minttis
Olen Minttu. Olen 34-vuotias ja minulla on neljä lasta (12v, 10v, 6v ja 11kk). Ja neljä koiraa. Erikoisen perheestäni tekee se, että arkea kanssani jakaa ja pyörittää kaksi miestä, joista toisen kanssa olen ollut naimisissa kohta 13 vuotta, toisen kanssa olemme asuneet yhdessä reilun vuoden. Olemme siis polyamorinen perhe, joskin olemme kaikki ensimmäistä kertaa elämässämme tällaisessa suhteessa.
Elämässä moni asia on hyvin, mutta silti tuntuu, että paljon olisi niitä juttuja, joissa voisi tehdä paremmin tai joita voisi muuten muuttaa parempaan suuntaan. Tällä hetkellä minulla on päällimmäisenä seuraavaa:
1) Polyamorinen arki. Ensin oli tyttö ja poika. Sitten he saivat kolme lasta. Yllättäen elämä muuttui, tytön ja pojan pelastukseksi saattoi koitua toinen mies, joka tuli taloon. Kolmas aikuinen on kieltämättä monessa jutussa tosi jees (aviomieheni sanoo, että tämä pitäisi neuvoa parisuhde- ja perheoppaissa), mutta silti minusta tuntuu, että kolmannen aikuisen ja neljännen lapsen myötä perheemme arki on mennyt pahemman kerran sekaisin. Rytmi puuttuu. Ja ehkä vähän käytännötkin vielä hakusessa. Tätä toivoisin voivani seuraavan vuoden aikana jäsennellä uudelleen.
2) Työni ja elämäni – kirjoittaminen. Olen kirjoittanut aina. Se on minulle kuin hengittäminen. Ilman on paha olla, mutta kun kirjoittaminen sujuu, olen kokonaan toinen ihminen. Nyt olen kuitenkin 1,5 vuotta ollut erinäisistä syistä hukkateillä. Toivon löytäväni kirjoittamisen rytmin, ilon ja säännöllisyyden elämääni taas. Olen tänä syksynä aloittanut taas kirjoittamisen opinnot ja sen edistymistä (ja siihen tuskastumista) tulen puimaan kirjoituksissani.
3) Minä. Paremmin voiva minä. Olen aina ollut pieni perfektionisti, jonka on vaikea antaa itselleen lupaa minkäänlaiseen epäonnistumiseen. Niinpä kaikki pitäisi tehdä täysillä. Viime aikoina olen huomannut, että olen mahdottoman tehtävän edessä. Työskennellessäni kotona en pysty olemaan ”täydellinen äiti” (naurakaa – mikä ihme se oikein on) ja ”täydellinen kirjoittaja” – joku juttu on aina heitteillä. Etsin siis tasapainoa.
Olen kärsinyt mielenterveysongelmista koko elämäni. Alkuun minua hoidettiin masennuspotilaana, nykyisin papereissa lukee ”sekamuotoinen masennus- ja ahdistushäiriö”. Lisäksi kärsin ilmeisesti persoonallisuushäiriöstä, joka näkyy osaltani parhaiten siinä, että olen ”liian herkkä” ja eteenkin negatiiviset tunnereaktiot tulevat liian voimakkaina ja kestävät pitkään. Tunteet sanelevat liiaksi toimintaa. Tiedän, että resepti parempaan elämään on sinällään yksinkertainen: Säännöllistä liikuntaa, unta ja hyvää ruokaa. Lisäksi liittyen persoonallisuushäiriööni tai kilpirauhasen vajaatoimintaan (tai kenties molempiin) minun tulisi välttää ylenmääräistä stressiä (ja taas saa nauraa, kuulostaa hämmentävän helpolta – eikö totta?). Tuossa kaikessa olisi epäilemättä työsarkaa.
Lisäksi viime lääkärikäynnillä ilmaan heitettiin ajatus lääkityskokeilusta. Lääke olisi jotain kohdallani täysin uutta. Sinällään olen avoin kokeilemaan, mutta… Lääkkeen tiedetään yleisesti aiheuttavan itsetuhoisuutta ja se hirvittää. Jos lähden lääkettä testaamaan, tulen varmasti purkamaan ajatuksiani siitä myös tänne.
Häiritseekö sinua, että jo blogin aloituspäivänä vauva-palstalla ruoditaan, onko tämä vain sokin sinun ja sivupersooniesi EE-tyyppinen huijaus? Miten olet päässyt yli EE-kohusta? Koetko, että nämä julkiset elämäsi avaamiset ja kirjoitusprojektit tuovat oikeasti apua mielenterveysongelmiisi?
Hei Susanna!
Eräs kirjoittajista oli sattumalta tuon keskustelun löytänyt ja kävin sitä kurkistamassa, vaikka yleisesti ottaen olenkin sitä mieltä, ettei noita keskusteluja pahemmin kannata lukea. Tällä hetkellä kyllä lähinnä huvittaa se millaisin perustein ihmiset ovat päättäneet, että koko kirjoittajaporukka on minun mielikuvitukseni tuotetta. Suoraan sanottuna tällä blogilla on hyvin pitkälle henkilökohtaiset vaikuttimet – ihan jokaisella kirjoittajalla. En osaa keksiä miten tästä saisi jonkin huijauksen väännettyä, kun tässä ei ole mitään millä kerättäisiin rahaa tai mitään… Ihan vain seitsemän kirjoittajaa, jotka haluavat blogata yhdessä. Menneistä virheistä kuitenkin oppineena olemme kirjoittajaporukan kanssa sopineet, että vaikka osa kirjoittaakin nimimerkillä, niin jos tästä nyt jotain kohua halutaan repiä, kaikki ovat valmiit todistamaan olevansa oikeita, olemassa olevia ihmisiä.
Tällä hetkellä koen päässeeni EE-kohusta melko hyvin yli. Elämä jatkuu ja kirjoittaminen. Viime vuosi oli suurien myllerrysten vuosi ja siinä tuli tehtyä monta virhettä, mutta sanotaan, että niistä oppii :).
Uskon, että tämä bloggaaminen antaa meille kaikille jotain uutta. Ehkäpä jokin asia näyttää vähän erilaiselta kaiken tänne kirjoitetun jälkeen – en tiedä. Minä kirjoitan, koska se on minun tapani jäsennellä asioita ja olla.
Hei, olen pahoillani, jos loukkasin sinua kommenteillani. Ajattelemattomuuttani kysyin aika lailla suoraan sen, mitä mielessä oli päädyttyäni tänne Vauva-foorumin kautta. Luettuani vastauksesi tuonne foorumiketjuun alkoi kuitenkin harmittaa, miten tänne kommentoimalla taisin osallistua nettikiusaamiseen. Olin utelias ja tirkistelynhaluinen, ja unohdin, että ruudun sillä puolellakin on oikea ihminen. Toimintasi EE-kohussa harmitti minua, mutta ethän sinä suoraan siinä minua mitenkään loukannut, joten ei minulla ole mitään syytä aiheuttaa sinulle pahaa mieltä. Olet varmasti saanut kärsiä kohun tiimoilta jo ihan tarpeeksi ja liikaakin.
Jään varmaan lukemaan blogianne, koska olen vähän hömppä ja edelleen tirkistelynhaluinen. Toivottavasti projekti etenee suunnitelmien mukaan, ettekä joudu enempää todistelemaan henkilöllisyyksiänne sun muita.
Vielä kerran, olen pahoillani, jos omilla toimillani osallistuin kiusaamiseen. Omalta osaltani lopetan kommentoinnin tähän ja toivon sinulle ja muille kirjoittajille kaikkea hyvää!
Hei Susanna!
Et sinä loukannut tai mitään. Kommenttisi ja kysymyksesi olivat täysin asiallisia ja sellaiseen vastaan mielelläni. Tervetuloa lukemaan ja halutessasi myös kommentoimaan. Minä olen tehnyt omat virheeni, mennyttä ei voi muuttaa, mutta tapaa, jolla elämme tänä päivänä, voimme.
Kaikkea hyvää sinulle!
– minttis
Ei uusia kommentteja?
Luulenpa, ettei niitä moderoida näkyviin. Ettei olisi liian kriittistä tekstiä ja liikaa epäilyjä henkilöllisyyden tiimoilta.
Kaikki asialliset kommentit – myös kritiikit julkaistaan. Jos jokin on jäänyt julkaisematta, siitä voi laittaa sähköpostia minulle minttis@jossainkaukana.net. Meillä ei kuitenkaan ole mitään velvollisuutta todistella olemassa oloamme sen kummemmin.
Oletko vielä ollut Miksun ja Riikan tukena heitä kohdanneen menetyksen jälkeen? Toivottavasti syvä ystävyytenne on jatkunut ja olette tukeneet toisianne surun painaessa ja negatiivisen julkisuuden langettaessa varjojaan uskottavuutenne ylle.
On kai sinulla vielä ollut aikaa vanhoille, sinulle uskoutuneille ystävillesi? Mitä siis kuuluu Miksulle ja Riikalle?
Kuinkas lääkkeet, onko lääkityksesi tätä nykyä kohdillaan? Oletko jo alkanut kokeilla sitä lääkettä jonka omien sanojesi mukaan “tiedetään yleisesti aiheuttavan itsetuhoisuutta”. Kuulostaa tehokkaalta rohdolta horjuvan psyyken hoitoon. Lääkäreiden kokeiluhaluja sen suhteen ei sovi ihmetellä.
Hei Menthol!
Enkeli-Elisan asiat eivät liity, eivätkä kuulu tähän blogiin. Jos haluat keskustella kanssani jostain, niin pistä sähköpostia.
Olen viimeisimmässä kirjoituksessani kertonut tästä lääkekokeilusta ja sen tilanteesta. Jos lähdet tutkailemaan erilaisia mielialalääkkeitä, niin valitettavasti aika monien haittavaikutuslistassa on masennusta, ahdistusta ja jopa itsetuhoisuutta.
toivon vain, että lapsesi selviytyvät ja tulevat onnellisiksi, tasapainoisiksi, vastuunsa kantaviksi, realiteetit tajuaviksi kansalaisiksi. vaikka äiti koettaakin kaikkensa ettei näin pääsisi tapahtumaan. ja mitä tulee videoosi, jolla ylimielisesti syytät muita esim. siitä että on arveltu lapsiesi olleen heitteillä.. sinä itse hitto vie, sinä itse!, olet toitotellut ympäri lehtiä ja nettiä kuinka olet ollut kykenemätön heitä hoitamaan, itkenyt ja viillellyt, miehesi on tarvinnut soittaa teille kotiapuja yms. ja että jaat kaikki asiasi, miehesi, lääkityksesi..ajattelisit lapsiasi edes jossain kohdin. rakasta draamaasi ja pyörittele vaikka mitä omassa päässäsi, mutta älä sotke muita juttuihisi, äläkä odota läheisiltäsi kummallisen satuelämäsi ymmärtämistä.
lasten puolella sen sanoi, kiteytti ajatukseni yhteen kommenttiin. Tosin sinä olet siinä määrin marttyyri luonteeltasi, että mahdatko päästä tästä näkemyksestäsi koskaan irti.
Minun oli alunperin tarkoitus käsitellä tätä “lasten puolella” kommenttia tämän viikon postauksessa.
“sinä itse hitto vie, sinä itse!, olet toitotellut ympäri lehtiä ja nettiä kuinka olet ollut kykenemätön heitä hoitamaan, itkenyt ja viillellyt, miehesi on tarvinnut soittaa teille kotiapuja yms.”
Olen kertonut viiltelystäni, koska mielestäni näistä asioista olisi hyvä puhua. Aihe on sellainen mitä suurin osa ihmisistä ei ymmärrä – eikä kohtaa koskaan, koska siitä vaietaan. Kyllä, olen viillellyt itseäni – pääasiallisesti vuosina 1997-1999, jolloin muutin 17-vuotiaana pois kotoa äitini kanssa olleiden ongelmien kanssa ja minut raiskattiin.
Olen kertonut romahduksestani vuonna 2003, jolloin itkin kaksi päivää, jonka jälkeen soitin kriisikeskukseen. Koska minua, itkevää naista, ei otettu siellä vakavasti, vaan sanottiin, että “yritä nyt pärjätä”, mieheni tosiaan soitti sinne vihaisena uudelleen. Saimme apua.
Mutta sinä olet siis sitä mieltä, että nämä 10 vuotta sitten tapahtuneet asiat antavat oikeuden tänä päivänä sanoa, että lapsemme ovat heitteillä? Ja kappas – taas se tehdään nimettömänä.
10 vuotta sitten? Jossakin kirjoitit että viimeisimmän raskautesi aikana olit sekaisin, viiltelit itseäsi ja mietit itsemurhaa (mutta et halunnut viedä syntymätöntä mukanasi jne.). Että sinut on nyt sitten raiskattukin? Mitähän vielä. Kuule, ihmiset selviytyvät sodistakin elämään ihan tavallista arkea ilman, että tarvitsisi koko ajan velloa joutavissa minä-keskeisissä ajatuksissa ja tuntemuksissa. Ja ei lapsiaan ajatteleva äiti nyt ihan kaikkea tällaista asiaa jaa kuin jollaista jaat, tai luo valhevyyhtejä, oli tarkoitus kuinka “hyvä” tahansa. Elleivät lapset sitten ole jo aikuisia, omillaan. Minä kirjoitin sinulle ystävällisesti, kahdesti, nimelläni. Bannasit minut. Ei se mitään. Lapsillesi kaikkea hyvää!
Olisikohan sinulla kanttia lähteä kyseenalaistamaan kenenkään muun kokemuksia tuolla tavoin?
Ihmiset ovat erilaisia. Toisen sietokyky on toisenlainen kuin toisen ja lisäksi lienee kyseenalaista kuinka moni ei vain puhu psyykkisistä ongelmista.
En vain voi olla ihmettelemättä tarvettasi arvostella ventovierasta nimettömänä netissä. Mistähän tuokin kertoo?
Sinäpä sitä materiaalia ihmeteltäväksemme lykkäät.
Nimelläni olen sinulle kirjoittanut, useammin kuin kerran, laitoit tällöin estot päälle
Sitä paitsi: ennen kuin laitoit estot, kirjoitit. Valehtelit. Se paljastui myöhemmin.
Tuo vastineesi oli juuri sitä, mitä sinulta odotin.
Sinulle minulla ei ole mitään asiaa. Pointtini alunperin tässä ketjussa: toivottavasti lapsesi selviävät äidistään huolimatta. Heille kaikkea parasta elämän varrelle <3