Jun 29thRakkaus on…

kirjoitti: minttis

Mietin jo eilen, että kirjoittaisin rakkaudesta, mutta en löydä sanoille muotoa. Tänään istuessani koneelle, huomasin erään ystäväni kirjoittaneen oman kantansa avioliittolakiin. Sanoi, että hänen lapsensa ovat nähneet miesten suutelevan, eivätkä näe siinä mitään erikoista. Nuo sanat muistuttivat minua taas siitä miten lapset ottavat asiat sellaisina kuin ne ovat. Kuinka paljon meillä aikuisilla olisikaan siitä opittavaa? Jos lapselle ei kotona opeteta, että homous on väärin tai mustalaiset varkaita, lapset ovat ennakkoluuloista vapaita. Ei ole väliä minkä värinen leikkikaveri on. Ei ole väliä kuuluuko perheeseen yksi, kaksi vai kolme aikuista. Eikä sillä onko jollain kaksi äitiä tai isää.

Ella ja Aleksi lauloivat vuosia sitten miten kaikki tärkeä kotoa alkaa. Tuo ajatus kummittelee päässäni jatkuvasti. Se muistuttaa siitä miten tärkeä koti on. Me annamma lapsille niin paljon enemmän kuin ruuan, vaatteet ja lämpimän asuinpaikan. Me annamme heille mallin siitä miten kuuluu elää. Me opetamme heille mikä on meille tärkeää. Me annamme heille ennakkoasenteet, jotka voivat seurata heitä loppuelämänsä.

Omasta lapsuudenkodistani voin sanoa, että kapinoin montaa äitini mielipidettä ja tapaa vastaan. Päätin nuorena etten koskisi ikinä alkoholiin. Harasin vastaan, kun äitini lateli asenteitaan tummaihoisista ja romaneista. “En minä ole rasisti, mutta…” muistan äidin sanoneen monesti. Mitenhän minusta tuntuu, että tuo sama lause kuuluu aika monen muunkin rasistin suusta. Lauseen rakenne paljastaa jo jotain. Mieheni sanoi minulle joku aika sitten, että jos haluan painottaa jotain, se ei saa jatkua mutta-lauseella. Mutta mitätöi sen mitä oli ensin.

Vaikka olisin mitä mieltä tahansa, en pääse omia geenejäni ja lapsuuttani pakoon. Tänä päivänä, kun katson peiliin, näen yhä enemmän ja enemmän äitiäni. Ajoittain haaveilen omasta yrityksestä, ehkäpä jopa siitä lelukaupasta, jonka takahuoneessa kasvoin. En halua tehdä samanlaista, mutta ajatus on siellä jossain. Se on niissä masiivisissa, valkoisissa ja tonttuisissa joulunäyteikkunoissa, joita rakensin vuosi toisensa jälkeen. Kun tulee riitaa, haluan vain lähteä pois. Niin äitikin aina teki. Yritän parhaani etten lähde. Tiedän, että se on muille kurjaa ja en haluaisi siirtää tätä tapaa jo kolmanteen sukupolveen, mutta… No yritän lohduttautua sillä, että voisin siirtää eteenpäin paljon pahempiakin tapoja.

Rakkaus. Se on yksi niitä tärkeimpiä asioita, joita voimme lapsille antaa. Eikä vain rakkaus lapsiamme kohtaan vaan myös kumppaniamme ja – itseämme. Viimeisessä on huono. Useimmiten en pidä itsestäni. Useimmiten koen, ettei minusta ole mihinkään. Tunnen itseni rumaksi, vastenmieliseksi ja osaamattomaksi. Tunnen olevani muita huonompi. Silti ymmärrän, että itsensä rakastamisessa on pohja kaikelle sille muulle rakkaudelle, jota tunnemme. Jos unohdamme itsemme, emme ole enää kokonaisia. Toinen ei voi koskaan tehdä meistä 100%:n onnellisia, eikä kukaan voi tehdä meistä kokonaisia, jos emme ihan itse sitä tee. Se on rankkaa, mutta niin se vain on.

Minusta tuntuu, että olen koko elämäni ajatellut niitä, jotka ovat olleet lähelläni. Olen yrittänyt kaikkeni, jotta heillä olisi hyvä. Joskus se on ollut pakko. Joskus on tuntunut, etteivät toiset yksinkertaisesti selviä, jos minä en… Useimmiten taas tuntuu siltä, että se nyt vain on kaikkein tärkeintä. Ei se mitään, että minä haluaisin nyt tätä. Tai se, että pitäisi tehdä näin. Tai puhumattakaan siitä, että tiedän mitä tarvitsisi tehdä, jotta voisin paremmin. Se muiden tarve tai halu tulee ensin. Moni äiti varmasti tunnistaa tilanteesta itsensä.

Joku on sanonut, että lapsen koti on vanhempien parisuhteessa. Sekin on varmasti totta. Vanhempien rakkaus luo turvallisuudentunteen lapsille. Vanhempien rakkaus opettaa lapsille mitä rakkaus on. Miten meidän tulisi kohdella niitä, jotka ovat meille tärkeitä. Mikä on sallittua ja mikä ei. Ne jäljet näkyvät sitten aikuisina omissa suhteissa.

En tiedä mikä minussa on ollut aina rikki, mutta niin pitkään kuin muistan olen kaivannut hyväksyntää, ehdotonta rakkautta ja tukea. Haluan, että rakkaus ei ole mikään on-off-juttu, jossa rakkautta ja välittämistä riittää niin pitkään, kun aurinko paistaa. En halua suhdetta, jossa sormukset lentävät ja kasseja pakataan heti, kun parisuhteeseen tulee kupru. Itse rakastan, rakastan niin kipeästi, vaikka asiat olisivat vähän vaikeampia. Joskus tuntuu, että minun rakkauteni on liiankin ehdotonta. En osaa irrottaa, vaikka sattuu. Yritän viimeiseen asti, vaikka minusta tuntuisi, että toinen ei yritä. Taistelen ja taistelen, vaikka paha olo ottaakin vallan.

Teini-iästä asti muistan ajatelleeni, että uskollisuus on parisuhteen tärkeimpiä kulmakiviä. Vielä kolme vuotta sitten tähän aikaan vannoin olevani loppuelämäni yhden miehen nainen. Niin se elämä heittää ja asiat muuttuvat. Yksi ystäväni on aina sanonut, ettei yksi ihminen voi mitenkään olla kaikki. Hän tarkoittaa sillä ehkäpä enemmän sitä, että ystäviltämme voimme saada sen mitä kumppaniltamme emme saa. Minulle vain kävi vähän toisin. Kohdalle osui ihminen, johon rakastuin. Joka täytti juurikin ne kohdat, jotka minun ja aviomieheni suhteessa olivat vajavaisia. Ja siinä hetkessä, kun molemmat miehet pohtivat voisiko tämä elämä jatkua kolmistaan, loksahti paikalleen palaset – tätä tarvitsee kokeilla.

Niinpä. Tänä päivänä minulla on aviomieheni. Rakas, jonka kanssa olemme kulkeneet 14 yhteistä vuotta. Ystäväni, jonka kanssa käymme toinen toistaan huimempia keskusteluja ja joka yllättää minut kerta toisensa jälkeen sillä miten erikoisia asioita hän tietää. Tukijani, jonka halausten, kannustavien sanojen ja jopa eteenpäin potkimisen merkitystä ei koskaan voi mitata. Lasteni isä. Se, jonka sydämeen mahtui myös se toisen lapsi.  Herra Jalkapallo, jolle ostin aikanaan kultaisen jalkapallon kaulaan, jonka pelejä kiersin katsomassa vuosia ja jonka pallo-innon huomaan joskus tarttuneen aivan yllättäen. Viime yönä totesin, että oli aivan pakko katsoa Brassi-Chile-matsin pilkut, vaikka toisessa huoneessa pyöri Indiana Jones. Ihminen, joka opetti minulle, että kaikki on mahdollista.

Tänä päivänä minulla on avomieheni, kihlattuni. Sen lapsen, jonka ei pitänyt olla mahdollinen, isä. Ihminen, joka opetti minut nauramaan uudelleen. Rakas, jonka rakkaudella on kaikki valta saada minut hehkumaan ja täyteen roihuun. Muru, joka sai minut näkemään itseni uudelleen. Joka muistutti minua siitä kuinka upea voin olla. Ja mitä on haluta. Ihminen, joka avasi työhöni oven, joka täydentää maailmaani. Pala, joka sai minut uskomaan taruun olennoista, jotka erotettiin kahdeksi ihmiseksi. Hukka, jonka taikatassuissa on korjaava voima.

Sitä rakkaus on minulle.