RV 27
Näin viime yönä unia lapsista. Parhaiten mieleeni jäi painajainen, josta heräsin itkien.
Paha (mies) oli pakottanut siskoni lapset hiihtämään ylös jyrkkää mäkeä. Lasten joukossa oli yksi ylimääräinen. Pieni 2-vuotias tyttö punaisessa haalarissa. Yritin pelastaa lapset kamalalta hiihtämiseltä. Kun sain 9-vuotiaan siskontyttöni kiinni mäessä mutkan takana, tajusin ettei pieni tyttö ole muiden joukossa. Lähdin etsimään, ja löysin hänet hiljaa hiihtämässä huonoilla suksilla kaukana muista. Hänellä oli selässsään valkoinen puuvillakankainen reppu täynnä painavia, nyrkinkokoisia kiviä. Tyttö katsoi minuun. Heräsin omaan nyyhkytykseeni.
Lienee tarpeen mainita, että hiihtäminen on ollut minulle aina erittäin ikävää hommaa. Minulla oli aina liian kuuma, suksi ei lähtenyt luistamaan ja olin hitain ja kömpelöin hiihtäjä koulussa. Siitä seurasi nöyryyttäviä hetkiä hiihtokilpailuissa ja liikuntatunnin venähtäessä, kun pieni Inkeri ei saanut lenkkiä tehtyä. Voisi olla tarpeen saada positiivisia kokemuksia hiihtämisestä. Hiihtäminen itsessään on minulle jo painajainen.
Uneni tyttö oli varmaankin itse Pikku-Inkeri, joka koki nuorimmaisena kasvaessaan huonommuutta sisaruksiin verrattuna. Hän saattoi olla myös Vauva, jonka selässä painaa äidin masentuneisuus ja mielenterveyden ongelmat. Pystynkö olemaan tarpeeksi terve pitääkseni huolta ja kasvattaakseni Vauvasta mieleltään terveen ihmisen?
Itsekin sain taas kokea mielialani heittelyn ja ahdistuksen nousevan paineen pitkästä aikaa. Näin entisen poikaystäväni kaupassa. Olin iloisilla mielin, työharjottelusta palaamassa kaupan kautta kotiin rakkaan avomieheni kanssa. Yhtäkkiä edessäni seisoo entinen, jonka kanssa en ole ollut missään tekemisissä vuosikausiin. Erosimme seitsemän vuoden seurustelun jälkeen vuonna 2010. Minulla on tuohon suhteeseen liittyen hirveitä syyllisyyden tuntemuksia, se ero on ollut tähänastisen elämäni vaikein asia. Olin itsekäs. Olin itse piru.
Katsoin häntä, mutta koska hän ei katsonut minuun eikä osoittanut huomanneensa minua lainkaan, kävelin ohi ja jatkoin ostosten tekoa, mutta minusta tuntui siltä kuin joku olisi muuttanut sisukseni sinitarraksi. Kaikki syyllisyys, kaikki se tuska, suru, ja itseinho nosti jälleen päätään. Haluaisin sanoa hänelle monta asiaa, mutta en tahdo änkeä hänen elämäänsä ja avata hänenkin haavojaan. Tunne on murskaava. Siitä näennäisesti merkityksettömästä hetkestä palautuminen kestää todennäköisesti lopun päivää.
-Inkeri
This entry was posted in Inkeri and tagged ahdistus, unet by Inkeri with 2 comments
Tiesin, että meillä on yhteistä, jo paljon ennen tätä postausta, mutta silti tämä kirjoituksesi pysäytti. Kuvaat kipeän tuttuja tunteita. Minä en ole onneksi tavannut ex:ää sattumalta kaupassa, mutta monenlaisia muita kohtaamisia ja tunteita siellä on kyllä käyty läpi. Paniikkihäiriön kanssa kaupassa käynti on ajoittain ollut päivän suurin sankariteko. Enempää ei tarvita.
Joskus kun masennukseni oli huippuluokkaa, en voinut edes mennä yksin sinne kauppaan. Liikaa vaihtoehtoja ja painetta siitä että jotain nyt on pakko valita! Joskus jos sinne sattuu ruuhka-aikaan (nykyään meillä aika harvoin, koska mennään kauppaan miehen päästessä töistä noin klo 14), ahdistaa ja haluaa äkkiä pois. Tommoiset ahdistavat yllätykset on kuitenkin onneksi aika harvinaisia.