Oct 4thLoppu häämöttää tuolla jossain…

Kirjoitti: minttis

Bloggauspäivä. Taas. Pitkästä aikaa. Olemme puhuneet kirjoittajien kanssa siitä, että tämä vuosi lähestyy nyt loppuaan. Blogi on tulossa tiensä päähän. Ehkä ihan vielä ei ole kuitenkaan aika tehdä mitään lopputilinpäätöstä, mutta… Juuri tällä hetkellä minulla on mielessä monta tähän kirjoittamiseen liittyvää asiaa ja kysymys: Mitä jatkossa?

On ollut aika, jolloin olen kirjoittanut blogia ainakin lähes päivittäin. Kaipaan sitä aikaa. En tiedä mihin se aika kirjoittaa blogia on muka kadonnut? Nykyisin tuntuu, että kerran viikossa bloggaaminenkin on liian suuri haaste. Olen aikaa sitten perustanut 1001/101 haastetta käsittelevän blogin, aloittanut sen kahdesti, mutta ei… Aina se jää.

Olen tänään selannut vanhoja kirjotuksiani. On surullista sanoa, mutta blogi ei ole varsinaisesti ollut sitä mitä toivoin sen olevan. Blogiin on tallentunut vuosi perheemme elämää. Se on hyvä, sitä on hauska lukea. Kuitenkin näen, että kaikkea kirjoittamistani leimaa yhäkin varovaisuus. En uskalla puhua asioistani sellaisina kuin ne ovat. En uskalla kirjoittaa syvimmistä ajatuksistani ja tunteistani. Itsesensuuri on johtunut kahdesta asiasta. Toisaalta Enkeli-Elisa kohun jälkeen olen kärsinyt ajatuksesta siitä, että kaikki mitä kerron itsestäni ja tunteistani leviää netissä revittävänä ja negaatiot saavat aikaan vahingoniloa.

Enkeli-Elisa. Siinä se nyt sitten on. Jonakin päivänä kaduttaa -kirjan julkaisusta tulee kohta 2,5 vuotta. Silti pelkässä nimessä on Minulle niin iso varaus, etten oikeastaan edes halua kirjoittaa sitä. Tässä se nyt kuitenkin on. Sanoin sen. En ehkä ääneen, mutta kirjoitin kuitenkin.

Toinen kirjoittamistani rajoittava tekijä on, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ajatus siitä, että mitä läheiseni ajattelevat kirjoittamisestani. Kuvittelin, että lakkasin ajattelemasta mitä minusta ajatellaan joskus 2000-luvun aivan alkupuolella. Mutta jotenkin se epävarmuus itsestä ja halu tuntea olevansa hyväksytty palasivat viime vuosina erinäisten tapahtumien myötä. Haluaisin, haluaisin löytää sen entisen itseni.

Mutta miten nämä kuluneet viikot ovat menneet?
Hukkis oli sairaalassa. Eräänä iltana Hukkikselle nousi kuume, seuraavaksi hengitys vaikeutui. Sitten opimmekin millaisen sissin kanssa elämme. Sairaanhoitaja sanoi, ettei ole koskaan nähnyt ihmistä, joka kävelisi, kun hengittäminen on niin vaikeaa kuin Hukkiksella oli. No Hukkis käveli. Ylipäätään ainoa asia, josta Hukkiksen huonon hengittämisen näki, oli se, että rintakehä meni kuopalle. Happisaturaatioarvot sitten kertoivatkin karua kieltään – se ei saa tarpeeksi happea. Vuorokausi sairaalassa onneksi riitti.

Viikkoihin on kuulunut Gerbiiliyhdistyksen juhlakirjan tekoa, proseminaarityön valmistelua, yksi gerbiilinäyttely ja monta ilmaisutaidon ryhmää. Juhlakirjan suhteen elämä alkaa voittaa (tai stressi siirtyä taittajan harteille), proseminaarin aiheen olen tänään esitellyt kera kolmen shcleich-hepan ja ilmaisutaitoa on taas ensi viikolla!

Tämän viikon maanantaina Heinähatulle laitettiin putki oikeaan korvaan kuuloaleneman ja pitkään jatkuneiden kipujen ja tukkoisuuden vuoksi. Toimenpiteen yhteydessä löytyi vaivalle syykin, jota joudutaan hoitamaan toisella toimenpiteellä sairaalassa. Tämä putkitus siis tehtiin Hyvinkään Terveystalossa, josta olemme saaneet aivan loistavaa palvelua. Täytyy sanoa, että tänä vuonna olemme kyllä taas äärimmäisen iloisia siitä, että huusholli on hyvin vakuutettu. Heiniksen korvat ovat tänä vuonna maksaneet reilut 2000e, Mörkösen tassusta vakuutusyhtiö maksoi tonnin ja tällä viikolla Keiko-valas kävi taas tuulilasin vaihdossa.

Eilen ja tänään oli koulua. Tänään jo huokaisin, että vähän sääli, kun vähiin nämä lähipäivät nyt käyvät. Marraskuussa olisi yksi viikonloppu, tammikuussa yksi päivä ja helmikuussa kaksi. Sitten kirjoittamisen aineopinnot taputellaan pakettiin – toivottavasti ainakin. Jatko-opinnoista on haaveita, mutta en tiedä uskallanko niistä haaveilla. Päälle puskee nyt ihan muita juttuja.