään ole tehnyt sitä mitä alunperin ajattelin kirjoittamisen saralla tekeväni? Ajattelenko jotenkin alitajuisesti kuitenkin, ettei se ole oikeaa kirjoittamista? Kuvittelenko, että joku muu on Parempaa? En tiedä.

Viimeisen vuoden aikana on eteen auennut hurjia ajatuksia, suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Ajoittain huomaan katsovani niitä jokseenkin lamaantuneena. Joo. Tää olisi hienoa, mutta… Uskallanko oikeasti tehdä sen? Kysyn mitä ne muut ajattelevat tai sanovat, vaikka ei pitäisi. Panikoin, entä jos se ei onnistukaan. Olen isojen asioiden äärellä ja tiedän, että minun on vain uskallettava. Niin kovin muut ihmiset minuun luottavat (KIITOS!).

Vielä hetken sysään syrjään sitä mistä haaveilen. Ensin pitäisi saada Kummituskirja kuntoon. Ja Taikurin talo, mutta sen jälkeen on Unelmien vuoro. Niin isojen unelmien, että hirvittää. Mutta kaikkeahan pitää kokeilla, niinhän ne sanovat :D.

Lääkitys

Kaksi viikkoa lääkitystä takana, sunnuntaina ensimmäinen annoksen nosto. Hassuja pillereitä. Huomaa, että lääkkeet on suunniteltu toimimaan _heti_. Päässä tuntuu hassulta hetki ottamisen jälkeen. Viime viikkoina on vähän masentanut, mutta luulen, että syy on jossain ihan muualla kuin lääkkeessä. Lääke sen sijaan tuntuu tällä minimaalisen pienellä annoksella jo aktivoivan. Se on hyvä. Muuten musta onkin patterit tässä pimeydessä Ihan Loppu.

Mun Muruni 13v. 

13 vuotta sitten aiheutimme eräälle Naantalin seurakunnan papille ihmetystä. Soitimme aamulla: – Hei. Voisitko sä mahdollisesti vihkiä meidät? Pappi kehoitti tulemaan kirkkoherranvirastoon. Vähän veikkaan, että hän kuvitteli meidän sopivan hääpäivää johonkin seuraavaan kesään. Ei me sovittu. Me ojensimme papille esteettömyystodistuksen ja sormuksen. – Meillä olisi nää tässä.
Pappi kulki hyvän tovin edestakaisin kirkkoherranvirastoa ja aukoi kaappeja aivan kuin olisi etsinyt vastauksia mitä meille tehdä. Lopulta… en tiedä löysikö hän vastauksen, mutta ainakin kaksi seurakunnan työntekijää meille todistajiksi. Niin menimme yhdessä Naantalin pieneen kappeliin ja sanoimme tahdon. Sinä päivänä ei ehkä osattu kuvitella, että 13 vuoden päästä Muru viettää hääpäiväämme neljän lapsen ja Hukan kanssa, kun minä olen koulussa, mutta… Elämä osaa joskus yllättää <3.