Saphira
Viimeiset pari viikkoa on mennyt todella nopeasti ja sairastelun täyteisesti. Sekaan on kuitenkin mahtunut sitä tavallistakin arkea leikkeineen ja arkitouhuineen.
Me on viimeisen viikon aikana käyty lähes joka päivä yhden lapsista kanssa lääkärissä. Aikaa joka reissuun on vierähtänyt useampi tunti ja onkin vietetty nyt urakalla laatuaikaa kahden, on ollut jännä katsoa miten kovassa kuumeessa olevasta lapsesta kuoriutuu kujeileva pieni ihminen suloisine eleineen ja ilmeineen ja hassuine temppuineen. Juuri kun katsot lasta joka istuu liikkumatta hiljaa paikoillaan ja ajattelet lapsen kohta torkahtavan hän räväyttääkin silmät sepposen selälleen ja pinkaisee laskemaan liukumäärä, leikkimään autoilla tai muuten tutkimaan paikkoja. Onpa tuo jopa hoitajat kouluttanut hyvin. Heti kun sanoo anna mehua Niin hoitajat kantaa pillimehua kaksin käsin. Siihen voikin väläyttää hymyn ja sanoa kiito ja juosta mehun kanssa pois. Miten voikin riittää virtaa puolentoista viikon kuumeen jälkeen.
Tuossa eräänä päivänä kävelimme lasten kanssa mummolaan reilun kilometrin päähän ja matkanvarrella juttelimme mukavia. Ja nauroimme pikkuisille. Ensin isompi pysähtyi halaamaan jokaista vastaan tulevaa lyhtypylvästä, lipputankoa, puuta yms. Ja pian seuraan liittyi pienempikin pieni. Lopulta he molemmat halasivat isoa puuta. Toinen toiselta puolelta ja toinen toiselta.
Tänä syksynä koulujen alkaessa ajattelin meidän arjen nivoutuvan aivan uudella tavalla. Isojen lasten koulun lisäksi pakkaa tulisi vielä sekoittamaan (vai kaiketi helpottamaan) toisen pikkuisen kerhon aloitus. Nyt olisi yhtä vaille jokaisella lapsella jotain omaa menoa säännöllisesti. Kellä koulua, kellä kerhoa. Vain me nuorimmainen kanssa jatkaisimme aikatauluttomana aikatauluttaen kaikkien muiden menot.
This entry was posted in Uncategorized by Saphira with no comments yet
Leave a Reply