Viikko vierähti ja toinenkin
Kirjoitti: minttis
Kaksi kulunutta viikkoa eivät ole olleet mitään tavallisia. Toissa viikolla toteutimme pitkään suunniteltua kodin uudelleen järjestelyä. Tytöt muuttivat yhteiseen huoneeseen meidän vanhaan makkariin. Vanhassa autotallissa on niin paljon tilaa, että huoneen sai hyvin jaettua vähän kahtia ja halutessaan tytöt saavat kerrassaan mainiosti lattiatilaa leikkeihin. Hukkis sai oman nurkkauksen vanhaan työhuoneeseen, joskin sen järjestely on vähän kesken, työhuone muutti Heinähatun vanhaan huoneeseen ja me Vilttitossun huoneeseen. Kaikenkaikkiaan moni juttu tuntuu nyt olevan paremmin. Joskin tämä on tilapäistä. Vanha työhuone ei voi palvella Hukkiksen huoneena loputtomiin, mutta toistaiseksi, toistaiseksi.
Tällä viikolla olen tehnyt hiki hatussa Jaaronia. Suunniteltu julkaisupäivä lähestyy ja vielä olisi hommia. Tänään sain viimein version kaksi tehtyä ja lähetin sähköpostilla Arille luettavaksi.
Niin. Sähköpostilla. Olemme nimittäin olleet Kimin ja Hukkiksen kanssa keskiviikosta lähtien Miehikkälässä, Arin paimentaessa isompia karamatteja kotona Riihimäellä. Pari päivää toisenlaista elämää on tehnyt kerrassaan hyvää, mutta lapsia ja Aria on tietysti ollut ikävä. Ja ai niin. On meillä tuo Vappukin mukana. Vappu on käyttäytynyt kelpo labradorinnoutajan tapaan, vaikka naapuriinkin ilmestyi tänään koira. Olen iloisesti yllättynyt ja ylpeäkin siitä miten hyvin Vappu on maalaismaisemassa toiminut. Kurainen ja rapainenhan se on ollut koko ajan (paitsi ties kuinka monennen suihkun jälkeen), mutta se kuulunee asiaan.
Hukkiksen kevätleikit.
Vappu elementissään.
Olin varautunut siihen, että täällä Miehikkälässä olisi voinut vierähtää vielä toinenkin viikko, mutta ei. Huomenna on paluu kotiin. Olin ajattellut, että olisin ensi viikolla saanut koulutehtävät tehtyä ja kotiin palattua olisi voinut aloittaa sen ruuduttoman viikon, mutta se saa odottaa nyt vielä vähän. Huhtikuussa onkin niin paljon kaikenlaista, että saapa nähdä saanko tuon viikon mahdutettua johonkin.
Jotenkin tämä aika kuluu taas niin kamalan äkkiä. Hei tiistaina on jo huhtikuu! Tajuan, että pitänee ruveta työstämään eskarilaisten kone-kirjastakin, jotta lapset saavat omansa vielä ennen kuin eskarit loppuvat. Ja tietysti, voisihan sen oikean konetekstinkin saada tässä keväällä vielä kustantajille.
by minttis with no comments yetMaailman paras perhe
Kirjoitti: minttis
Enemmän tai vähemmän kaaottinen viikko takana. Tai vaihtoehtoisesti ihan perusviikko. Sellainen, jolloin joka aamu jotain on hukassa tai todetaan, että eskarilaisen uimakoulu on unohtunut (äkkiä päälle ja kouluun!). Sellainen, jolloin kiire täyttää päivät, kahdella perheen aikuisista on koulua, eskarilaisen kaverin synttärikorttiin tulee laitettua väärä nimi, yksi ilta menee leikatessa kuudesluokkalaisten aamunavausta ja… ja… ja… Ymmi voisi nyt kyllä ruveta mulle muutamaksi lisätunniksi vuorokauteen.
Sunnuntaiaamu. Juu. Minun bloggauspäiväni oli eilen. Kirjoitan kuitenkin vasta tänään, koska bloggaamisen ohi ajoi eilen koulu, tyttöjen kanssa ompelu ja perheilta Putouksen merkeissä. Ei, ei jaksa stressata. Tässä on hyvä.
Sunnuntaiaamu, jolloin noustessa on vastassa pörröpäinen kymmenvuotias pitkässä yöpaidassaan. Näky on jo itsessään niin hellyttävä, että haluan vain halata tyttöä. Pitkään. Ennen kuin ehdin, tyttö tuumaa: Äiti, musta meillä on maailman paras perhe.
Niin on mustakin, vastaan ja pyyhin silmäkulmia.
Tytön sanojen myötä päätin sysätä kaaottisuuden, kiireen ja mieltä painavat asiat pois tästä postauksesta ja kirjoittaa niistä hyvistä asioista, joita tähän viikkoon on mahtunut.
#1. Pulkkailu/lumilautailuretki kolmen vanhimman lapsen ja yhden lainatun kanssa. Lumilauta on melkein kuin uusi yksipyöräinen <3.
#2. Peltoreissu Mörön kanssa. Itsellekin tuli hiki, kun ohjasti pulkassa perässään lapsia vetävää Mörköä peltotiellä. Kaikki saivat ulkoilua, liikuntaa ja hyvää mieltä.
#3. Akrylimaalit <3. Sain torstaina viimein testattua noita joululahjaksi saamiani maaleja. Taidan yhä edelleenkin suosia kyniä, mutta hauskaa oli. Sain maalaamisseuraa tytöistä ja iltapäivä hujahti mukavasti.
#4. Wii U ja liikunta. Perjantaina tuli testattua vanhoja liikuntapelejä Joulupukin tuomalla Wii U:lla. Tuli hiki ja hymy.
#5. Takkatuli. Taas. Anteeksi. En osaa olla kehumatta tätä kerta toisensa jälkeen. Kiitos kovien pakkasten, on takkaa lämmitetty paljon. Nautittu palavan puun rätinästä ja tuoksusta. Takan lämmöstä ja kuvioista, joita hiillos muodostaa.
#6. Koulu. Tietokirjoittaminen alkoi perjantaina. Saimme joukkoomme uuden kirjoittajan. Vietimme hauskoja hetkiä yhdessä ja opimme varmasti uutta. Kyllä nuo lähiopetuskerrat vain kummasti piristävät mieltä. Olo oli lauantaina kotiin ajellessa taas suurinpiirtein uudesti syntynyt.
#7. Ompelu. Vihdoin ja viimein pääsimme tyttöjen kanssa ompelemaan. Heinähattu ompeli kepparia, Vilttitossu Barbielle vaatteita ja minä Hukkikselle myssyn. Siitä tulikin valtakunnan ykköstöheltäjän virallinen töhellysmyssy. Kepparin teko jatkuu luultavimmin tänään.
#8. Putous. Se on täällä taas. Lauantai-ilta, joka kerää perheen yhteen. Nauru ja lämmin olo. Ja herkut.
#9. Ai niin. Meinasi unohtua se aamunavaus. Keskiviikkona Heinähattu tuli koulusta ja ilmoitti, että hänellä on luokan aamunavaus muistitikulla ja se tarvitsisi editoida. Vietimme mukavan illan Heinähatun kanssa leikaten, lisäten efektejä ja tekstejä ja Heinähatun valitessa musiikkeja. Paitsi, että saimme mukavan hetken kahdestaan, saimme koululta runsaasti kehuja ja yllättäen opettaja muisti perhettämme pienellä kiitoksella.
#10. Kehutaan nyt vielä. Vilttitossun luokan kirja alkaa olla loppuunmyyty, TAAS. 400 myytyä kirjaa. Kirjaa saa kyllä halutessaan tilata esimerkiksi Suomalaiselta kirjakaupalta.
Tällaista tällä viikolla ja positiivisella vireellä uuteen…
Hymyä ja hyvää mieltä kaikille!
Kirjoittaminen ja murut
Minttiksen päivä
Pelko. Tuska. Epävarmuus. Kirjoitin nuo sanat hetki sitten wordin yläreunaan. Ajattelin kirjoittavani näitä ajatuksia vain itseäni varten. Sitten iski kuitenkin ajatus… Miksi en sanoisi sitä ääneen? Miksi en kertoisi kaikille, jotka haluavat lukea, että tältä… Juuri tältä minusta tuntuu tänään.
Lukossa, mutta missä on avain?
Olotilani on vaihdellut solmussa olemisen ja totaalisen lukon välissä. Olen kiertänyt kehää kuin tiikeri, joka ei yksinkertaisesti keksi parempaa tekemistä. Se tietää sisimmässään, että jossain on olemassa jotain parempaa, mutta se ei pääse sinne.
Olin melkein 1,5v lähes täysin kirjoittamatta. Syntyi muutamia blogitekstejä, vähän vaiheeseen jäänyt “Jossain kaukana on nettiviha” -blogi ja ensi kevään Kummituskirja, mutta siinä se… Ei muuta. Kysyin hetkittäin, että haluanko kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta mitä muuta mä muka tekisin?
Sorry, mulla oli tässä vähän muuta…
Niin. Mulla oli tässä nyt vähän muuta. Elämään tuli yksi pieni ja yksi vähän isompikin Hukka ja niiden myötä mikään ei enää ole ollut entisellään. Aika on mennyt uutta elämää opetellessa (ja kieltämättä myös siitä nauttiessa, että Iso-Hukka ei enää ole 250km:n päässä…). Totutteleminen se on tietysti ollut Hukallakin. Ei sitä ihan noin vaan hypätä nelilapsisen perheen isäksi, vaikka vieressä onkin ollut toinen isi näyttämässä… no jos ei mallia, niin ainakin henkisenä tukena.
Takaisin opiskelemaan
Olen viime kuukausien aikana kantanut kirjastosta kotiin kasoittain kirjoja. Välillä tuntuu tosi oudolta nähdä miten kirja toisensa jälkeen tulee kahlatuksi läpi, selviän tehtävistä, jostain vain löytyy se aika, jota ei vähän aikaa sitten tuntunut olevan missään. Tunnen olevani opiskelujen suhteen jossain totaalisen kummallisessa kiikussa. Toisaalta olen täysin juopunut uudesta ja oivalluksista, joita olen kurssien myötä saanut. Toisaalta niskassa tikittää mm. kevään kirjan korjaus. Ja tavallaan haluaisin tosi kovin tehdä jo muutakin. Haluaisin Kirjoittaa Oikeasti eikä vain erilaisia esseitä. No kaipa senkin aika tulee…
Hei, hei, mulla olisi yksi idea… (ja ehkä vähän enemmänkin)
Niin. Pää tuntuu pursuilevan enemmän tai vähemmän kummallisia ideoita. Olen viime aikoina kysellyt itseltäni, että miksi päädyn aina tekemään jotain Muuta? Miksi en yhäkään ole tehnyt sitä mitä alunperin ajattelin kirjoittamisen saralla tekeväni? Ajattelenko jotenkin alitajuisesti kuitenkin, ettei se ole oikeaa kirjoittamista? Kuvittelenko, että joku muu on Parempaa? En tiedä.
Viimeisen vuoden aikana on eteen auennut hurjia ajatuksia, suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Ajoittain huomaan katsovani niitä jokseenkin lamaantuneena. Joo. Tää olisi hienoa, mutta… Uskallanko oikeasti tehdä sen? Kysyn mitä ne muut ajattelevat tai sanovat, vaikka ei pitäisi. Panikoin, entä jos se ei onnistukaan. Olen isojen asioiden äärellä ja tiedän, että minun on vain uskallettava. Niin kovin muut ihmiset minuun luottavat (KIITOS!).
Vielä hetken sysään syrjään sitä mistä haaveilen. Ensin pitäisi saada Kummituskirja kuntoon. Ja Taikurin talo, mutta sen jälkeen on Unelmien vuoro. Niin isojen unelmien, että hirvittää. Mutta kaikkeahan pitää kokeilla, niinhän ne sanovat :D.
Lääkitys
Kaksi viikkoa lääkitystä takana, sunnuntaina ensimmäinen annoksen nosto. Hassuja pillereitä. Huomaa, että lääkkeet on suunniteltu toimimaan _heti_. Päässä tuntuu hassulta hetki ottamisen jälkeen. Viime viikkoina on vähän masentanut, mutta luulen, että syy on jossain ihan muualla kuin lääkkeessä. Lääke sen sijaan tuntuu tällä minimaalisen pienellä annoksella jo aktivoivan. Se on hyvä. Muuten musta onkin patterit tässä pimeydessä Ihan Loppu.
Mun Muruni 13v.
13 vuotta sitten aiheutimme eräälle Naantalin seurakunnan papille ihmetystä. Soitimme aamulla: – Hei. Voisitko sä mahdollisesti vihkiä meidät? Pappi kehoitti tulemaan kirkkoherranvirastoon. Vähän veikkaan, että hän kuvitteli meidän sopivan hääpäivää johonkin seuraavaan kesään. Ei me sovittu. Me ojensimme papille esteettömyystodistuksen ja sormuksen. – Meillä olisi nää tässä.
Pappi kulki hyvän tovin edestakaisin kirkkoherranvirastoa ja aukoi kaappeja aivan kuin olisi etsinyt vastauksia mitä meille tehdä. Lopulta… en tiedä löysikö hän vastauksen, mutta ainakin kaksi seurakunnan työntekijää meille todistajiksi. Niin menimme yhdessä Naantalin pieneen kappeliin ja sanoimme tahdon. Sinä päivänä ei ehkä osattu kuvitella, että 13 vuoden päästä Muru viettää hääpäiväämme neljän lapsen ja Hukan kanssa, kun minä olen koulussa, mutta… Elämä osaa joskus yllättää <3.
by minttis with no comments yet
Arki on Hukassa ja täyspäiväisen kirjoittamisen kaipaus
Kirjoitan tätä keskiviikkona. Lauantai, joka on minun bloggauspäiväni, on samalla taas myös koulupäivä. Viimeksi bloggaaminen jäi koulupäivän jälkeiseen aikaan ja yritän parhaani mukaan välttyä tekemästä tuota virhettä uudelleen. Samalla tämä tuntuu jotenkin oikein hyvältä hetkeltä kirjoittaa. Tuntuu siltä, että tänään syntyy tekstiä juuri siitä mistä tässä blogissa halusinkin kirjoittaa.
Arkinen aamu
Aamu oli ja meni. Samalla kiva tekemisen meininki ja pieni kiire. Nousin vähän ennen seitsemää. Vein avomiehen asemalle ja palasin kotiin herättämään Vilttitossua (Heinähattu ja Poika olivatkin heränneet jo itsekseen). Keitin aamupuuron, täytin tiski- ja pyykkikoneet ja kipaisin suihkuun. Yritin vielä sytyttää tulta takkaan, mutta se mokoma ei suostunut syttymään. Päätin jättää asian iltapäivään. Pieni stressipeikko meinasi iskeä, kun Poika toteaa eteisessä: Nää on märät, ja tarjoaa minulle hanskojaan. Joo. Onhan sillä vaikka kuinka monet varahanskat, mutta MISSÄ NE ON? Löydän varahanskat, ja toisetkin ja saan ajettua Pojan eskariin. Jossain kohtaa Heinähattu soittaa: Mun eväät jäi. Lupaan viedä ne koululle.
[Hukkis on vähintään yhtä aamu-uninen kuin äitinsä]
Palaan kotiin. Syötän Hukkiksen, puen miettien, että mihin hittoon on laitettu Hukkiksen syyshaalari. Siis se, jonka pitäisi kestää kosteuttakin. En löydä ja Hukkis lähtee kerhoon Tinttu-loharissaan.
[Hukkiksen 1v kuva]
Lähden kerhoon. Tänään on viimein Se Päivä. Olen Hukkista odottaessa vannonut ja vakuuttanut, että alan käydä seurakunnan perhekerhossa, kunhan Hukkis syntyy, mutta en ole saanut aikaiseksi. Olen liian aamu-uninen ja lisäksi avomies on tehnyt sen, etten niin kaipaa enää seuraakaan. Löydän kerhopaikan, mutta pysäköinti tuottaa pieniä ongelmia. Lopulta keksin parkkeerata auton vähän matkan päähän ja niinpä Hukkis olkapäillä kävelen kerhoon.
Kerho menee kivasti. Hukkis vierastaa alkuunsa, mutta innostuu lopulta kulkemaan pitkin kerhotilaa. Minä juttelen erään ystävän kanssa. Kesken kerhon saan päähäni pistää toiselle Ystävälle tekstarin: ”Keitätkö mulle teetä n. 11.30”. Ystävä lupaa. Ei tarvitse mennä kotiin ennen kuin pääsee hakemaan Pojan eskarista.
Jossain vaiheessa huokaan: Peruspäivä. Peruspäivä pari vuotta sitten. Sen jälkeen jotain meni sekaisin.
Ensin upposin töihin ja etäsuhteen ikävään. Kun Rakas oli 250km:n päässä, jatkuva chattiyhteys tuntui yhdeltä elämän tärkeimmistä asioista. Siinä tuli synnytettyä facebook-viestiketju, joka saattaisi hyvinkin yltää tuon 250km ja takaisin. Tuli tehtyä töitä, töitä ja töitä. Asuttua työhuoneessa.
Sitten Rakas muutti Kotiin. Rakas perusti toiminimen ja nyt meillä on yhteinen työhuone. Olemme menneet ääripäästä toiseen. 1,5 vuotta meillä oli vain chattiyhteys, nyt olemme melkein 24/7 yhdessä, samassa talossa, samassa huoneessa, samassa elämässä.
Minusta tuntuu, että tuon muuton jälkeen arki hakee yhä uomaansa. Jotenkin ei vain osaa olla. Myönnän olevani jossain määrin läheisriippuvainen. Jos ei saa tiettyä huomiota/läheisyyttä, on kurja olla. Minusta tuntuu, että paikkaamme yhäkin jossain määrin sitä ikävää, joka vuoden etäsuhteen aikana syntyi. Aamut ja aamupäivät ovat muuttuneet. Minä olen aamu-uninen. Eteenkin näin pimeään vuodenaikaan herääminen on aika tuskaa. Sanoin jo viimeksi, että avomies armahtaa aika hyvin minua tässä. Monena aamuna heräilen vasta, kun Poika on lähdössä eskariin. Aamupäivällä, jos ei ole ihan kamalan kiireisiä koulu-/työjuttuja kummallakaan, me hoidamme monesti Meidän Suhdetta avomiehen kanssa. Tulee katsottua Meidän ohjelmia pois digiboksilta, oltua lähekkäin, juteltua. Aikaa, kun olemme lähestulkoon vain me. Me ja meidän yksi lapsi.
En sano, että tässä tavassa toimia olisi varsinaisesti mitään pahaa. Joskus on epäilemättä ihan hyvä ottaa sitä Meidän Aikaa. Minusta tosiaan tuntuu, että me todellakin Tarvitsemme sitä. Silti välillä tuntuu siltä, että elämä kaipaisi selkeämpää rytmiä ja joskus kaipaan näitä Tekemisenmeininki-aamuja. Sitä tunnetta, kun yhdeksältä aamulla voi todeta, että vitsi mä olen tänään ollut reipas.
Lisäksi jouduin tänä aamuna toteamaan, että epäsäännöllisyys näkyy siinä miten hukassa palikat ovat. Melkein jo viestittelin avomiehelle, että oliko se Heinähatun sähly tänään vai huomenna, kun huomasin, että maila roikkuu eteisen naulakossa. En sitten viestinyt. Päätin, että kaipa tyttö olisi muistanut, jos se olisi tänään.
Äiti, kirjoittaja vai äiti ja kirjoittaja
Toinen asia, jota olen tällä viikolla taas miettinyt, on ainainen tuska äitiyden ja työn yhdistämisestä ja tunteesta, ettei ikinä pysty hoitamaan molempia tarpeeksi hyvin.
Alun perin mulla oli olemassa se kaunis ajatus, että tekemällä töitä kotona, saisin yhdistettyä kaksi itselleni tärkeää asiaa. Saisin kirjoittaa ja lapsille olisi aina aikuinen saatavilla. Nyt olen toteuttanut tätä enemmän tai vähemmän tosissani 12 vuoden ajan. Ensimmäisinä vuosina töiden tekeminen oli aika mitätöntä – oikeastaan tuntuu, että todelliseen vauhtiin pääsin vasta neljä-viisi vuotta sitten.
Nyt pää on täynnä ajatuksia, joita haluaisi TEHDÄ. Siellä on kirjoittamista, kuvittamista ja vähän muutakin. Toinen toistaan hienompia tai oudompia vaihtoehtoja. Oma toiminimi pitäisi pistää pystyyn ihan noita kirjoitusjuttuja varten, mutta päässä muhii myös useampi ihan mahdollinen muu juttu, joita voisi toteuttaa oman yrityksen alla. Kun vaan olisi sitä AIKAA.
Ajoittain huomaan tuskastuvani siihen häiriöiden, keskeytysten ja pakollisten juttujen sekamelskaan, joka vyöryy ylitseni kotona. Viime päivinä olen löytänyt itseni miettimästä, että niin se minunkin äitini teki 9-18 työpäivää omassa liikkeessä ja silti koti tuli hoidettua ja minäkin pärjäsin. Ajoittain kodin ulkopuolinen työhuone kuulostaisi aika houkuttelevalta ajatukselta.
Välillä yritän löytää kirjoittamiseen tietyn rytmin. Ajattelen, että jos kirjoittelen neljään asti ja sen jälkeen keskityn kotiin ja perheeseen. Vaan ei se mene niin. Pienimmän kanssa päivää voi vielä suunnitella, mutta kun kolme isointa tulee kotiin, alkaa loputon sattumusten sarja, jossa äitiä tarvitaan X-kertaa, halusi äiti sitten kirjoittaa tai ei.
Juuri tällä hetkellä en kuitenkaan näe muita vaihtoehtoja elää tätä elämää. Hukkis on vielä niin pieni, etten edes halua laittaa häntä hoitoon ja kodin ulkopuolinen työ tarkoittaisi sitä, että Hukkiksen lisäksi Poika tarvitsisi iltapäiväkerhopaikan. Jatkamme siis näin. Ehkä täyspäivänen töiden tekeminen on jossain tuolla tulevaisuudessa.
Mutta sitten Pikku-Hukka heräsi ja minä lähden syöttämään häntä. Ensi viikkoon!
Onko lääkitys kohdallaan?
No ei ole! 
Kävin perjantaina psykiatrian polilla lääkärissä. Tämä oli toinen kerta tuolla ihanalla ranskalaissyntyisellä lääkärillä, joka on hurmannut minut täysin. Jotain lääkäristä kertoo se, että olen vuosia ollut hyvin lääkevastainen ja uskonut, että minun lääkekokeiluni on kokeiltu, mutta kuinkas sitten kävikään? Tänään lähdin lääkäristä kourassani resepti ja kauhunsekainen halu testata mitä tästä tulee.
Uusi lääke on hyvin eri tyyppinen kuin aikaisemmat lääkkeet, joita olen syönyt. Kyseessä ei ole varsinainen masennuslääke vaan ihan muuhun suunniteltu lääke, jonka on todettu poistavan masennusjaksoja. Tästä syystä päätin lähteä koittamaan. Josko tästä vaikka viimein löytyisi se juttu, josta on apua. Lääkäri kyllä nosti samalla esille ajatuksen, että jos lääkkeet eivät auta niin sitten vika voi olla jossain ihan muualla… Joku muu juttu elimistössä on *rikki*. Vähän tyhmä olo. Montako vuotta olen kulkenut masennusleiman kanssa. Entä jos se ei olekaan sitä?
Lääkkeestä käytiin tosi pitkät keskustelut lääkärin kanssa. Lääkkeen sivuvaikutuksista löytyy kaksi aika isoa juttua. Toisaalta lääke aiheuttaa ilmeisesti kohtuullisen monille allergista reaktiota, joka voi olla jopa hengenvaarallinen ja toisaalta lääke aiheuttaa itsetuhoisuutta. Eteenkin tosta jälkimmäisestä olen huolissani, koska mulla on kiitos tätä lajia ollut omasta takaa ihan riittävästi.
No pitää vain toivoa, että lääke auttaa eikä aiheuta mitään elämää suurempia ongelmia. Aika pienillä annoksilla kuitenkin aloitellaan ja hitaasti nostetaan annosta.
by minttis with no comments yet