Kirjoitti: minttis
Miten voikaan olo olla näin vetämätön? Jo useamman päivän väsyttänyt niin, ettei mikään tunnu auttavan ja asiat jäävät tekemättä ihan siksi. Tällä viikolla on ollut kyllä pari oikein hyvää kirjoituspäivää ja pari kunnon aikaansaamispäivää, jolloin ei voi muuta kuin iloita siitä miten hyvin on saanut juttuja tehtyä. Kirjoittamisen suhteen vain on menossa vähän sellainen hetki, että pitäisi, pitäisi, pitäisi. Pitäisi saada paljon enemmän aikaan. Noh, ensi viikolla voinemme iloita yhdestä etapista taas. Kummituskirja lähtee painoon! Wo-hoo. Pitkään sitä onkin väännetty ja hiottu, mutta nyt kustannustoimittaja viestitteli perjantaina, että taitto näyttää hyvältä, pari tekstikorjausta vielä ja se on sitten siinä. Pitkä prosessi tulee päätökseensä.
Jollakin tapaa tämä lauantain kirjoitushetki pysäyttää miettimään kulunutta viikkoa, kuluneita päiviä. Tällä kertaa Tiesin kirjoittaneeni viikko sitten, mutta en saanut minkäänlaista otetta siitä mistä oikein kirjoitin. Mistä tänään jatkaa? Tuntui siltä, että aivan yhtä hyvin olisin voinut kirjoittaa kuukausi tai vuosi sitten.
Aika. Sen suhteellisuus. Viimeksi kirjoitin tuskastumisesta siihen, ettei mitään pysty olemaan 100%. Tänään tunne ei ole sama. Tänään mietin vain sitä, että mihin tämä aika oikeasti katoaa. Päivät kulkevat ja mistä saa kiinni? Olen yrittänyt miettiä mikä voisi olla tapa yrittää saada arjesta paremmin ote? Millä tavoin tallettaa niitä pieniä onnenpipanoita jonnekin takataskuun talteen?
Myönnän. Yksi näistä on kuvakansioni facebookissa. Sinne tulee ladattua ihan jatkuvalla syötöllä kuvia hauskoista pienistä hetkistä päivien varrelta. Niin. Tänään latasin sinne 54 kuvaa hiiristä, jotka saapuivat meille eilen.
Ajattelin, että voisinkin tänään kurkistaa aavistuksen noihin kuviin, joita tällä viikolla olen faceen ladannut ja voisinhan kertoa myös noiden hiirten tarinan…
Maanantaina Pojalla oli pleikkaseuraa (PS. Tassu on parantunut tosi hienosti).
Tiistaina vietimme keväisen hetken trampoliinilla.
Keskiviikkona koululla vietettiin olympialaisia. Poika ja Vilttitossu olivat menossa mukana. Menin aikaisin tekemään kasvomaalauksia Vilttitossun luokkalaisille. Harvemmassa koulussa olympialaiset avaa oikea olympiamitalisti!
Torstaina vietimme leivontapäivää ja teimme mokkapöllöjä. Pikku-Hukka osallistui niin leivontaan kuin herkutteluunkin.
Hiiriä, hiiriä, lisää hiiriä…
Tiistaiaamuna piipahdin varastossa hakemassa halkoja. Haju, joka tuli vastaan, oli sellainen, ettei siitä voinut erehtyä. Sen tunnistaa kuka tahansa, jolla on vähänkin enemmän lemmikkijyrsijöitä ollut. Siltä haisee yön kuolleena ollut eläin. Arvasin aikalailla suoraan mistä haju lähti. Tosin eipä varastossa asukaan enää kuin hiiret ja kaksi gerbiiliä. Arvaukseni osui oikeaan. Kuollut oli toinen viimeisistä hiiristä. Nuo ovat olleetkin todellisia ikijääriä. Eläneet hyvän ja pitkän elämän, voisi sanoa.
Alun perin olin ajatellut, että nämä voisivat jopa olla meidän perheen viimeiset hiiret – ainakin pitkään aikaan. Tiistaiaamuna iski kuitenkin fiilis… Hitsi tota viimeistä yksin jättää. Kyllähän näitä menee samalla lisää. Heitin faceen asiasta viestin ja yksi tuttu tarjosikin hiiriä. Sanoin vielä kyseleväni eräältä kaverilta, jolta saisin hiiret lähempää ja näin tein. Kaveri lupasi hiiriä. Sanoi, että on viimeisiä hiiriään juuri laittamassa pois. Kyseli, että kuinka monta mä voin ottaa. Tuumasin jotain, että terraario on tämän ja tämän kokoinen, kyllähän siellä useampikin menee…
Perjantaina olin Pojan kanssa vesipeuhussa, kun Hukka heitti viestillä. ”M toi hiiriä. Niitä on 16.” Hetki meni sulatellessa… KUUSITOISTA. En mä nyt ihan niin montaa ajatellut. Heinähattu ja Vilttitossu vielä puhelimessa sopottivat jotain siitä, että joukossa voisi olla uroksia. Tulin kotiin ja katsoin hiirten sukupuolet. Kyllä, koko joukko on naaraita. Hetken sulateltuani totesin, että eipä siinä mitään. Kyllä meille hiiriä mahtuu.
Show jatkui tänään, kun kuvasin hiirilaumaa. Yritin erotella selvästi toisiaan muistuttavat hiiret niin, että saisin kaikista yksilökuvia. Vasta koneella rupesin laskemaan… Missä mättää, kun mulla on kuvat 17 hiirestä? Laskin ja laskin ja laskin. Kävin kysymässä Heinähatulta ja Vilttitossulta: Montako niitä hiiriä on? Toinen sanoi 16 ja toinen 17. Vähän nolona rupesin laskemaan hiiriä uudelleen. Niitä ei ollutkaan kokoajan puhumani 16. Niitä tosiaan oli 17. No hyvä, olin sentään kuvannut ne oikein :D.
This entry was posted in Uncategorized by minttis with no comments yet
Leave a Reply