Kirjoitti: minttis
Joo. Mä en nyt vaan ala. Mä heittäydyn nyt tähän maahan mahalleni ja jään siihen. Mä kitisen koko sydämeni kyllyydestä ja käperryn sittä kippuralle koko loppuvuodeksi – tai elämäksi. Kysy vaan mitä on tapahtunut? Elämä. Se tässä on tapahtunut.
Mä tiedän, että tää on nyt vaan tämä hetki. Hetki, joka jokin kuori pettää ja mä annan sen tehdä niin. Luultavimmin ensi viikolla mä istun taas tiukasti sen kuoren sisällä ja se on siinä tää mun avautuminen. Mutta tänään mä teen tän.
Mulla on ikävä aikaa, jolloin mä pystyin kirjoittamaan netissä ihan itsenäni. Pystyin vuodattamaan kaiken ja joku saattoi vielä sanoa jotain kannustavaakin. Nyt ainoa mitä sanotaan, on jossain keskustelufoorumilla ja siitä on kannustava kaukana. En mä niitä lukemassa käy, siitä mä olen kasvanut kauan sitten yli, mutta taas näkee blogin kävijätiedoista, että vauvalta ja murhasta porukka juoksee lukemassa, että mitä se Minttu duunaa. Pitäisi vissiin olla otettu, kun niin hitokseen kiinnostaa Mintun tekemiset. Enpä jaksa. Paitsi, että… Jos tuossa paskanjauhamisessa on jotain hyvää, niin… Ainakin se, että Jaaronin alkuosaa on ladattu ihan kiitettävästi. Käy säkin lukemassa! Se on TÄÄLLÄ!
Ja nyt moni vauvalainen ja murhaaja hyppii riemusta. JEE! Se on vetänyt palkokasvit meistä nenäänsä. No eipä ole. Elämässä on ihan tarpeeksi ihmettelemistä ilmankin. Ja tänään se kaikki Vituttaa. Saako muakin joskus Vituttaa?
Niin. Mikäkö mua Vituttaa? Tän vuoden alussa musta tuntui, että tästä tulee tosi vaikea vuosi. Mä yritin uskoa johonkin ihan muuhun, mutta se oli liki mahdotonta. Mä yritin suunnitella miten tästä voisi saada helpomman. Ei. Yksikään suunnitelma ei vaan toteutunut. Eikä tästä tullut helpompi vuosi. Viimeiset 3,5kk ovat olleet yhtä suossa rämpimistä. Kun yhdestä asiasta on selvitty, nurkan takana on ollut heti toinen. Mua väsyttää. Voimat on loppu. Usko on loppu.
Viime viikkoina olen miettinyt, että tää elämä ei nyt vaan sovi mulle. Mä tahtoisin elämän, jossa ei olisi koko ajan kiire johonkin, kamala stressi jostain. Pitäisi oppia pysähtymään. Nauttimaan hetkestä. Päästämään ehkä jostain irti. Raivaamaan sitä tilaa. Mutta se irtipäästäminen on helpommin sanottu kuin tehty. Mä en tiedä mistä karsia. Oon taas miettinyt sitäkin, että pitäisikö vaan pistää koko kirjoittaminen tauolle. Siitä vapautuisi aika paljon aikaa ja stressiäkin jäisi pois. Se on sellainen asia, jonka mä keksin karsittavaksi. En mä voi esimerkiksi koiria karsia. Mutta mitä. Osaisinko mä olla kirjoittamatta? Vai särkyisinkö mä loputtomaan kaipaukseen?
Mä oon nyt vaan rikki. Pari viikkoa sitten mä sain ekat kunnon paniikkikohtaukset pitkään aikaan. Kaupassa ahdistaa. Lasten koululla ahdistaa. Puhelimeen ei vaan kiinnostaisi vastata. Mä haluaisin erakoitua jonnekin. Mä en nuku. Tällä viikolla oon nukkunut vissiin yhtenä yönä. Se alkaa lievästi sanottuna näkyä.
Missä ne Juha Tapion paremmat päivät on?
This entry was posted in minttis and tagged Mä olen tällainen, Paha olo, Väsymys by minttis with 4 comments
Juha Tapiolla on monta hyvää kappaletta. Kuuntele vitutukseen Tuure Kilpeläisen Kanna mukanasi unelmaa -biisi. Mulle tulee siitä hyvä mieli. Kirjoittaminen on kai sulle elämä, joten sen lopettaminen ei voi olla ratkaisu. Voimia nyt ja askel kerrallaan eteenpäin. Joskus polulta on vaan poikettava ja rämmittävä suossa ja nokkospuskissa.
mees vaikka sudaniin tuuraamaan jotakuta sairasta aavikkoäitiä, jolla ei oo mitään mutta 10 lasta ruokittavana ja hoidettavana kaukana kelan etuuksista, sairaaloista, hanavesistä. viddu mitä sontaa. jotain suhteellisuudentajua sois ihmisillä olevan. kyllä on siis niin vaikeeta joo. ihminen ja sen pää, sen Ego..
Minä en käy täällä minkään palstan kautta, mutta muuten kyllä lukeudun samaan kyttääjien joukkoon. Henkilökohtainen mielipiteeni Minttiksestä on, että muijalla viiraa päästä pahemman kerran ja monella tapaa.
Kuitenkin pakko sanoa nyt vastaan tuolle Turhauttavaiselle..! Eihän nyt jumankekka ihmiset voi vetää tuota kehitysmaan asukkaat-korttia esiin joka kerta kun joku suomalainen valittaa omista asioistaan! Ihanko oikeasti jokaisen, ihan jokaisen suomalaisen tai yleensäkin kaikkien parimpivointisten valtioiden asukkaiden pitäisi aina verrata itseään aavikolla asuvan 10-lapsisen, työttömän, ympärileikatun yh-äidin tilanteeseen?
“Ei se mitään että meillä on kuukaudessa 20€ rahaa ruokaan. Onhan se sentään 20€ enemmän kuin aavikkoäidillä!”
“Ei se mitään että asun pahvilaatikossa sillan alla. Eipähän ole kymmentä lasta ruokittavana kuten aavikkoäidillä!”
“Ei se mitään että mulla on vakava masennus ja korkea riski itsemurhaan. En sentään ole aavikkoäiti!”
Jollain menee aina paskemmin ku itsellä. Aavikkoäidinkin pitäisi oikeastaan olla tilanteeseensa pelkästään tyytyväinen, sillä sen naapurissa asuu toinen samanlainen, jolla onkin 12 lasta!
Jotain inhimillistä ymmärrystä muita kohtaan soisi näillä aavikkoäiti-jeesustelijoilla olevan. Vaikka kuinka olisi itsellä rahaa, asunto ja asiat kuten hyvinvointivaltiossa vain voi olla, voi sitä silti joskus vituttaa.
Kun nyt olen tehnyt tapoihini poikkeuksen ja sortunut puolustamaan Minttistä, voinen samassa puuskassani tehdä toisenkin mokoman ja siteerata Putouksen Antskua: Siul on oikeus siu omiin tunteisiin <3
(tarkoittaen tuon siis Minttikselle, ei suinkaan Turhauttavaiselle)
Hei Turhauttavaa.
Mietin vain, että mikähän sinussakin mahtaa olla vialla, kun tuolla tavalla tarvitsee pahaa oloa toisiin purkaa? Kannattaa varmaan itsekin miettiä, että mikähän voisi tuohon oloosi auttaa?
Hei Jestas ja kiitos mielipiteestäsi. Näinhän se menee, että meidän jokaisen oman elämän kriisi on meidän kriisimme. Se ei vähennä asian arvoa meidän elämässämme, että jollain toisella on vielä vaikeampaa. Ja kyllä. Vaikka sketsihahmon sanomana se voi kuulostaa oudolta, meillä kaikilla on oikeus meidän tunteisiin.