MeAn 24.11.2013
Viikko vierähti vikkelästi. Töitä, kotia, isojen ja pienten kiukkujen vastaanottoa. (Onneksi minulla on aika pitkät hermot ja nopeasti leppyvä mieli. ) Paljon pohdintaa lasten käytöksestä ja niihin vaikuttavista asioista. Paljon pohdintaa omasta äitiydestä. Annanko tarpeeksi lapsilleni? Näytänkö tarpeeksi tunteitani? Mitä olen tehnyt väärin? Missä asioissa olen hyvä? Mihin olen tyytyväinen? Vanhemmuus ei aina ole niin helppoa.
Lapsen Oikeuksien päivä. (oli keskiviikkona 20.11.2013).
Lapsella on oikeus olla lapsi. Lapsella on oikeus hoitoon ja huolenpitoon. Lapsella on oikeus tietoon ja opiskeluun. Lapsella on oikeus turvaan ja rakkauteen. Lapsella on oikeus leikkiä, levätä ja liikkua. Lapsella on oikeus ilmaista omat mielipiteensä…pysähdytäänpä tähän. Lapsella on todella oikeus ilmaista oma mielipiteensä, mutta sehän ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lapsella on oikeus siihen kaikkeen mitä hän haluaa.
Ajankohtainen aihe tällä viikolla meillä kotona. Tahtojen taistelut ovat tulleet tutuksi, varsinkin eron jälkeen lapset ovat kokeilleet rajojaan enemmän kuin aiemmin. Ja kaiken kriisin ja väsymyksen ja yksinäisyyden keskellä varmasti tuli jossain asioissa annettua helpommin periksi kuin normaalisti. Nyt on aika ottaa itseä niskasta kiinni ja todella taistella kaikesta, jotta asiat alkaisivat rullaamaan paremmin. Ehkä lapset joku päivä ymmärtävät, että en halunnut olla mikään julma paha äiti, joka kieltää kaiken, vaan halusin tehdä rajat ja rakkauden selväksi. Ajattelen vain heidän parastaan. Keinot vaan välillä meinaa olla hukassa. Nyt täytyy vaan pysyä jämäkkänä. Onneksi avokkini on tässä tukenani.
Erolapset. Oireet. Teillä? Meilläkin.
“Erot koskettavat vuosittain 30 000 lasta. Joka kymmenes lapsi kasvaa uusioperheessä.” Kurjaa vai hienoa? Toisaalta hienoa, että ihmiset uskaltavat lähteä huonoista suhteista, jotka eivät vaan toimi ja saavat onnellisen elämän jossain muualla. Onko se sitten lapsen parhaaksi vai aikuisen, se on kiinni kaikista taustatekijöistä. Ulkopuolisen, joka ei tiedä kaikkia taustoja, on vaikea sanoa mikä on parasta ja kenelle. Toisaalta kurjaa, sillä ei kai kukaan pohjimmiltaan toivo, että perhe rikkoutuu. Ei kai kukaan parisuhteessa lapsia tehdessään ajattele, että kohta tästä erotaan.
Olen haaveillut pienestä pitäen suuresta perheestä. Ajattelin, että minulla on perhe; lapset ja mies jota rakastan ja jonka kanssa eletään koko elämä yhdessä. Selvitään yhdessä kaikista vaikeuksista. Ihannoin edelleen sellaisia vanhoja pariskuntia, jotka ovat olleet yhdessä niiiiin aina. Niin tosiaan, haaveilin isosta onnellisesta perheestä, kunnes tuli todellisuus vastaan. 17-vuotiaana muutin lasteni isän kanssa yhteen. Alku oli hyvä, loppu paremmastakin painajaisesta. Toisen lapsen jälkeen sain kuulla, että avomieheni oli mm. käynyt kahvittelemassa toisen naisen kanssa. Luottamus meni lopullisesti, eikä se tullut takaisin, lasten takia yritin pitää perhettä kasassa, antaa anteeksi kaikki valheet ja kiusat ja jatkaa eteenpäin. Ei siitä vaan tullut mitään.
Kun tein lopullisen päätöksen avoerosta, se oli monen vuoden pohdinnan päätös. Ei vaan ollut rakkautta. Tuskin sitä oli kummallakaan meistä loppujen lopuksi. Rikoin perheen, se oli pahinta. Piti kuitenkin ajatella omaa ja lasten parasta. Ei huonosta parisuhteesta, missä ei ole onnea ja rakkautta, nauti kukaan. Enemmän siitä kärsii kaikki, niin aikuiset kuin lapsetkin.
En missään vaiheessa eroa, yksin lasten kanssa jäädessä, miettinyt sellaista asiaa, että lapsistani tulisi ns. laukkulapsia, jotka käyvät vierailulla isänsä luona kimpsuineen ja kampsuineen. Isän uudessa kodissa lapsilla ei ole mitään omaa., eivätkä he voi mennä sinne koska vain. Keskimäärin käyvät siellä kerran kuussa vuorokauden. Erilleen muutosta on yli kaksi vuotta. Lasten isä ei noudata lastenvalvojalla tehtyä sopimusta tapaamisten suhteen. Elatusmaksut tulevat kelan kautta. En ajatellut, että lasteni isä lähes hylkää omat lapsensa. Se asia ei käynyt mielessä. Ei alkuunkaan. Yli kymmenen vuoden yhdessä olon jälkeen toisesta ihmisestä paljastui puolia mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Se oli ja on hämmentävää.
Lapsella on oikeus tavata kumpaakin vanhempaa. Oikeus on, mutta mahdollisuutta ei aina ole. Etävanhempaa ei sido kuin elatusmaksut, ei ole pakko jos ei tahdo ja tätä lausetta lasteni isä käyttää hyväkseen. Minulle on ihan sama, vaikkei hakisi lapsia koskaan luokseen, mutta lapsille se ei ole niin. Ja he kärsivät siitä, että tapaamiset ovat epäsäännölliset ja isän käytös on mitä on.
On ikävää huomata, että kummallakin lapsella on selkeitä erolapsen oireita. Kouluikäinen kiukkuaa kotona, koska ei saa tehdä kaikkea mitä tahtoisi. Isillä saa helpommin periksi ja siellä on niin kivaa. Välillä, onneksi harvemmin, suuren raivon jälkeen, hän sanoo, että tietää ettei me oikeasti tykätä hänestä. Luulee ettei rakasteta, jos on huono päivä. Siitä asiasta on puhuttu monesti. Rakkaus ei katoa, vaikka välillä kiukuttaa.
Nuorempi kiukuttelee myös, saattaa jopa huitoa ja potkia ja heitellä tavaroita suuttuessaan. Hän myös on hirveän riippuvainen minusta. Kotona usein huutelee; “äiti, missä olet”. Ihan vain varmistaakseen, että olen paikalla. Tuntuu kuin hän pelkäisi menettävänsä minut. Päiväkotiin hän menee kyllä mielellään, sen kanssa ei ole ongelmaa. Muiden kuin minun tai isänsä luokse jääminen on välillä vaikeaa. Itkee, kiukkuaa, roikkuu minussa. Eihän sitä pakko olisi lapsia mihinkään viedä, mutta minulla on kerran viikossa iltatöitä ja satunnaisesti pitkiä työpäiviä lisäksi. En voi ottaa lapsia mukaan kaikkeen, isälleen eivät voi mennä, päiväkoti ei ole auki yötä päivää. Avokkini on paljon lasteni kanssa silloin kun olen töissä, ei tarvitse miettiä mihin lapset vie tai kuka tulee hoitamaan, siitä olen erittäin kiitollinen. Joskus lapset jäävät hyvin kotiin, joskus taas roikkuvat perässäni.
Huutamalla ja kiukulla ei saa periksi. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Mutta rajansa kaikella. Huonosta käytöksestä, turhasta kiukuttelusta ja jankkaamisesta olemme antaneet lapsille kaveri/pelikieltoja. Ja toivon mukaan ne tepsii. Olen ollut välillä liian lepsu ja joustanut kielloista jossain vaiheessa. Nyt aion olla jämäkkä, tietyt asiat on vaan saatava muuttumaan ja kuntoon. Virheistä oppii ja onneksi peliä ei ole vielä menetetty minkään asian suhteen.
Tietysti lasten käytökseen vaikuttaa myös uusioperhe-elämä. On uusi mies äidin rinnalla. On joka toinen viikonloppu enemmän lapsia talossa. Pitää jakaa tila, tavarat, aikuisen huomio. Uuden elämän opettelua ja sopeutumista niin lapsilla kuin aikuisillakin. Pitkät työpäiväni eivät myöskään helpota elämää, lasten kanssa ei niin ehdi tehdä mitään yhdessä, eikä aina vaan jaksa jatkaa touhua kun töistä kotiutuu. Ei jaksa, vaikka haluaisi. Aika on rajallista. Jaksaminen on rajallista. Rakkaus lapsia kohtaa ei ole rajallista.
Äh, jaarittelisin tässä varmasti vaikka kuinka pitkään. Nyt stoppia ja muihin hommiin.
Tavoitteet tästä eteenpäin:
-Olla jämptimpi
-Järjestää enemmän aikaa ja kiireetöntä yhdessäoloa lasten ja koko perheen kanssa
-Yritän saada lapsia purkamaan tunteitaan ja sydäntään muutenkin kuin kiukun kautta tai kiukun jälkeen
-RAJOJA JA RAKKAUTTA tarpeeksi kaikille
-Yritän olla parempi äiti.
This entry was posted in MeAn by Mean with no comments yet
Leave a Reply