Oct 30thSyysahdistus

Taas se piti tehdä. Kääntää kellot tunnilla taaksepäin ja sukeltaa ikuisuudelta tuntuvaan pimeyteen. Aamulla kun herää on pimeää, aamutallia tehdessä, koiria käyttäessä, lapsia hoitoon viedessä ja töihin ajaessa on pimeää. Töissä näkee vilauksen päivänvaloa ikkunanläpi, mutta siihen ei juuri ehdi kiinnittää huomiota. Illalla kun lähtee ajamaan kotiin on taas jo pimeää, ja tallilla vasta pimeää onkin. Hevosia ei näe valoisassa kuin viikonloppuisin, arki-illat menevät pimeydessä haparoiden ja otsalampulla täsmävaloa sihdaten. Iltatallissa pitää viedä seuraavan päivän heinät pilkkopimeään ja likomärkään tarhaan, jossa joutuu liukastelemaan mudassa.

Auton tuulilasi ja valot tuntuvat olevan loppumattoman rapakerroksen alla, joka pysyy poissa pesun jälkeen vain sen hetken, mikä menee paikallaan seisomiseen.  Lyhytkin matka valtatiellä, ja jo on taas näkemistä haittaava kurakuorrutus valmis. Vastaantulijoiden kirkkaat valot sattuvat silmiin ja eteensä ei näe läheskään koko aikaa. Ihan liian usein joutuu ajamaan lähes sokkona, kun edessä oleva tie katoaa pimeyteen ja rapaisesta tuulilasista siroaviin valoihin.

Pimeyden lisäksi ahdistaa se, että koko ajan on märkää ja kylmää. Mikään ei huvita ja kaikki ulkotyöt ovat pakkopullaa. Hevoset pitäisi liikuttaa ja koirat lenkkeilyttää, vaikka ainoa asia mitä oikeasti tahtoisi tehdä, olisi käpertyminen sohvannurkkaan viltin ja ison teemukin kanssa.  Olen vielä hyvin kylmänherkkä, ja syksyiset kylmänkosteat kelit sekä talven kovat pakkaset aiheuttavat sormien ja varpaiden muuttumisen valkeiksi ja tunnottomiksi, vaikka millaisia hanskoja ja jalkineita käyttäisi. Kun tunnottomuus sitten vihdoin sisätiloissa häviää, tulee tilalle kova kipu, sormien punoitus ja lopulta turpoaminen, mikäli kylmässä on joutunut olemaan liian pitkään. Tuskallinen vaiva,  Raynaudin oireyhtymänäkin tunnettu. Kettumainen kaveri ihmiselle, jolla on tämmöinen harrastus.

Hevosihmiset ovat kyllä ihan oma lajinsa… Tämä harrastus on tässä maassa ihanaa kelien puolesta suunnilleen 65 päivää vuodessa, loput 300 onkin sitten sellaisia, että kelissä on jotain sanomista. Syksyn kylmiin sateisiin ja tuuliin on pakko loimittaa, jotta hevoset eivät kipeydy kylmässä värjöttelystä ja kastumisesta. Pakkaskauden alkaessa tulee ongelmia maan jäätyessä, pitää huolehtia talvikenkää, hokkia ja tilsakumia alle, että eläin pysyy turvallisesti pystyssä ja sen kanssa voi harrastaa edes jollain tasolla. Maastoreitit muuttuvat sysipimeiksi, liukkaiksi ja hankaliksi liikkua. Kentät ja pellot taas ovat ensin upottavia ja liukkaita ja sitten jäätyvät koviksi sekä muhkuraisiksi. Lopulta tulee talvi lumiongelmineen ja kovine pakkasineen. Koskaan ei voi edes etukäteen tietää, kuinka kamala talvi onkaan tulossa. Nyt on ollut kaksi hyvää talvea, joten kovasti pelkään, että tuleva on taas se paha talvi, jolloin on ihan liian pitkät pakkasjaksot ja/tai kamalasti lunta. Viime talvena oli jopa pakko myöntää, että keli oli suurimman osan ajasta siedettävä. Se olikin ensimmäinen kerta minun hevosenomistajahistoriassani. Muut 9 talvea ovat olleet enemmän tai vähemmän kammottavia pakkasineen ja loputtomine lumitöineen. Lumityöt ovatkin oma hupinsa… Toki auramies käy traktorilla hoitamassa tiealueet, mutta reitti pihalla ulkorakennukselta toiselle ja tallista tarhaan pitää kuitenkin kolata tai lapioida auki ihan itse. Siinä on nauru kaukana, kun aamukiireessä toteaa, että pakollisia lumitöitä on vähintäänkin kymmeniksi minuuteiksi, jotta pääsee edes ne pakolliset aamutoimet hoitamaan. Muutenkin vähäiset yöunet lyhenee entisestään, kun on pakko nousta ennen viittä tarkastamaan, onko sitä valkoista p*skaa tullut taivaantäydeltä vai ei. Mies tuppaa yleensä aina olemaan reissussa pahimpien myräköiden aikaan, muutoin hän onneksi hoitaa lumityöt enimmältä osin.

Talvella sitä aina alkaa haaveilla, että olisipa ylimääräistä rahaa. Rahalla pääsisi viihtyisään maneesitalliin, tai saisi vähintäänkin hankittua kotitalliin monia elämää helpottavia ratkaisuita. Olisi varaa pitää talli kunnolla lämpimänä ja putket sulina, vaikka hevoset ulkoilisivat riittävästi. Nyt meillä ei ole juoksevaa vettä, koska talvella putket menisivät jäähän tai tallin lämmitykseen uppoaisi aivan hurja summa. Vesi kyllä toki juoksee, jos vettä kantava henkilö jaksaa pistää vauhdilla töppöstä toisen eteen, muussa tapauksessa vesi lähinnä raahautuu talliin ja tarhaan useamman kerran päivässä… Rahalla saisi hyvät pihattoratkaisut tai kunnon sääsuojat tarhoihin, jolloin töissä olisi mukavampi käydä, kun ei olisi ainainen huoli kelistä ja hevosten pärjäämisestä.

Puoli vuotta pitäisi jaksaa, sitten koittaa taas aika, kun kelloja siirretään tunnilla eteenpäin ja kesän odotus alkaa toden teolla. Elämä kevenee jälleen. Siinä vaiheessa se ankea vuoden puolikas painuu unholaan ja hevosihminen keskittyy taas nauttimaan harrastuksestaan täysin siemauksin.  Nyt on pahimmat kuukaudet edessä, ja niiden aiheuttama tunne hetkellisesti hyvinkin musertava. Onneksi ihminen on sopeutuvainen. Jouluun mennessä kesän auvo on jo unohtunut ja eletään vain sitä talven todellisuutta, johon on sopeuduttu ja totuttu -arki rullaa sitten taas painollaan ja muutosvastarinta on väistynyt. Sitä odotellessa tuskaillaan vielä hetki.

Tässä tämä, ensimmäinen blogikirjoitukseni todella pitkään aikaan. Joskus tein kotisivut ja jaksoin muutaman köykäisen merkinnän kirjoittaa, mutta se “bloggaaminen” jäi hyvin lyhyeksi. Jospa nyt ryhmäpaine pitäisi minut ruodussa ja pakottaisi pistämään asioita paperille. Piti kertoa vähän enemmän itsestäni ja meidän kuvioista, mutta en saanut asioita vielä kirjoitettua haluamassani muodossa. Pitää hetki vielä miettiä paljonko olen valmis kertomaan, koska en halua missään tapauksessa kirjoittaa omalla nimelläni. Tuli sitten aamupimeässä ahdistus tästä syksystä, niin päätin vuodattaa tunteeni kirjalliseen muotoon.